Thomas Vinterbergin Dear Wendyn katsominen uudestaan taisi olla kohtalaista ajanhukkaa. Elokuva esitettiin 2005 Rakkautta & Anarkiaa-festivaaleilla, mutta jostain syystä se tuntui silloin hitusen paljon paremmalta — ehkä sitä silloin lankesi helpommin Lars von Trierin käsikirjoituksen näennäiseen Amerikka-kritiikkiin. Ohjaajan ja käsikirjoittajan mukaan Dear Wendyä ei edes pitäisi niin tulkita, mutta hehän nyt voivat dogma-ohjaajina valehdella läpiä päähänsä ihan vain välipalanakin. Mutta kyllä elokuvaa onkin vaikea tulkita juuri muuna kuin kommenttina amerikkalaisista ja aseista.
Dear Wendyssä nippu Yhdysvaltain keskilännen ankeassa kaivoskylässä (joka muistuttaa enemmän tai vähemmän lavastemaisuudessaankin Dogvilleä) asuvaa koulukiusattua nörttiä löytävät itsekunnioituksensa ja rohkeutensa aseiden kautta.
Kuin nuortenkirjassa ikään, porukka perustaa oman klubin, Dandies, jossa pasifistisesti suuntautuneet nuoret löytävät tekemistä hiplailemalla reliikkiaseitaan (kaikki aseet ovat enemmän tai vähemmän historiallisia, kertalaukauksisesta mustaruutiaseesta 1900-luvun alun Browningiin) ja pukeutumalla erikoisesti. Ja tutkimalla kaikkea aseisiin liittyvää aina tarkkuusammunnasta ampumahaavoihin. Vaikka antropomorfisesti nimettyjä aseita kannetaan mukana kaupungillakin, niitä ei koskaan vedetä esiin lukuunottamatta synkkää kaivosta. Houkutteleva allegoria amerikkalaisten itsetuntoa ja turvallisuuden tunnetta pönkittävästä concealed carry-ilmiöstä (joka on muuten hyvä esimerkki aseidenomistajajärjestöiden lobbausvoimasta)? Amerikkalaisesta yhteiskunnasta tietenkin kertoo eniten se, että Dear Wendy sai aikanaan päälleen kriitikkojen vihat — ei välttämättä siksi ettei se ole kaksinen elokuva vaan koska siinä kaunaiset eurooppalaiset taas "pilkkaavat amerikkalaisia". Hegemonistisen suurvallan asukkaiksi yhdysvaltalaisilla tuntuu olevan kovin lyhyt pinna populaarikulttuurin keinoin toteutetulle kritiikille.
Elokuva on kyllä sympaattinen tarina fetisistisestä suhteesta pyssyihin ja niiden kuolettavaan voimaan, niiden lumovoimasta ja niin edespäin. Ja eristyneistä amerikkalaiskylistä. Maisematkin ovat kauniita. Mutta Dear Wendy ajaa kyllä von Trierin jo Dogvillestäkin tutun jatkuvan kertojan (tässä tapauksessa päähenkilö, Dick Dandelion) selostukseen, joka kyllä taustoittaa tapahtumia, mutta riistää monotonisella jatkuvuudellaan ja yksityiskohtaisuudellaan filmiltä sielun (tai katsojalta ymmärryksen ilon). Sadunomainen irtonaisuus elokuvan miljöössä ja tapahtumissa toimii kyllä, mutta Vinterberg ei saa pakkaa kokoon — Dear Wendy jää jotenkin etäisen hengettömäksi elokuvaksi.
Dear Wendyssä nippu Yhdysvaltain keskilännen ankeassa kaivoskylässä (joka muistuttaa enemmän tai vähemmän lavastemaisuudessaankin Dogvilleä) asuvaa koulukiusattua nörttiä löytävät itsekunnioituksensa ja rohkeutensa aseiden kautta.
Kuin nuortenkirjassa ikään, porukka perustaa oman klubin, Dandies, jossa pasifistisesti suuntautuneet nuoret löytävät tekemistä hiplailemalla reliikkiaseitaan (kaikki aseet ovat enemmän tai vähemmän historiallisia, kertalaukauksisesta mustaruutiaseesta 1900-luvun alun Browningiin) ja pukeutumalla erikoisesti. Ja tutkimalla kaikkea aseisiin liittyvää aina tarkkuusammunnasta ampumahaavoihin. Vaikka antropomorfisesti nimettyjä aseita kannetaan mukana kaupungillakin, niitä ei koskaan vedetä esiin lukuunottamatta synkkää kaivosta. Houkutteleva allegoria amerikkalaisten itsetuntoa ja turvallisuuden tunnetta pönkittävästä concealed carry-ilmiöstä (joka on muuten hyvä esimerkki aseidenomistajajärjestöiden lobbausvoimasta)? Amerikkalaisesta yhteiskunnasta tietenkin kertoo eniten se, että Dear Wendy sai aikanaan päälleen kriitikkojen vihat — ei välttämättä siksi ettei se ole kaksinen elokuva vaan koska siinä kaunaiset eurooppalaiset taas "pilkkaavat amerikkalaisia". Hegemonistisen suurvallan asukkaiksi yhdysvaltalaisilla tuntuu olevan kovin lyhyt pinna populaarikulttuurin keinoin toteutetulle kritiikille.
Elokuva on kyllä sympaattinen tarina fetisistisestä suhteesta pyssyihin ja niiden kuolettavaan voimaan, niiden lumovoimasta ja niin edespäin. Ja eristyneistä amerikkalaiskylistä. Maisematkin ovat kauniita. Mutta Dear Wendy ajaa kyllä von Trierin jo Dogvillestäkin tutun jatkuvan kertojan (tässä tapauksessa päähenkilö, Dick Dandelion) selostukseen, joka kyllä taustoittaa tapahtumia, mutta riistää monotonisella jatkuvuudellaan ja yksityiskohtaisuudellaan filmiltä sielun (tai katsojalta ymmärryksen ilon). Sadunomainen irtonaisuus elokuvan miljöössä ja tapahtumissa toimii kyllä, mutta Vinterberg ei saa pakkaa kokoon — Dear Wendy jää jotenkin etäisen hengettömäksi elokuvaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti