.:Meine Damen und Herren:.

Kevyesti viihdyttävä pseudo-musikaali Cabaret (1972) oli aika yllättävä paketti — en yleensä ole erityisemmin musikaali-ihmisiä, mutta ehkä sitten kabaree? Elokuva asettaa viimeinkin hieman erikoisen näköisen Lisa Minellin hyvään kontekstiin roolissaan Sally Bowlesina, polkkatukkaisena kabaree-esiintyjänä Weimarin tasavallassa. Yleissivistykseni kun näissä klassisissa näyttelijöissä on aika surkeaa — en yksinkertaisesti ole nähnyt vanhaa Hollywoodia kovinkaan paljon. Minelli/Bowles on kuitenkin mainio hyperaktiivisuudessaan ja dekadenttiudessaan, vaikka joissakin kohdissa Broadway-huumori paistaa läpi vähän turhan pahasti. Hienoa on myös se, että rooleihin muina kabaree-tyttöinä on pestattu hieman elähtäneempiäkin naiseläjiä, nykyelokuvassa ne pirulaiset laittaisivat jotain puunattuja kauneusihannearkkityyppejä.

Pakollisilta viittauksilta ruskeapaitoihin ja kommunisteihin ei tietenkään vältytä, mutta ehkä teoksen juureksen kirjoittanut, jonkinlaiseksi queer-ikoniksi ehkä luetteloitava, Christopher Isherwood sitten niistä kertookin alkuperäistekstissä.

Isherwoodista taitaa johtua myös Broadway-musikaaliksi varsin vapaamielinen — ja voi sanoa äimistelemätön — suhtautuminen tarinan keskiöön nousevaan biseksuaaliseen ménage-à-troisiin. Ja onpa mukaan tungettu muutama visuaalinen vastine name droppingille, ennen kaikkea säpsähdyttävän tuttu viittaus erääseen Otto Dixin maalaukseen. Mitään sen kummempaa historiallista autenttisuutta on turha etsiä, joten pilkunviilaajat älköön vaivautuko.