On vaikeaa kuvitella elokuvaa, joka täyttäisi paremmin kaikki genrensä kuluneet latteudet niin hyvin kuin The Day after Tomorrow — tuhannen päreiksi hajoavat kansalliset symbolit (jos jossain ei kannattaisi katastrofin sattuessa olla, se on Vapauden patsaalla), väsynyt teinirakkauskertomus ("lämmitän sinua vartalollani, Sam"), laatikkoleukainen Yhdysvaltain presidentti (ja haikaileva viimeinen katse Oval Officeen) ja piittaamaton varapresidentti (joka ei usko katastrofiin vaikka taivaalta sataisi jääkarhuja). Mukana muutama britti ja Jake Gyllenhaalin nörtti, tummaihoinen kaveri. Vähintään kuusi oikein ja lisänumerot. Aivan liian paksuksi elokuva osoittautuu viimeistään siinä vaiheessa, kun New Yorkin eläintarhasta paenneet sudet (niin ennalta arvattavasti, että puhutaan jo katsojan aliarvioimisesta) ahdistelevat protagonisteja venäläisessä tankkerilaivassa.
Tartuin tähän Roland Emmerichin elokuvaan oikeastaan vain, koska minulla oli (keskittymiskyvyttömän) tylsää ja koska katastrofielokuvat tuntuvat ainakin tietyn filosofinipun mukaan kertovan jotain ne tehneestä yhteiskunnasta. Ja niinhän ne kertovat.
Emmerich on varmaan ihan oikeamielisin motiivein liikkeellä elokuvansa kanssa — ilmastonmuutoksesta huolissaan ja sen sellaista. Aikajanaa on tietenkin viihteen nimissä hieman supistettu, ja niinpä maapalloa uhkaavasta hitaan hiipivästä ongelmasta on tehty enemmän kuin vähän liioiteltu skenaario valtavista hyökyaalloista ja sadan asteen pakkasista. Lainatakseni Zygmunt Baumanin Liquid Fearia, elokuva noudattelee niin uskollisesti "Titanic-syndroomaa", ettei ole tosikaan — "...is the horror of falling through the 'wafer-thin crust' of civilization into that nothingness stripped of the 'elementary staples of organized, civilized life' ('civilized' precisely because 'organized' — routine, predictable, balancing the signposting with the behavioural repertoire)." Ehkä The Day of Tomorrow puhutteleekin lopulta parhaiten amerikkalaisia (ja muita kulttuuripiirin uskollisia), säikyttelee heitä toimimaan, tekemään edes vähän ja tukemaan ilmastopoliittisia päätöksiä — paremmin kuin epämiellyttävissä totuuksissa hissillä nousevat Al Goret?
Tai sitten banaalit maailmantuhot, johon valkokankaalla on totuttu etäännyttävät entistä kauemmas alitajuntaisista onnettomuuden ja epävarmuuden pelosta. Käärivät kuolemanpelon mahtipontiseen musiikkiin ja näyttävään tietokonegrafiikkaan, epärealistisiin skenaarioihin. Niin, ettei niihin tarvitse enää uskoa. Ja se onkin helppoa maassa, jossa eräätkin — jotka ovat jo vakaasti päättäneet ettei ilmastonmuutokseen tarvitse "uskoa", tai ainakaan se ei ole ihmisen aiheuttama — ovat sitä mieltä, että merenpinnan nousu voidaan helposti estää merivalleilla, "sea walls" ("What if Al Qaeda blew up the levees? Would New Orleans been safer that way?", kuten Neil Young laulaa).
Hienointa The Day after Tomorrowissa on muuten se liikuttava seikka, että maahanmuuttovirrat kääntyvät onnettomuuden takia Yhdysvaltain-Meksikon rajalla. Suomessa tämä ei taida kiinnostaa, sillä koko maa näyttää jäävän elokuvassa paksun umpijään alle.
IMDB:n trivian mukaan ohjaaja maksoi elokuvan "hiilineutraaliksi" omasta taskustaan, antamalla rahaa puiden istutukseen ja uusiutuviin energianlähteisiin. Hyvä niin. Enemmän silti olisi säästynyt, kun koko elokuva olisi jätetty tekemättä.
Tartuin tähän Roland Emmerichin elokuvaan oikeastaan vain, koska minulla oli (keskittymiskyvyttömän) tylsää ja koska katastrofielokuvat tuntuvat ainakin tietyn filosofinipun mukaan kertovan jotain ne tehneestä yhteiskunnasta. Ja niinhän ne kertovat.
Emmerich on varmaan ihan oikeamielisin motiivein liikkeellä elokuvansa kanssa — ilmastonmuutoksesta huolissaan ja sen sellaista. Aikajanaa on tietenkin viihteen nimissä hieman supistettu, ja niinpä maapalloa uhkaavasta hitaan hiipivästä ongelmasta on tehty enemmän kuin vähän liioiteltu skenaario valtavista hyökyaalloista ja sadan asteen pakkasista. Lainatakseni Zygmunt Baumanin Liquid Fearia, elokuva noudattelee niin uskollisesti "Titanic-syndroomaa", ettei ole tosikaan — "...is the horror of falling through the 'wafer-thin crust' of civilization into that nothingness stripped of the 'elementary staples of organized, civilized life' ('civilized' precisely because 'organized' — routine, predictable, balancing the signposting with the behavioural repertoire)." Ehkä The Day of Tomorrow puhutteleekin lopulta parhaiten amerikkalaisia (ja muita kulttuuripiirin uskollisia), säikyttelee heitä toimimaan, tekemään edes vähän ja tukemaan ilmastopoliittisia päätöksiä — paremmin kuin epämiellyttävissä totuuksissa hissillä nousevat Al Goret?
Tai sitten banaalit maailmantuhot, johon valkokankaalla on totuttu etäännyttävät entistä kauemmas alitajuntaisista onnettomuuden ja epävarmuuden pelosta. Käärivät kuolemanpelon mahtipontiseen musiikkiin ja näyttävään tietokonegrafiikkaan, epärealistisiin skenaarioihin. Niin, ettei niihin tarvitse enää uskoa. Ja se onkin helppoa maassa, jossa eräätkin — jotka ovat jo vakaasti päättäneet ettei ilmastonmuutokseen tarvitse "uskoa", tai ainakaan se ei ole ihmisen aiheuttama — ovat sitä mieltä, että merenpinnan nousu voidaan helposti estää merivalleilla, "sea walls" ("What if Al Qaeda blew up the levees? Would New Orleans been safer that way?", kuten Neil Young laulaa).
Hienointa The Day after Tomorrowissa on muuten se liikuttava seikka, että maahanmuuttovirrat kääntyvät onnettomuuden takia Yhdysvaltain-Meksikon rajalla. Suomessa tämä ei taida kiinnostaa, sillä koko maa näyttää jäävän elokuvassa paksun umpijään alle.
IMDB:n trivian mukaan ohjaaja maksoi elokuvan "hiilineutraaliksi" omasta taskustaan, antamalla rahaa puiden istutukseen ja uusiutuviin energianlähteisiin. Hyvä niin. Enemmän silti olisi säästynyt, kun koko elokuva olisi jätetty tekemättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti