No niin, ja nyt sitten iski flunssa niskaan — hip hei, ja tänään kun vielä piti saada paljon aikaan. Muutakin kuin seljällään makailua. No, ehkä se siitä.
Vasili Shukshinin Punainen heisipuu oli aikaisemmin tuttu kirjoittajan itseohjaamana elokuvana — leffa näytettiin joskus kulttuurihistorian luennolla. Hieno teos, se elokuva. Kirja seurailee yllätyksettömästi samoja uurteita, mutta onnistuu myös olemaan jotain omalaatuistakin.
Punainen heisipuu on tarina rangaistusvankilasta vapautuvasta varkaasta, Jegor Prokudinista, joka yrittää epätoivoisesti sopeutua siviilielämään. Hän muuttaa kaupunkien paheellisista piireistä vankila-aikojen kirjeenvaihtotoverinsa, ihanan Ljuban luo keskiseen Siperiaan. Ennakkoluuloja, mutta myös mutkattomia maalaisihmisiä hän kohtaa sielläkin.
Kirja on melko tyypillistä neuvostokirjallisuutta tyyliltään, mutta leikittelee myös järjestelmäkritiikillä — joskin muistaakseni elokuvassa oli enemmän tätä puolta. Teoksen parhaimmaksi anniksi oikeastaan nousee oiva dialogi, mikä ei liene yllättävää jos Shukshin kirjan alun perin elokuvaksi tarkoittikin. Pituudella Punainen heisipuu ei juurikaan juhli, vaan 140-sivuinen teos on hetkessä luettu. Varmaan vain vähän hitaammin, kuin elokuvalla kestää pyöriä loppuun.
En malta olla toistamatta tässä H.:n ja S.:n oikeaan osunutta yhteistä, mutta erillistä huomiota kannesta — elokuvasta vohkittu paperikansi (joka on liimailtu kirjaston poistokirjassa kovakantiseen teokseen) on tajuttoman halvan näköinen, ja saa kirjan muistuttamaan suurin piirtein supermarkettien romanttista kirjallisuutta. Mikä niitä kansitaiteilijoita oikein vaivaa? Eikä se ole mikään 1970-luvun ongelma, vaan nykyään pystytään vielä painajaismaisempiin virityksiin.
Vasili Shukshinin Punainen heisipuu oli aikaisemmin tuttu kirjoittajan itseohjaamana elokuvana — leffa näytettiin joskus kulttuurihistorian luennolla. Hieno teos, se elokuva. Kirja seurailee yllätyksettömästi samoja uurteita, mutta onnistuu myös olemaan jotain omalaatuistakin.
Punainen heisipuu on tarina rangaistusvankilasta vapautuvasta varkaasta, Jegor Prokudinista, joka yrittää epätoivoisesti sopeutua siviilielämään. Hän muuttaa kaupunkien paheellisista piireistä vankila-aikojen kirjeenvaihtotoverinsa, ihanan Ljuban luo keskiseen Siperiaan. Ennakkoluuloja, mutta myös mutkattomia maalaisihmisiä hän kohtaa sielläkin.
Kirja on melko tyypillistä neuvostokirjallisuutta tyyliltään, mutta leikittelee myös järjestelmäkritiikillä — joskin muistaakseni elokuvassa oli enemmän tätä puolta. Teoksen parhaimmaksi anniksi oikeastaan nousee oiva dialogi, mikä ei liene yllättävää jos Shukshin kirjan alun perin elokuvaksi tarkoittikin. Pituudella Punainen heisipuu ei juurikaan juhli, vaan 140-sivuinen teos on hetkessä luettu. Varmaan vain vähän hitaammin, kuin elokuvalla kestää pyöriä loppuun.
En malta olla toistamatta tässä H.:n ja S.:n oikeaan osunutta yhteistä, mutta erillistä huomiota kannesta — elokuvasta vohkittu paperikansi (joka on liimailtu kirjaston poistokirjassa kovakantiseen teokseen) on tajuttoman halvan näköinen, ja saa kirjan muistuttamaan suurin piirtein supermarkettien romanttista kirjallisuutta. Mikä niitä kansitaiteilijoita oikein vaivaa? Eikä se ole mikään 1970-luvun ongelma, vaan nykyään pystytään vielä painajaismaisempiin virityksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti