.:Unettomat Hong Kongissa:.

Fallen Angels (Duo luo tian shi. 1995) oli, kuten odotettua, taattua Wong Kar-wai laatua. Joskin hieman erilaista, kuin Chungking Express/In The Mood for Love/2046-tyyppinen lähimenneisyyteen sijoittuva kerronta.

Elokuva kertoo oikeastaan kaksi tarinaa —

Tarina numero yksi on kertomus työhönsä kyllästyneestä palkkatappajasta, jonka apurina toimii nainen, jonka hän on nähnyt vain vilaukselta. Näiden kahden välillä on luonnollisesti estynyt rakkaussuhde — ammattisuhteeseen kun ei voi tunteita sotkea. Huolimatta siitä, että palkkatappajan katkonaisesti kuvatuissa murhakeikoissa ammutaan kahdella pistoolilla yhtä aikaa, veren sotkiessa kameran linssiä kuin Hong Kong-toiminnassa ikään, ja että nainen pukeutuu mustiin ja punaisiin PVC-mekkoihin, elokuvalla on yhtä paljon tekemistä Matrixin kanssa kuin Steven Seagalilla Poirotin. Ennemminkin Godardin, jos tupakanpoltosta ja nopeista leikkauksista puhutaan. Ehkä Wong kettuilee Hong Kong-toiminnalle, kun jostain syystä ostomurhien kohteet ovat aina kapakin yläkerrassa jotain dominoa tai mahjonggia pelaavia tatuoituja triad-tyyppejä, lähes identtisissä puitteissa.

Taustana toimiva aina hieman sateinen, hikisen kuuma ja öinen Hong Kong lienee lähimpänä likaista kyberpunkia kuin vuoteen 1995 sijoittuva elokuva voi olla. Neonvalojen ja nuudelibaarien täplittämä kaupunki on kuin maamerkitön urbaani painajainen, vihreän kunnallispoliitikon helvetti ja ahtaudessaan kuin massiivinen slummi, jossa jokainen tuntuu asuvan koirankopin kokoisessa kaapissa. Jos Hong Kong on todella jotain tähän verrattavaa, ja populaarikulttuurihan siihen tuntuu jatkuvasti viittaavan, sen täytyy olla kurkkua kuristava paikka. Mielenkiintoisinta on oikeastaan Aasia-elokuvan (nyky-) kaupunkikuvissa se, että nämä väkirikkaat kaupungit kuvataan joko kiiltävän lasiteräsarkkitehtuurin steriileinä ilmentyminä (kuten aikaisemmin kirjoitin Infernal Affairsin kohdalla), tai (kärjistäen) hieman kulahtaneina aaltopeltihökkeleinä. Eri asia olisi, jos nämä elokuvat olisivat gaijinien tekemiä, mutta kun eivät — kolonialistista silmää ei voi ainakaan suoraan syyttää. Wong Kar-wain keltavihreä väripaletti ja ikuinen film noir-sade saattaa tietenkin vaikuttaa tähän yleisilmeeseen.

Takaisin tarinaan, tarina numero kaksi — se koominen — kertoo mykästä nuoresta miehestä, joka menetti äänensä syötyään viimeisen päivämäärän ylittäneitä ananassäilykkeitä kuukauden ajan sydämensä särjettyään. Hän hankkii elantonsa murtautumalla öisin suljettuihin kauppoihin ja pakkomyymällä kauppatavaroita yöllisille ohikulkijoille. Zhivun tarina saa suorastaan neuroottisia piirteitä hänen törmätessään psykoottiseen Charlieen, joka suree naimisiin menevää eksäänsä.

Kaikki elokuvan henkilöistä tuntuvat irtonaisilta elämässään — kohtaukset ovat henkilöiden tapaan harhailevia. Ehkä se on jotain jälkiteollisen runtelun aiheuttamaa irtaumuksen ahdistusta, mikä ei sinänsä olisi kovinkaan yllättävää kaikessa kauko-itämaisessa ahtaudessa. Käsivaralta kuvattu elokuva on visuaalisesti todella hieno, varsinkin kalansilmäperspektiiviä käyttäessään, tosin joskus muuttuen hieman pökerryttäväksi heiluvaksi puuroksi, mikä on ilmeisesti tarkoituskin. Yötä täplittää luonnollisesti Wongin tavaramerkkimäinen tapa kutoa keskeiseksi osaa tarinaa vanhaa popmusiikkia. Jos In The Mood for Loven kappale on (ikimuistoisen teemamusiikin lisäksi) Nat King Colen Quizas, Quizas, Quizas, on se Fallen Angelsissa Shirley Kwanin Mong Gei Ta ("Forget him" — tämä täytyi tarkistaa internetistä). #1818. Wong Kar-wain numerologia jatkuu. Ja viittauksia aikaisempiin elokuviin, kuten Chungking Expressiin, jonka poliisihahmolla on sekä sama nimi kuin mykällä, että kompulsiivinen pakkomielle ananassäilykkeiden parasta ennen-päiväyksiin. Heh heh.