Äänisärkyneestä aivolaatikostani, jonka digiaika kohta niittää tuli Wai Keung Laun ja Siu Fai Mikin Infernal Affairs (Miy gaan diy, 2002) Hong Kongista. Pätsimäiset asiat olivatkin kerrassaan vaikuttavaa viihdettä. En ole nähnyt Scorsesen Oscareita kaapannutta The Departedia (2006) - kiinnostava olisi tosin katsoa se vertailuksi, miten amerikkalaiset ovat mahtaneet perinteisissä "remakessaan" saada aikaan.
Infernal Affairs ei tarinaltaan tai lähtökohdaltaan ole mitenkään kovin kummoinen elokuva - kahdesta tyypistä toinen (Andy Lau) on pahisten myyrä poliisissa, toinen poliisin myyrä rikollisjengissä (Tony Leung) . Ja sitten katsotaan mitä tapahtuu, ja siinähän tapahtuu juuri niinkuin voisi olettaa, tosin lopussa saa arvata mennäänkö vanhan vai uuden kaavan mukaan, onnellisesti vai onnettomasti.
Mutta se hyvin rakennettu ja tehty rosvo-poliisi-rakennelma, sitä ei voi kuin ihailla - oikeastaan kaikki kuvauksesta jännitysmomentin pumppaamiseen ja emotionaalisten narujen vetelyyn on onnistunut juuri niin kuin pitääkin, elokuva pitää tiukasti otteessaan. Tapahtumat on riisuttu kokonaan kaikesta turhasta tilpehööristä ja edetään kuin juna - eli toisin sanoen elokuva toimii kontekstissaan ja genressään kuin entisen junan vessa.
Imeytymistä edesauttavat kahden päähenkilön kehuttavat roolisuoritukset - Tony Leung nyt on ikikarismaattinen jo niiden 2046, In the Mood for Love ja muiden Wong Kar-Wai-mielleyhtymien johdosta, tuskin kellekään muulle sopii harvaankasvaneet viikset paremmin kuin Leungille, eikä Laukaan tee huonoa roolia moraalisesti hämäräksi jäävänä poliisimyyränä. Ympäristöllisesti taas Hong Kongin postmodernin kapitalismin kulissit sopivat kiiltävine autoineen, product-placementissaan jo lähes häiritsevät kännykät ja toimistorakennuksineen kuin valettu elokuvan tapahtumamiljööksi. Kuvausvalaistus loisteputkivärimaailmoineen vain korostaa tätä.
Eihän se Infernal Affairs mitään art housea ole, mutta täytyy kyetä liikkumaan genrejen välillä (joku väittää, että Tapani Maskulakin arvioisi elokuvat tähän tyyliin - tiedä häntä) ja tunnustamaan, koska omassa suhteellisen inhokki-genressä on tehty jotakin kivaa. Näitä aasialaisia rosvo-poliisijuttuja on tullut itse nähtyä jo muutama (televisiosta), mutta harva on jättänyt sitä kuvaa, että tässä nyt on osuttu jo johonkin ytimeen - ehkä osaksi sen aikaisempien elokuvien viljelemän kulttuurillisesti ohi menevän huumorin takia. Tosin huumorillahan on vesitetty moni länsielokuvakin, vitsikkyys kun on taiteenlaji, jonka voi munata todella pahasti. Lainoja länsielokuvastahan Infernal Affairs ehkä toistelee, mutta jostain syystä hong kongilaiset ovat tässä(kin) taiteenlajissa ottaneet omakseen ja tehneet parempaa. Yhtä selitystä voi tietenkin hakea siitä, että toisin kuin Hollywood, Aasia-cinema ei jatkuvasti aliarvioi katsojan älykkyyttä selittämällä ääneen ja osoittaen, että mikä tämän ja tämän tapahtuman alku ja idea nyt oikein olikaan. Mieleen ei voi tulematta se kriittinen ero Ridley Scottin Blade Runnerin (1982) normiversion ja director's cutin välillä, joista ensin mainitussa koko tunnelman pilasi Deckardin (Harrison Ford) taukoamaton selostava pajatus. Kliseet amerikkalaisten typeryydestä kliseinä, mutta ei kai kaikkea tarvitse kädestä pitäen selittää?
Yhtymäkohdat Infernal Affairsiin lajityypissään ja Wong Kar-Wain omaksumaan nuupahtaneisuuden tilasta virvoitettuun film noir-rakkaustarinaan eivät liene täysin kohtuuttomia. Hirvittää hieman ajatella miten siihen sitten pystyy suhtautumaan, kun edellä mainitun ohjaajan uusin The Blueberry Nights (2007) tulee joskus marraskuussa Suomen ensi-iltaan, siinähän on saamari Jude Law. Ei sillä, että minulla olisi jotain patologista Jude Lawia vastaan, mutta että In The Mood for Loven ohjaajan teoksessa...lienee vaikeaa katsoa sitä ilman Leungia.
Infernal Affairs ei tarinaltaan tai lähtökohdaltaan ole mitenkään kovin kummoinen elokuva - kahdesta tyypistä toinen (Andy Lau) on pahisten myyrä poliisissa, toinen poliisin myyrä rikollisjengissä (Tony Leung) . Ja sitten katsotaan mitä tapahtuu, ja siinähän tapahtuu juuri niinkuin voisi olettaa, tosin lopussa saa arvata mennäänkö vanhan vai uuden kaavan mukaan, onnellisesti vai onnettomasti.
Mutta se hyvin rakennettu ja tehty rosvo-poliisi-rakennelma, sitä ei voi kuin ihailla - oikeastaan kaikki kuvauksesta jännitysmomentin pumppaamiseen ja emotionaalisten narujen vetelyyn on onnistunut juuri niin kuin pitääkin, elokuva pitää tiukasti otteessaan. Tapahtumat on riisuttu kokonaan kaikesta turhasta tilpehööristä ja edetään kuin juna - eli toisin sanoen elokuva toimii kontekstissaan ja genressään kuin entisen junan vessa.
Imeytymistä edesauttavat kahden päähenkilön kehuttavat roolisuoritukset - Tony Leung nyt on ikikarismaattinen jo niiden 2046, In the Mood for Love ja muiden Wong Kar-Wai-mielleyhtymien johdosta, tuskin kellekään muulle sopii harvaankasvaneet viikset paremmin kuin Leungille, eikä Laukaan tee huonoa roolia moraalisesti hämäräksi jäävänä poliisimyyränä. Ympäristöllisesti taas Hong Kongin postmodernin kapitalismin kulissit sopivat kiiltävine autoineen, product-placementissaan jo lähes häiritsevät kännykät ja toimistorakennuksineen kuin valettu elokuvan tapahtumamiljööksi. Kuvausvalaistus loisteputkivärimaailmoineen vain korostaa tätä.
Eihän se Infernal Affairs mitään art housea ole, mutta täytyy kyetä liikkumaan genrejen välillä (joku väittää, että Tapani Maskulakin arvioisi elokuvat tähän tyyliin - tiedä häntä) ja tunnustamaan, koska omassa suhteellisen inhokki-genressä on tehty jotakin kivaa. Näitä aasialaisia rosvo-poliisijuttuja on tullut itse nähtyä jo muutama (televisiosta), mutta harva on jättänyt sitä kuvaa, että tässä nyt on osuttu jo johonkin ytimeen - ehkä osaksi sen aikaisempien elokuvien viljelemän kulttuurillisesti ohi menevän huumorin takia. Tosin huumorillahan on vesitetty moni länsielokuvakin, vitsikkyys kun on taiteenlaji, jonka voi munata todella pahasti. Lainoja länsielokuvastahan Infernal Affairs ehkä toistelee, mutta jostain syystä hong kongilaiset ovat tässä(kin) taiteenlajissa ottaneet omakseen ja tehneet parempaa. Yhtä selitystä voi tietenkin hakea siitä, että toisin kuin Hollywood, Aasia-cinema ei jatkuvasti aliarvioi katsojan älykkyyttä selittämällä ääneen ja osoittaen, että mikä tämän ja tämän tapahtuman alku ja idea nyt oikein olikaan. Mieleen ei voi tulematta se kriittinen ero Ridley Scottin Blade Runnerin (1982) normiversion ja director's cutin välillä, joista ensin mainitussa koko tunnelman pilasi Deckardin (Harrison Ford) taukoamaton selostava pajatus. Kliseet amerikkalaisten typeryydestä kliseinä, mutta ei kai kaikkea tarvitse kädestä pitäen selittää?
Yhtymäkohdat Infernal Affairsiin lajityypissään ja Wong Kar-Wain omaksumaan nuupahtaneisuuden tilasta virvoitettuun film noir-rakkaustarinaan eivät liene täysin kohtuuttomia. Hirvittää hieman ajatella miten siihen sitten pystyy suhtautumaan, kun edellä mainitun ohjaajan uusin The Blueberry Nights (2007) tulee joskus marraskuussa Suomen ensi-iltaan, siinähän on saamari Jude Law. Ei sillä, että minulla olisi jotain patologista Jude Lawia vastaan, mutta että In The Mood for Loven ohjaajan teoksessa...lienee vaikeaa katsoa sitä ilman Leungia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti