Kevyesti viihdyttävä pseudo-musikaali Cabaret (1972) oli aika yllättävä paketti — en yleensä ole erityisemmin musikaali-ihmisiä, mutta ehkä sitten kabaree? Elokuva asettaa viimeinkin hieman erikoisen näköisen Lisa Minellin hyvään kontekstiin roolissaan Sally Bowlesina, polkkatukkaisena kabaree-esiintyjänä Weimarin tasavallassa. Yleissivistykseni kun näissä klassisissa näyttelijöissä on aika surkeaa — en yksinkertaisesti ole nähnyt vanhaa Hollywoodia kovinkaan paljon. Minelli/Bowles on kuitenkin mainio hyperaktiivisuudessaan ja dekadenttiudessaan, vaikka joissakin kohdissa Broadway-huumori paistaa läpi vähän turhan pahasti. Hienoa on myös se, että rooleihin muina kabaree-tyttöinä on pestattu hieman elähtäneempiäkin naiseläjiä, nykyelokuvassa ne pirulaiset laittaisivat jotain puunattuja kauneusihannearkkityyppejä.
Pakollisilta viittauksilta ruskeapaitoihin ja kommunisteihin ei tietenkään vältytä, mutta ehkä teoksen juureksen kirjoittanut, jonkinlaiseksi queer-ikoniksi ehkä luetteloitava, Christopher Isherwood sitten niistä kertookin alkuperäistekstissä.
Isherwoodista taitaa johtua myös Broadway-musikaaliksi varsin vapaamielinen — ja voi sanoa äimistelemätön — suhtautuminen tarinan keskiöön nousevaan biseksuaaliseen ménage-à-troisiin. Ja onpa mukaan tungettu muutama visuaalinen vastine name droppingille, ennen kaikkea säpsähdyttävän tuttu viittaus erääseen Otto Dixin maalaukseen. Mitään sen kummempaa historiallista autenttisuutta on turha etsiä, joten pilkunviilaajat älköön vaivautuko.
Pakollisilta viittauksilta ruskeapaitoihin ja kommunisteihin ei tietenkään vältytä, mutta ehkä teoksen juureksen kirjoittanut, jonkinlaiseksi queer-ikoniksi ehkä luetteloitava, Christopher Isherwood sitten niistä kertookin alkuperäistekstissä.
Isherwoodista taitaa johtua myös Broadway-musikaaliksi varsin vapaamielinen — ja voi sanoa äimistelemätön — suhtautuminen tarinan keskiöön nousevaan biseksuaaliseen ménage-à-troisiin. Ja onpa mukaan tungettu muutama visuaalinen vastine name droppingille, ennen kaikkea säpsähdyttävän tuttu viittaus erääseen Otto Dixin maalaukseen. Mitään sen kummempaa historiallista autenttisuutta on turha etsiä, joten pilkunviilaajat älköön vaivautuko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti