Katsoin eilen illalliseksi korealaisen Kim Ki-dukin elokuvan Rautakolmonen (Bin-jip. 2004).
Elokuva sisältää suurimman osan ohjaajan tavaramerkeistä — viiltävän terävä visuaalinen ilme, ainakin näin kolonialistiseen silmään vetoava orientaalimystiikka (siis hyvin "luonnollisella" tasolla liikkuva sellainen) ja harkiten punnitut tunnelmat. Aivan yhtä hyvä elokuva ei ollut kuin ensimmäisellä kerralla vuoden 2005 R&A:ssa, mutta ei hullumpi kuitenkaan, jotain koskettavaa siinä on. Asiaan saattaa tietenkin vaikuttaa valkokankaan ja TV-ruudun väistämätön eroavaisuus. Tosin Rautakolmonen on ehkä niitä elokuvia, jotka eivät nyt ihan silmittömästi kärsi pieneltä ruudulta nähtyinäkään.
Elokuvan nimi, siis länsinimi, viittaa elokuvan keskeisenä väkivallan instrumenttina olevaan golfmailaan/golf-palloon. Itämaiseen tyyliin väkivalta on (empaattisille ihmisille) hätkähdyttävää, eikä (useimmiten) tarpeetontakaan, kuten joskus länsielokuvissa. Toisaalta Rautakolmosta ei voi todellakaan pitää ohjaajan raaimpana teoksena (puistattavan kuvottava The Isle [Seom. 2000] — joka on kaikesta huolimatta myös varsin kaunis elokuva — pitää huolen siitä tittelistä), itseasiassa näyttää olevan Suomessa mahtunut K-11-luokitukseen. Itseasiassa jokin elokuvan tunnelmassa, kenties juuri edellä mainittu mystiikka, muistuttaa varhaisemmasta syvemmin idän kulttuuriin kytkeytyvästä teoksesta Viisi vuodenaikaa (Bom yeoreum gaeul gyeoul geurigo bom. 2003), joka taitaa olla suosikkini.
Rautakolmonen on oikeastaan esimerkki kuinka aasialaiset eivät joko osaa tehdä normaaleja elokuvia tai kertakaikkiaan pukevat rakkaustarinatkin (jotka useimmiten ehostetaan ikävän surullisilla piirteillä, kuten tässä tapauksessa parisuhdeväkivallalla) omituisiin ja ennakoimattomiin asuihin. Ja on se Kim Ki-duk kumma heppu, miten hän ehtiikään tehdä nämä kaikki. IMDB:n mukaan Rautakolmonenkin on pyöräytetty kokoon parissa kuukaudessa, jota ei kyllä voi suoraan arvata.
Koreasta saa kyllä paikallista elokuvaa katsomalla perin erikoisen kuvan. Päänsisäiseen imaginaariseen kun nämä vaikuttavat kovasti.
Elokuva sisältää suurimman osan ohjaajan tavaramerkeistä — viiltävän terävä visuaalinen ilme, ainakin näin kolonialistiseen silmään vetoava orientaalimystiikka (siis hyvin "luonnollisella" tasolla liikkuva sellainen) ja harkiten punnitut tunnelmat. Aivan yhtä hyvä elokuva ei ollut kuin ensimmäisellä kerralla vuoden 2005 R&A:ssa, mutta ei hullumpi kuitenkaan, jotain koskettavaa siinä on. Asiaan saattaa tietenkin vaikuttaa valkokankaan ja TV-ruudun väistämätön eroavaisuus. Tosin Rautakolmonen on ehkä niitä elokuvia, jotka eivät nyt ihan silmittömästi kärsi pieneltä ruudulta nähtyinäkään.
Elokuvan nimi, siis länsinimi, viittaa elokuvan keskeisenä väkivallan instrumenttina olevaan golfmailaan/golf-palloon. Itämaiseen tyyliin väkivalta on (empaattisille ihmisille) hätkähdyttävää, eikä (useimmiten) tarpeetontakaan, kuten joskus länsielokuvissa. Toisaalta Rautakolmosta ei voi todellakaan pitää ohjaajan raaimpana teoksena (puistattavan kuvottava The Isle [Seom. 2000] — joka on kaikesta huolimatta myös varsin kaunis elokuva — pitää huolen siitä tittelistä), itseasiassa näyttää olevan Suomessa mahtunut K-11-luokitukseen. Itseasiassa jokin elokuvan tunnelmassa, kenties juuri edellä mainittu mystiikka, muistuttaa varhaisemmasta syvemmin idän kulttuuriin kytkeytyvästä teoksesta Viisi vuodenaikaa (Bom yeoreum gaeul gyeoul geurigo bom. 2003), joka taitaa olla suosikkini.
Rautakolmonen on oikeastaan esimerkki kuinka aasialaiset eivät joko osaa tehdä normaaleja elokuvia tai kertakaikkiaan pukevat rakkaustarinatkin (jotka useimmiten ehostetaan ikävän surullisilla piirteillä, kuten tässä tapauksessa parisuhdeväkivallalla) omituisiin ja ennakoimattomiin asuihin. Ja on se Kim Ki-duk kumma heppu, miten hän ehtiikään tehdä nämä kaikki. IMDB:n mukaan Rautakolmonenkin on pyöräytetty kokoon parissa kuukaudessa, jota ei kyllä voi suoraan arvata.
Koreasta saa kyllä paikallista elokuvaa katsomalla perin erikoisen kuvan. Päänsisäiseen imaginaariseen kun nämä vaikuttavat kovasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti