Jätin taide-elokuvat vielä hetkeksi hautumaan ja tyydyin uudistamaan muistikuvan Kim Ki-Dukin Samaritan Girlistä (tai Samariasta).
Samaria kuuluu Kimin yhteiskuntakriittisiin teoksiin, joihin kuitenkin yhdistyy myös symbolinen taso — tarina, joka menee syvemmälle kuin oikeastaan aihealue suoraan antaa myöden. Lapsiprostituutiokommentti siihen silti sisältyy. Samaria kertoo kahdesta teinitytöstä, joista toinen myy itseään (Yeo-Jin) ja toinen rahastaa (Jae-Yeoung) — Euroopan matkaa varten. Yeo-Jin suhtautuu koko liiketoimeen hymyillen, rinnastaen itsensä (keksittyyn?) buddhalaiseen pyhimysprostituoituun Vasumitraan, jonka kanssa seksiä harrastaneet ryhtyivät hartaiksi buddhalaiseksi. Jae-Yeoung vastaavasti tuntee syvää syyllisyyttä, ja pitää miehiä ällöttävinä.
Liikaa juonta auki kirjoittamatta, voi arvata, synkkähän Kimin kuvaus on. Mikään Lilja-4ever Samaria ei ole, vaikka tematiikka on pitkälti samaa — Samariasta kuitenkin puuttuu lopulta äärimmäinen hyväksikäyttö ja Kimille varsin tyypilliseen tapaan tapahtumat eivät seuraa mitään niin sanotun "realismin" lakia. Itseasiassa, jos elokuvaa katsoo liian "reaalimaailman" perspektiivistä, ryppyotsaisesti, se vaikuttaa suorastaan hupaisan aukolliselta — mutta ei fiktiossa tarvitse lukkiutua mihinkään todellisuuskäsitteisiin. Johan sellainen söisi pahasti terää.
Elokuva on jaoteltu kolmeen osaan (Vasumitra / Samaria / Sonate), joista jokainen on tyylillisesti hyvin erilainen, heijastaen oikeastaan juonenkulkua. Viimeinen osa, joka valuu unenomaisuuteen ja kenties lähelle Kimin elokuvaa Viisi vuodenaikaa, on melkoinen paketti, etenkin ihan viimeisiin kohtauksiin lukeutuva sateinen melankolia Korean kukkulaisessa maastossa pienen järven rannalla, mudassa mönkivine autoineen.
Hieno elokuva joka tapauksessa. Ja toimi taas affirmaationa siitä, miksi Kim Ki-Dukille ollaan niin vihaisia Etelä-Koreassa.
Samaria kuuluu Kimin yhteiskuntakriittisiin teoksiin, joihin kuitenkin yhdistyy myös symbolinen taso — tarina, joka menee syvemmälle kuin oikeastaan aihealue suoraan antaa myöden. Lapsiprostituutiokommentti siihen silti sisältyy. Samaria kertoo kahdesta teinitytöstä, joista toinen myy itseään (Yeo-Jin) ja toinen rahastaa (Jae-Yeoung) — Euroopan matkaa varten. Yeo-Jin suhtautuu koko liiketoimeen hymyillen, rinnastaen itsensä (keksittyyn?) buddhalaiseen pyhimysprostituoituun Vasumitraan, jonka kanssa seksiä harrastaneet ryhtyivät hartaiksi buddhalaiseksi. Jae-Yeoung vastaavasti tuntee syvää syyllisyyttä, ja pitää miehiä ällöttävinä.
Liikaa juonta auki kirjoittamatta, voi arvata, synkkähän Kimin kuvaus on. Mikään Lilja-4ever Samaria ei ole, vaikka tematiikka on pitkälti samaa — Samariasta kuitenkin puuttuu lopulta äärimmäinen hyväksikäyttö ja Kimille varsin tyypilliseen tapaan tapahtumat eivät seuraa mitään niin sanotun "realismin" lakia. Itseasiassa, jos elokuvaa katsoo liian "reaalimaailman" perspektiivistä, ryppyotsaisesti, se vaikuttaa suorastaan hupaisan aukolliselta — mutta ei fiktiossa tarvitse lukkiutua mihinkään todellisuuskäsitteisiin. Johan sellainen söisi pahasti terää.
Elokuva on jaoteltu kolmeen osaan (Vasumitra / Samaria / Sonate), joista jokainen on tyylillisesti hyvin erilainen, heijastaen oikeastaan juonenkulkua. Viimeinen osa, joka valuu unenomaisuuteen ja kenties lähelle Kimin elokuvaa Viisi vuodenaikaa, on melkoinen paketti, etenkin ihan viimeisiin kohtauksiin lukeutuva sateinen melankolia Korean kukkulaisessa maastossa pienen järven rannalla, mudassa mönkivine autoineen.
Hieno elokuva joka tapauksessa. Ja toimi taas affirmaationa siitä, miksi Kim Ki-Dukille ollaan niin vihaisia Etelä-Koreassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti