Charles Baudelairen Kurja Belgia! on melkoista tykitystä. Moniongelmainen kirjailija lätkii luonnoksenomaiseksi jääneessä teoksessaan belgialaiset ja Belgian maan rakoon — ovat niin vastenmielisiä, tyhmiä, mielikuvituksettomia, ettei maata kannattaisi edes oikeastaan vallata. Taiteesta ja käytöstavoista he eivät ymmärrä mitään ja naama heillä on ruma kuin mikä. Naiset nauravat hysteerisesti ja haisevat pahalle. Eivätkä belgialaiset osaa tehdä ruokaa, eivät edes keittää kananmunia. Ja niin edespäin. Dekadenttiuden arkkienkelillä ja patakonservatiivilla Baudelairella riittää sappea roiskittavaksi.
Kirjan kääntänyt ja toimittanut Antti Nylén on valinnut Kurja Belgia!-teokseen myös nipun Baudelairen kirjaan liittyvää kirjeenvaihtoa — josta on luettavissa palasia elämäntavoiltaan huithapelin ja alinomaisissa talousvaikeuksissa kiemurrelleen runoilijan vaiheista. Nylén ei osu kai esipuheessaan kauas arvellessaan, että Kurja Belgia! kertoo lopulta enemmän kirjailijasta itsestään kuin varsinaisesta maasta. Se myös kiinnittyy hyvin runoilijan konservatiiviseen ihmisvihaan, joka suuntautuu tässä(kin) teoksessa erityisesti naisiin. Kiinnostavaa, kuinka tendenssinomainen stereotyyppi luulosairas, misogyyni (ja yleensäkin misantrooppi) 1800-luvun dekadentti runoilija onkaan (jos August Strindbergiä voi sellaiseksi sanoa).
Erikoista on myös kyllä kuinka Baudelaire nostaa tyylillisesti mieleen kääntäjä Nylénin oman esseekokoelman Vihan ja katkeruuden esseet.
Kirjan kääntänyt ja toimittanut Antti Nylén on valinnut Kurja Belgia!-teokseen myös nipun Baudelairen kirjaan liittyvää kirjeenvaihtoa — josta on luettavissa palasia elämäntavoiltaan huithapelin ja alinomaisissa talousvaikeuksissa kiemurrelleen runoilijan vaiheista. Nylén ei osu kai esipuheessaan kauas arvellessaan, että Kurja Belgia! kertoo lopulta enemmän kirjailijasta itsestään kuin varsinaisesta maasta. Se myös kiinnittyy hyvin runoilijan konservatiiviseen ihmisvihaan, joka suuntautuu tässä(kin) teoksessa erityisesti naisiin. Kiinnostavaa, kuinka tendenssinomainen stereotyyppi luulosairas, misogyyni (ja yleensäkin misantrooppi) 1800-luvun dekadentti runoilija onkaan (jos August Strindbergiä voi sellaiseksi sanoa).
Erikoista on myös kyllä kuinka Baudelaire nostaa tyylillisesti mieleen kääntäjä Nylénin oman esseekokoelman Vihan ja katkeruuden esseet.
...
Mutta tätä nykyä olen eksynyt Sadan vuoden yksinäisyyden monimutkaisiin sokkeloihin. Parhaita kirjoja pitkään. Onneksi Wikipediasta löytyi Buendíoiden sukupuu, joka auttaa pysymään kärryillä toisiaan muistuttavien nimien lähes dostojevskimäisessä nimilabyrintissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti