Ennakko-odotukset kaunaisen nerokkaan tanskalaisohjaajan Lars von Trierin USA — Land of Opportunities-trilogian toisesta osasta, Manderlaysta olivat ristiriitaiset. Ensimmäinen osa Dogville on valioyksilö ja erinomaisesti onnistunut kokeellinen elokuva. Kakkososalla on siis kaikki reseptin ainesosat epäonnistumiseen, latteaan toisintoon.
Jutun jujuhan siis on lavastuksen pohjautuminen pelkkään mielikuvitukseen — elokuvat näytellään pimeässä hallissa, jossa ainoastaan lattia on valaistu — lavasteet ovat minimaaliset ja usein ainoastaan lattiaan kirjoitettuja tekstejä ja ääriviivoja. Jotkut kutsuisivat tätä Bertolt Brechtin hengessä tehdyksi muistutukseksi siitä, että ympäristö on keinotekoinen — sitäpaitsi näin katsoja keskittyy tarinaan ja henkilöihin, eikä lavasteiden kustavilaishuonekalujen ihailuun. Elokuvassa von Trier käyttää keinoa niin, että näyttelijät availevat näkymättömät ovet äänitehosteiden kera — ainakin Manderlay käyttää lisäksi pariin otteeseen valoefektejä luonnehtimaan lintujen lentoa, pilvien liikettä ja hiekkamyrskyä.
Samankaltaisista puitteista huolimatta Manderlay poikkeaa edeltäjästään. Dogvilleä parhaassa roolissaan Gracena tähdittänyt Nicole Kidman on pistetty kierrätykseen ja tilalle otettu punatukka Bryce Dallas Howard, joka ei ole mitenkään huono valinta — melkoisen erilainen vain kuin Kidmanin Grace. Puuvillatila Manderlay ei muodostu samanlaiseksi tuttuuden maisemaksi kuin Dogvillen maahan piirretty pikkukaupunki. Manderlay on sanomassaan suoraan poliittinen (joskin pintaa syvemmältä kiemuraisemmin), kun Dogville oli ennemminkin yleisinhimillinen kertomus.
Grace oli Dogvillessä uhri, mutta Manderlayssä hän saapuu isänsä gangsterilauman nokkanaisena puuvillatilalle, jossa orjuus on jatkunut laittomasti jo 70 vuotta sisällissodasta. Valkoinen perhe matriarkkoineen (Lauren Bacall!) hallitsee nippua orjia. Grace pistää tilanteen uusiksi ja yrittää opettaa niin orjia kuin isäntiäkin uuteen amerikkalaiseen vapauden ideaaliin. Tosin gangsterien konepistoolien voimalla. Von Trierin pointin voi eittämättä tulkita monellakin tapaa (ja niin pitääkin), mutta suorin viittaus ankaralta Yhdysvaltain ulkopolitiikan kriitikolta (joka lentopelossaan ei kykene maassa edes käymään) on kai viittaus yritykseen viedä pyssyn piipusta kasvavaa demokratiaa ja vapautta niin sanottuun kolmanteen maailmaan. Tosin Gracen motiivit ovat kai lähtökohtaisesti oikeamieliset, hänhän vastustaa sortoa sydämestään ja vihasta kyynisen nihilististä gangsteri-isäänsä kohtaan.
Manderlay ei ehkä ole ihan yhtä vaikuttava kokemus kuin Dogville uutuudenihastuksessaan aikoinaan oli, mutta korkealle sekin ponnistaa — eittämättä osaksi siksi, että "brechtiläinen" jippo toimii edelleen. Tarinaa seuraa kuin teatteria, von Trier painottaa tätä hoitamalla kuvausta käsivaralla — lähelle näyttelijöitä tunkevat kamerat sysäävät katsojan dialogin vangiksi. Manderlay luottaa muutenkin melko paljon pelkkään puheeseen ja Dogvillestä poiketen elokuvassa ei ole kuin muutama "toimintaan" pohjaava kohtaus. John Hurtin läpi elokuvan selostava kertojanääni menee jossain vaiheessa jopa liian pitkiin puheisiin.
Sen verran viihdyttävä elokuva Manderlay on, että kolmannen osan samaan temppuun pohjautuva toteuttaminen ei haittaisi lainkaan. Valitettavaa vain, että viimeisestä trilogiankappaleesta ei ole tietoa, Wasington[sic] kun on määräämättömän ajan ollut hyllytettynä ja ohjaaja vakavan depression kourissa. Täytyy toivoa pikaista paranemista Larsille.
Jutun jujuhan siis on lavastuksen pohjautuminen pelkkään mielikuvitukseen — elokuvat näytellään pimeässä hallissa, jossa ainoastaan lattia on valaistu — lavasteet ovat minimaaliset ja usein ainoastaan lattiaan kirjoitettuja tekstejä ja ääriviivoja. Jotkut kutsuisivat tätä Bertolt Brechtin hengessä tehdyksi muistutukseksi siitä, että ympäristö on keinotekoinen — sitäpaitsi näin katsoja keskittyy tarinaan ja henkilöihin, eikä lavasteiden kustavilaishuonekalujen ihailuun. Elokuvassa von Trier käyttää keinoa niin, että näyttelijät availevat näkymättömät ovet äänitehosteiden kera — ainakin Manderlay käyttää lisäksi pariin otteeseen valoefektejä luonnehtimaan lintujen lentoa, pilvien liikettä ja hiekkamyrskyä.
Samankaltaisista puitteista huolimatta Manderlay poikkeaa edeltäjästään. Dogvilleä parhaassa roolissaan Gracena tähdittänyt Nicole Kidman on pistetty kierrätykseen ja tilalle otettu punatukka Bryce Dallas Howard, joka ei ole mitenkään huono valinta — melkoisen erilainen vain kuin Kidmanin Grace. Puuvillatila Manderlay ei muodostu samanlaiseksi tuttuuden maisemaksi kuin Dogvillen maahan piirretty pikkukaupunki. Manderlay on sanomassaan suoraan poliittinen (joskin pintaa syvemmältä kiemuraisemmin), kun Dogville oli ennemminkin yleisinhimillinen kertomus.
Grace oli Dogvillessä uhri, mutta Manderlayssä hän saapuu isänsä gangsterilauman nokkanaisena puuvillatilalle, jossa orjuus on jatkunut laittomasti jo 70 vuotta sisällissodasta. Valkoinen perhe matriarkkoineen (Lauren Bacall!) hallitsee nippua orjia. Grace pistää tilanteen uusiksi ja yrittää opettaa niin orjia kuin isäntiäkin uuteen amerikkalaiseen vapauden ideaaliin. Tosin gangsterien konepistoolien voimalla. Von Trierin pointin voi eittämättä tulkita monellakin tapaa (ja niin pitääkin), mutta suorin viittaus ankaralta Yhdysvaltain ulkopolitiikan kriitikolta (joka lentopelossaan ei kykene maassa edes käymään) on kai viittaus yritykseen viedä pyssyn piipusta kasvavaa demokratiaa ja vapautta niin sanottuun kolmanteen maailmaan. Tosin Gracen motiivit ovat kai lähtökohtaisesti oikeamieliset, hänhän vastustaa sortoa sydämestään ja vihasta kyynisen nihilististä gangsteri-isäänsä kohtaan.
Manderlay ei ehkä ole ihan yhtä vaikuttava kokemus kuin Dogville uutuudenihastuksessaan aikoinaan oli, mutta korkealle sekin ponnistaa — eittämättä osaksi siksi, että "brechtiläinen" jippo toimii edelleen. Tarinaa seuraa kuin teatteria, von Trier painottaa tätä hoitamalla kuvausta käsivaralla — lähelle näyttelijöitä tunkevat kamerat sysäävät katsojan dialogin vangiksi. Manderlay luottaa muutenkin melko paljon pelkkään puheeseen ja Dogvillestä poiketen elokuvassa ei ole kuin muutama "toimintaan" pohjaava kohtaus. John Hurtin läpi elokuvan selostava kertojanääni menee jossain vaiheessa jopa liian pitkiin puheisiin.
Sen verran viihdyttävä elokuva Manderlay on, että kolmannen osan samaan temppuun pohjautuva toteuttaminen ei haittaisi lainkaan. Valitettavaa vain, että viimeisestä trilogiankappaleesta ei ole tietoa, Wasington[sic] kun on määräämättömän ajan ollut hyllytettynä ja ohjaaja vakavan depression kourissa. Täytyy toivoa pikaista paranemista Larsille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti