maanantai 15. syyskuuta 2008

.:Löytötavaraa lukuhaluttomille:.

Hyppään järjestyksessä Günter Grass-luvussani, mutta Minun vuosisatani on pahasti hyytynyt sotaan. Sen sijaan luin lävitse Löytötavaraa lukuhaluttomille. Se on melko erikoinen opus. Kooltaan valtava kirja, todellinen sohvapöytäkirja, on täynnä Grassin maalauksia ja runoja. Yksi per aukea kutakin, toisella puolella vesivärimaalaus, jossa runo on saksaksi raapustettuna (tosin useimmiten varsin hankalasti luettavissa), toisella puolella valtavalla fontilla runo käännettynä.

Lopputulos ei ole oikein onnistunut — runokirjalle ei lähtökohtaisestikaan mielestäni oikein sovi valtava koko, toisaalta eipä Löytötavaraa lukuhaluttomille oikein toimisikaan ilman Grassin maalauksia. Mutta itse toinen sivu jää sitten toivottoman tyhjäksi. Usein huomaa tutkiskelevansa epäselvällä käsialalla sudittuja saksankielisiä runonosia — eikö olisi voinut mahduttaa samalle painosivulle sitten vaikkapa suomenkielisen ja (selkotekstillä kirjoitetun) saksankielisen rinnan?

En myöskään välttämättä pidä erityisemmin Grassin runoudesta. Saattaa olla, etten yleensäkään tiedä paljoakaan koko taiteenlajista, mutta tässä tapauksessa monet ovat yksinkertaisesti (mielestäni) hieman konventionaalisista aiheista kirjoitettuja. Illallisvieraista ja kaloista, sienistä ja puutarhasta. Joistain poliittisista on tosin helppo pitää, kuten:

VÄRIOPPIA

Posti ei kohta enää ole keltainen.
Palokunta kiitää vielä punaisena
tulipalosta toiseen.
Mutta kohtapuoleen aiotaan kaikki värit
— myös taivaanrannanmaalarien — yksityistää
ja sovittaa markkinatilanteeseen.

Joskin nykyinen markkinatilanne kai ainakin Yhdysvalloissa näyttää suosivan suorastaan kansallistamista. Grassin omaan elämään liittyvät runot ovat kuriositeetin tavoin hauskoja, koska ne liittää kiinteästi elämäkertaan. Hautakivien hakkaaminen lapsille, Olivetti, menneet vaimot ja niin edelleen. Hyvä niin, mutta olen tyytyväinen siihen, ettei Löytötavaraa lukuhaluttomille niin kauan kestänyt lukea — kai ennen kaikkea siksi, etten ole vieläkään oppinut/opetellut lukemaan runoutta niin kuin sitä kai pitäisi lukea.

3 kommenttia:

Lukulamppu kirjoitti...

Katson parhaillani YLE Teeman Grass-dokumenttia ja mieleni valtaa halu tulla vahnaksi (joskin Grassia äremmäksi), piippuapolttavaksi, ruskeansävyisiin samettipukuihin sonnistautuvaksi tarkkailijaksi.

Tarkkailijaksi, koska minusta ei koskaan tule kirjailijaa - eikä onneksi tarvitsekaan.

GG on edelleen terävä, se on sanottava.

-J. kirjoitti...

Vähän harmittaa että missasin kyseisen dokumentin. Toisaalta, Grass on kyllä joskus (ainakin Sipulia kuoriessa) jopa ärsyttävällä tavalla itsetarkoituksellisen kireä piiputteleva kirjailija-arkkityyppi. Ihan kuin se olisi jokin rooli, johon pukeudutaan ja se tiedostetaan.

Mutta, ei Grassistakaan koskaan pitänyt tulla kirjailijaa, vaan kuvataiteilija. Toisaalta, ehkä nykyään ei ole enää "ryhmiä" ja "piirejä", johon voisi mennä lukemaan Friedrich Dürrenmattille runojaan, jotka heti vaikuttavat kaikki, vaan ainoastaan kustantajia joita ei sinänsä hirveästi kiinnosta.

On se terävä, se on sanottava, ja pirun hyvä - mutta ei olisi, jos ei samalla olisi niin itsekeskeisen ylimielisen inhimillinen.

Anonyymi kirjoitti...

Kun asiana on akvarellirunous saa sanatkin vettyä, saksankieliset, vähän hämyyn. Sopii lajiin. Ihana kirja, maalauksenlainen, ahmaistavissa kerta selauksella, ajalla avattavissa uudestaan ja uudestaan.