Toki luettuna on vasta Theodor W. Adornon The Culture Industry-artikkelikokoelman ensimmäinen luku (+teoksen hyvä johdanto) On the Fetish Character in Music and the Regression of Listening, mutta Adornon sinänsä ajatusrakennelmana varsin käyttökelpoisesta näkökulmasta paistaa jo pahasti läpi tietynlainen kulttuurielitismi. Marxilaisuudesta lainaava kriittisen teorian perustajajäsen muistuttaa kovasti wieniläisen porvariskulttuurin omaksunutta klassisen seuraajaa, joka suhtautuu patologisesti esimerkiksi jazz-musiikin viihteellisyyteen. Kaikki on ylhäältä päin rakennettua viihtymiskulttuuria, keinotekoista siksi, että tuotantomekanismit siihen pakottavat. Intellektuelli ei siedä kuunnella katkelmia kokonaisuuksista, jotka kulutus raiskaa. Ei ihme, että Erwin Wurm kuvasi humoristisesti veistoksessaan Adornon pömpöösin vakavuutensa turvottamana pallona - Adornon mielestä hauskuus tuntuu olevan hömppää (taide sitä vastoin on tuskaa ja kapinaa).
"Regressive, too, is the role which contemporary mass music plays in the psychological household of its victims. They are not merely turned away from more important music, but they are confirmed in their neurotic stupidity, quite irrespective of how their musical capacity are related to the specific musical culture of earlier social phases. The assent to hit songs and debased cultural goods belongs to the same complex of symptoms as do those faces of which one no longer knows whether the film has alienated them from the reality or reality has alienated them from the film, as they wrench open a great formless mouth with shining teeth in a voracious smile, while the tired eyes are wretched and lost above."
Tosin Adornon jazz-kritiiikissä taitaa olla oikeaankin osuvia sävyjä - kansanmusiikkina sen merkitys oli jo 1930-luvulla kadonnut, se ei populaarissa muodossaan kyennyt enää tarjoamaan minkäänlaista opposition ääntä Riistäjää vastaan, vaan se kesytettiin radion luotujen tarpeiden joukkoon - vesitetyn kapinan kuriositeettikabinettiin. Ja myös, kysymys ei ole niinkään sisällön kritiikistä, kuin miten ja miksi kulttuuria levitetään. Adornohan kirjoittaa nimenomaan kulttuuriteollisuudesta, ei kulttuurista itsestään.
"Maku" on Adornon mukaan vanhanaikaiseksi käynyt käsite, koska se tarkoittaa nykyisessä (ja Adornon kirjoituksen aikana) ainoastaan sosiaaliselle statukselle perustuvaa määritelmää. Ei välttämättä täysin turhaksi käynyt ajatus, ottaen huomioon, että nykyään nimenomaan korkeakulttuurin sofistikoitunut hienostelu nähdään "hyvänä makuna", sana jota harva käyttäisi populaarimusiikin saralla.
On sellainen tunne, että Adornoa voisi ymmärtää jotenkin paljon paremminkin, ja teen hyvin hajanaista lukemista nappaamalla vain yhden klassikkotekstin pelkästään sen klassikkostatuksen vuoksi. Tuntuu epäilyttävästi samalta, kuin mitä Adorno kirjoittaa musiikin tähdistä - itseisarvoksi muodostuu tähteys ja tuotanto, ei niinkään musiikillinen sisältö sinänsä. Ehkäpä filosofian suuret nimet toteuttavat vähän samaa, Suurten Nimien luvulla ostetaan tietämysuskottavuutta.
Saa nähdä edelleen kuinka pitkälle The Culture Industrya jaksaa lukea, marxismia eri muodoissaan tulee nyt Fanonin kanssa vähän joka tuutista. Fanonia ei tosin voi haukkua nojatuolivallankumoukselliseksi, ja niinpä pasifistilla on vaikea hyväksyä koko sitä väkivallan väistämätöntä luonnetta.
(Ja olisi tähdellisempääkin luettavaa, tämä aika ei oikeasti tule yhtään mistään - se varastetaan tärkeiltä asioilta).
"Regressive, too, is the role which contemporary mass music plays in the psychological household of its victims. They are not merely turned away from more important music, but they are confirmed in their neurotic stupidity, quite irrespective of how their musical capacity are related to the specific musical culture of earlier social phases. The assent to hit songs and debased cultural goods belongs to the same complex of symptoms as do those faces of which one no longer knows whether the film has alienated them from the reality or reality has alienated them from the film, as they wrench open a great formless mouth with shining teeth in a voracious smile, while the tired eyes are wretched and lost above."
Tosin Adornon jazz-kritiiikissä taitaa olla oikeaankin osuvia sävyjä - kansanmusiikkina sen merkitys oli jo 1930-luvulla kadonnut, se ei populaarissa muodossaan kyennyt enää tarjoamaan minkäänlaista opposition ääntä Riistäjää vastaan, vaan se kesytettiin radion luotujen tarpeiden joukkoon - vesitetyn kapinan kuriositeettikabinettiin. Ja myös, kysymys ei ole niinkään sisällön kritiikistä, kuin miten ja miksi kulttuuria levitetään. Adornohan kirjoittaa nimenomaan kulttuuriteollisuudesta, ei kulttuurista itsestään.
"Maku" on Adornon mukaan vanhanaikaiseksi käynyt käsite, koska se tarkoittaa nykyisessä (ja Adornon kirjoituksen aikana) ainoastaan sosiaaliselle statukselle perustuvaa määritelmää. Ei välttämättä täysin turhaksi käynyt ajatus, ottaen huomioon, että nykyään nimenomaan korkeakulttuurin sofistikoitunut hienostelu nähdään "hyvänä makuna", sana jota harva käyttäisi populaarimusiikin saralla.
On sellainen tunne, että Adornoa voisi ymmärtää jotenkin paljon paremminkin, ja teen hyvin hajanaista lukemista nappaamalla vain yhden klassikkotekstin pelkästään sen klassikkostatuksen vuoksi. Tuntuu epäilyttävästi samalta, kuin mitä Adorno kirjoittaa musiikin tähdistä - itseisarvoksi muodostuu tähteys ja tuotanto, ei niinkään musiikillinen sisältö sinänsä. Ehkäpä filosofian suuret nimet toteuttavat vähän samaa, Suurten Nimien luvulla ostetaan tietämysuskottavuutta.
Saa nähdä edelleen kuinka pitkälle The Culture Industrya jaksaa lukea, marxismia eri muodoissaan tulee nyt Fanonin kanssa vähän joka tuutista. Fanonia ei tosin voi haukkua nojatuolivallankumoukselliseksi, ja niinpä pasifistilla on vaikea hyväksyä koko sitä väkivallan väistämätöntä luonnetta.
(Ja olisi tähdellisempääkin luettavaa, tämä aika ei oikeasti tule yhtään mistään - se varastetaan tärkeiltä asioilta).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti