.:Mummot kuolivat keväisin:.

Ruben Gallego ei päästä lukijaansa helpolla kirjassaan Valkoista mustalla. Teos on vaikeasti invalidisoituneen kirjailijan eräänlainen selviytymistarina ja fiktion keinoin tarinoitu tosikertomus — en suostu käyttämään ilmaisua "perustuu tositapahtumiin" — Neuvostoliiton melkoisen epäinhimillisestä hoitolaitosjärjestelmästä. Lastenkodeista ja vanhustenhoitoloista, joiden olot olivat (ja ovat ehkä vieläkin Venäjällä?) kammottavat. Liikuntakyvyttömien lasten kohtalona oli koulun loputtua joutua vanhainkotiin heitteille jätettäväksi, varmaan kuolemaan. Jotain Nikolae Ceauşescun Romanian lastenkoteihin verrattavaa — sitä mitä lännen televisioihin tulvi 1989. Lopulta tarina on voittajakertomus, koska Gallego (joka oli Espanjan Francoa paossa olleen kommunistipuolueen johtajan Ignacio Gallegon kätketty tyttärenpoika) selviytyy. Kammottavasta, sisäistä levottomuutta herättävästä aiheestaan huolimatta kirjassa on myös viihdyttäviäkin kohtia, vodkan, valkosipulin ja kolmijalkaisten koirien parissa. Ei mikään keveiden lukuhetkien kirja.

Tällaisiin kirjoihin — niiden olemassaolon tärkeydestä huolimatta — on aina vähän vaikea suhtautua, koska teosta on mahdotonta pohtia sen aihepiirin makaaberiuden ulkopuolella. En viittaa mihinkään oikeistolaiseen ininään poliittisen korrektiuden ajatuksia kahlitsevasta vaikutuksesta, vaan ennemminkin siihen, ettei lukiessaan kykene kuin sisällölliseen hahmottamiseen. Tällaiseen teemaan kun voisi kirjoittaa — olettaen, että kyse on niin sanotusti tositarinasta — kuinka huonosti tai hyvin tahansa, ja silti olisi vakuuttava. Tosin — miksi niitä pitäisikään nähdä jostakin muusta näkökulmasta?

...

Katsoin myös eilen illalla, hieman keskittymiskyvyn puutteesta kärsien Wong Kar-Wain esikoisteoksen As Tears Go By (Wong gok ka moon. 1988). Vähän keskinkertaiselta vaikuttava, mutta jossain määrin ohjaajan tyyliä jo heijasteleva tarina Hong Kongissa piehtaroivista gangstereista, jotka vetävät säännöllisesti toisiaan turpiin tuntui hieman sekavalta. Andy Laun ja Maggie Cheungin välinen romanssi kyllä pysyi kasassa, mutta myöhemmin ote hieman karkaa Jackie Cheungin törttöilyä seuratessa. Joten kuten sentään pysyy kärryillä loppuun asti. En tosin kuolemaksenikaan ymmärrä miten elokuva muka kytkeytyy sen lykkäytyneeseen jatko-osaan In The Mood For Love. Wong Kar-Wain tavanomaista tunnelmallista nerokkuutta jäytää pahasti järkyttävä kasarius — kampaukset ja vaatetukset nyt eivät suuremmalti haittaa, mutta se syntikkamusiikki on jotain melkoisen vihlovaa. Ohjaajan elokuville tyypillinen tunnusbiisikin (You Take My Breath Away, kuulemma. En ikinä pärjäisi musavisoissa) assosioituu lähtemättömästi jonkin automainoksen teemasävelmään. Aargh. Täytyy toivoa, että Days of Being Wild (A Fei zheng chuan. 1991) on hieman parempi.

...

Lehden huumoriuutinen kyllä tietää mihin lyödä, samaa ilmiötä olen itsekin seurannut. Helsingin Sanomien keskustelupalstalla ei tarvita suurempaakaan tapahtumaa, tässä tapauksessa kadunvaltausta Etu-Töölössä, jotta joku ehdottaa kumiluoteja ja kyynelkaasua. Jos nämä keskusteluunosallistujat saisivat päättää, hoidettaisiin Suomen viherpipertäjäpopulaatio varmaan suoraan ... no, en tiedä minne kun ei enää Neuvostoliittoakaan ole. Poliisin valtuuksia olisi myös syytä lisätä jo ihan vaan siksi, että kyllähän se nyt kunnon kansalaista vituttaa jo pelkästään sellaisten rastatukkien näkeminen kadulla.

Kun joku vain selittäisi mistä tällainen uhokulttuuri (siis kumiluotikaarti) demokraattisessa yhteiskunnassa syntyy. Ja miksi Suomessa ei ole ACLU:a?

"Kyselyyn osallistui ihmisiä, joista aivan liian monella on internet-yhteys."

Aivan.