No Country for Old Men (2007) on julman kaunis elokuva. Eteläisen Yhdysvaltain aavikoituneilla rajamailla 1980-luvulla tapahtuviin käänteisiin on ahdettu meksikolaiset huumekauppiaat, Vietnamin veteraani, sosiopaatti palkkatappaja mustissa, vanheneva sheriffi. Käytännössä siis kaikki elementit, mitä vanhoihin spaghetti-westerneihin laitettiin mahtumaan muinaisina aikoina — No Country for Old Men vaihtaa vain hevoset maastoautoihin ja pickuppeihin, intiaanien kulta-aarteen kolumbialaiseen kokaiiniin. Noin soveltaen siis.
Coenin veljekset ovat rutikuivalla aavikkokuvauksellaan, hienolla värimaailmallaan ja äärimmäisen lakonisella äänimaisemallaan tavoittaneet jotain maagisen lännen kuvauksesta, joka tosiaan taitaa viimeksi olla onnistunut (Espanjassa kuvatuissa) italo-westerneissä. Samaan tapaan kuin näissä, elokuva tuntuu sijoittuvan paikkaan, jota ei oikeasti ole olemassa — Texas ei ole elossa, siellä ei varsinaisesti tapahdu tarinan ulkopuolella mitään. Virkavalta ei lähde kasoittain ruumiita jälkeensä jättävän tappajan jäljille. Mihinkään ei ole kiire.
No Country for Old Menissä on tunnelmallisesti jotain sellaista, mitä Quentin Tarantino olisi voinut epätoivoisesti yrittää tavoitellessaan menneitä, mutta epäonnistuisi katkerasti. Tai ehkä mieleen nousee Sam Peckinpah — kun kovat sänkiset miehet ottavat erää hyvin hitaaseen tahtiin hehkuvan kuumassa lännessä, juurissa täytyy olla jotain samaa. Ainekset ylihypetettyyn roskaan ovat koossa, mutta No Country for Old Men väistää jostain syystä tämän sudenkuopan kokonaan.
En itse oikein ymmärtänyt mitä elokuvaa niin kovasti rakentavaa Tommy Lee Jonesin esittämän vanhan sheriffin ongelmissa varsinaisesti on. Toisaalta sitoohan se elokuvan otsikkoonsa — kadonneen menneisyyden haikailu, uhkaava tulevaisuus ja palkkatappajan kiukku elämänsä hukanneisiin pehmeävatsaisiin vanhempiin miehiin. Keskeisimmässä roolissa on kuitenkin kaappimainen Javier Bardem, esittämässä kylmää palkkatappajaa — Cowboy-saappaat, paineilmateurastuspyssy, mustat vaatteet — elokuvien jäätävimpiä antagonisteja.
No Country for Old Men on ennen kaikkea tunnelmalle ja todelliselle hermojenraastolle rakentuva, huolella tehty (ja ikävällä tavalla kouriintuntuvan verinen) trilleri. Roiskeesta huolimatta päälletunkeva vaikutelma on lopulta hieman yllättävästi rauhallinen, hieman apaattinen surumielisyys, ehkä tyylikkäästi minimiin jätetyn taustamusiikin puutteen vuoksi, ja siksi, etteivät tapahtumallisetkaan kohtaukset ole kovinkaan toiminnallisia.
Melko ajattomaksi tehtynä No Country for Old Menin voisi kuvitella löytyvän elokuvakaanonista vielä parin vuosikymmenen päästä, seikan mitä ei voi todellakaan sanoa kovinkaan monesta nykyelokuvasta.
Coenin veljekset ovat rutikuivalla aavikkokuvauksellaan, hienolla värimaailmallaan ja äärimmäisen lakonisella äänimaisemallaan tavoittaneet jotain maagisen lännen kuvauksesta, joka tosiaan taitaa viimeksi olla onnistunut (Espanjassa kuvatuissa) italo-westerneissä. Samaan tapaan kuin näissä, elokuva tuntuu sijoittuvan paikkaan, jota ei oikeasti ole olemassa — Texas ei ole elossa, siellä ei varsinaisesti tapahdu tarinan ulkopuolella mitään. Virkavalta ei lähde kasoittain ruumiita jälkeensä jättävän tappajan jäljille. Mihinkään ei ole kiire.
No Country for Old Menissä on tunnelmallisesti jotain sellaista, mitä Quentin Tarantino olisi voinut epätoivoisesti yrittää tavoitellessaan menneitä, mutta epäonnistuisi katkerasti. Tai ehkä mieleen nousee Sam Peckinpah — kun kovat sänkiset miehet ottavat erää hyvin hitaaseen tahtiin hehkuvan kuumassa lännessä, juurissa täytyy olla jotain samaa. Ainekset ylihypetettyyn roskaan ovat koossa, mutta No Country for Old Men väistää jostain syystä tämän sudenkuopan kokonaan.
En itse oikein ymmärtänyt mitä elokuvaa niin kovasti rakentavaa Tommy Lee Jonesin esittämän vanhan sheriffin ongelmissa varsinaisesti on. Toisaalta sitoohan se elokuvan otsikkoonsa — kadonneen menneisyyden haikailu, uhkaava tulevaisuus ja palkkatappajan kiukku elämänsä hukanneisiin pehmeävatsaisiin vanhempiin miehiin. Keskeisimmässä roolissa on kuitenkin kaappimainen Javier Bardem, esittämässä kylmää palkkatappajaa — Cowboy-saappaat, paineilmateurastuspyssy, mustat vaatteet — elokuvien jäätävimpiä antagonisteja.
No Country for Old Men on ennen kaikkea tunnelmalle ja todelliselle hermojenraastolle rakentuva, huolella tehty (ja ikävällä tavalla kouriintuntuvan verinen) trilleri. Roiskeesta huolimatta päälletunkeva vaikutelma on lopulta hieman yllättävästi rauhallinen, hieman apaattinen surumielisyys, ehkä tyylikkäästi minimiin jätetyn taustamusiikin puutteen vuoksi, ja siksi, etteivät tapahtumallisetkaan kohtaukset ole kovinkaan toiminnallisia.
Melko ajattomaksi tehtynä No Country for Old Menin voisi kuvitella löytyvän elokuvakaanonista vielä parin vuosikymmenen päästä, seikan mitä ei voi todellakaan sanoa kovinkaan monesta nykyelokuvasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti