.:Uusia naamoja Aasiasta:.

Sunnuntai-oloa ja väsynyttä tikkakättä lievittääkseni menin katsomaan Kinokoplan tarjoamaa Kim Ki-Dukin Timeä - tai suomalaisittain Hetki lyö. Ja olihan se, tuttua korealaisjälkeä - näitä Kimin töitä alkaakin jo kertyä nähdyksi - The Isle, Viisi vuodenaikaa, Rautakolmonen, Samaritan girl ja nyt sitten Time. Kaikille elokuville on yhteistä jumalainen kuvausjälki ja sekä menneeseen että uuteen Koreaan sitoutuva (läntisen katsojan silmissä nähty) eksotiikka. Ilmeisesti eksotiikka ei kolahda korealaiseen silmään, sillä ohjaaja on omassa maassaan varsin epäsuosittu, kun kuvaa kuulemma ainoastaan yhteiskunnan nurjia puolia. Vähän kuin pohjoismaiset Kaurismäki ja Anderson. Tulkintansa kullakin, mutta Etelä-Koreassa ei ilmeisesti isänmaallisista syistä viitsisi yhteiskuntakriitikoita katsoa.

Hetki lyö sijoittunee lähimmäs Rautakolmosta, koska siinäkin on pääosassa traaginen rakkaustarina. Nainen, joka luulee muita naisia vilkuilevan poikaystävänsä olevan jo häneen kyllästynyt, turvautuu plastiikkakirurgiaan ja tekee itsestään uuden ihmisen - tai ainakin ulkokuoreltaan uudenlaisen. Parantumisajan puolivuotiseksi hän jättää miehensä etsimään itseään ja ahdistumaan kovasti, sillä kaikesta huolimatta mies on patarakastunut naiseen. Tätä korostanee se, että nainen yksinkertaisesti vain katoaa jälkiä jättämättä. Jäljelle jäävät vain valokuvat ja rikkinäinen elämä, ja naiset joihin on vaikea kiintyä kuin päässä kytee vanha rakkaus. Enempää juonta ei kannata pilata, vaikka kuten kaikki Kimin tuotantoa - tai yleensä aasialaista arthouse rakkausdraamaa - nähneet tietävät, luvassa on pari tuntia kyyneliä, suuria tunteita, väkivaltaa ja tyhjyyttä.

Noin pinnallisesti luettuna Hetki lyö on tietenkin kritiikkiä Etelä-Koreassa suosituksi (ja tietääkseni muuallakin talouskasvavassa kaukoidässä) tullutta plastiikkakirurgiaa vastaan - muutos halutaan, mutta lopulta se tuo vain pahan mielen. Mutta kyseessä on mielestäni lopulta myös allegoria - toiseksi henkilöksi ryhtymisestä silloin kuin oma tuntuu väsähtäneeltä, identiteetin etsimisestä olemalla joku muu. Ei vain nainen, mutta myös mies etsivät lopulta sitä mitä ovat, eivätkä taida sitä koskaan oikeastaan löytääkään - tragedian lakien mukaan.

Kuvausmiljöönä vaihtelevat metropoliksen kadut, yksi sama vanha kahvila (joka muodostuu varsin rakastettavaksi paikaksi, aina sinne ripotelluine sivuhenkilöineen) ja saarella sijaitseva patsaspuisto seksuaalisine patsaineen (joka sijaitsee jossain Incheonin lähistöllä), meren rannassa laskuveden huuhdottavana. Ja kuten todettua, miljööt ovat Kim Ki-Dukin parasta. Näyttelijät (tai roolihahmot) eivät varsinaisesti Ji-Woota (poikaystävä, elokuvanleikkaaja, joka ruudullaan työstää hupaisasti pätkiä Rautakolmosesta) lukuunottamatta ota tarpeeksi haltuunsa, eivät samaan tapaan kuin Rautakolmosessa.

Hetki lyö ei ole ohjaajan paras, joskaan ei huonoinkaan - täytyy kuitenkin toivoa, että Kim jaksaa elokuviaan tehdä vielä tulevaisuudessakin, sen verran murskautuneelta kotimaisen kritiikin jäljiltä mies vaikutti taannoin lukemassani haastattelussa. Näillä näkymin nopeatahtiselta ohjaajalta on kuitenkin tulossa myös uusi elokuva Breath - joka eittämättä nousee halutaan-nähdä elokuvieni listalle. Sen verran vaikuttavaa on aasialaisten johtavien auteurien jälki, vaikka eivät aina taivaankantta tai mielenrauhaa kovasti koskettaisikaan. Niitä kun voi katsoa pelkkinä visuaalisina voimannäytteinäkin.