.:Satuilua:.

Kuinka postmodernia, että televisio (tuo kiintoisa kapistus, jota nyt Hyvinkää-loukkoon ajautuneena sumeilematta hyödynnän) näyttää tänään sekä Peter Jacksonin Tarua sormusten herrasta että Mel Gibsonin verellä läträävää versiointia Jeesuksen teilaamisesta (The Passion of the Christ). Tuijotellessani niitä molempia enemmän tai vähemmän tympääntyneenä konelihaisana kanavasurffarina, tyhjennän oluttölkkejä ja olen kieltämättä käsittämättömän huonolla päällä, varsinkin suhteessa siihen, että huomenna pitäisi olla jälleen aurinkokierron verran vanhempi.

.:Konelihan värinä:.

Jukka Sihvosen Konelihan värinää on yhdistelmä teknologian historiaa, postmoderneja filosofeja ja populaarikulttuurillista (etenkin elokuviin) liittyvää analyysia. Teemoiltaan se seuraa suurin piirtein samoja uria, kuin esimerkiksi ne muutamat media-arkeologiaan liittyneet artikkelit, jotka tuli luetuksi pari vuotta sitten. Ennemminkin kuin kovinkaan yhtenäinen ja selvästi kysymyksensä määrittelevä kirja (tai sitten muistini ei palvele minua kunnolla, sillä lukeminen meni suhteellisen pitkäksi prosessiksi), se on jonkinlainen aloittava, johdantomainen katsaus ihmisen ja koneen hybridimäiseen luonteeseen, joka polveilee lukuisten aiheiden läpi noudattaen vain summittaista kronologiaa.

Vaikka Sihvonen osaa kyllä kirjoittaa, ja monet Konelihan värinän ajatukset ovat jännittäviä, uusia ajatuksia herättäviä, toisinaan ei silti voi välttää tiettyä argumentoinnin heittelymäistä tuntumaa. Eittämättä hieman sitä samaa, jota Paul Virilion (jota Sihvonen kutsuu teknologisoitumisen "bunkkerikriitikoksi", jonka kritiikki pohjautuu siihen, että hän ei ole ymmärtänyt lihan ja koneen peruuttamatonta kytkeytymistä kulttuuristen kahleiden välityksellä) käsityksessä tutkimuksesta osana kaunokirjallisuutta on. Vaikka Sihvonen toki viitoittaa tekstinsä varsin huolellisesti.

Nyt tekee mieli lukea J.G.Ballardia ja/tai nähdä David Cronenbergin Crash. Mutta pääsiäisenä kirjastot eivät ole auki — eikä hiljaisella paikkakunnalla jää oikein muita vaihtoehtoja, kuin tunnustella omaa suhdetta konelihaan tapittamalla aivolaatikosta piinallisten kirkkopyhien innostamana näytettävää soopaa. Ihminen voi valita kyllä kanavan, muttei ohjelmia — sitähän se Spektaakkeli meille tarjoaa.

.:Virilio ja tajunnanvirtaa:.

Paul Virilion Katoamisen estetiikka oli hyvä luettava sykliin Pyhtilä - Debord - Sihvola (joista muut ovat yhä kesken). Toistuvat teemat ja yhteennivoutuminen hyvällä tavalla ovat näiden neljän tapauksessa läsnä jokaisessa kirjassa, ainakin pienellä mielikuvituksella. Kiinnostava aihealue, joka valitettavasti tulee oman tutkielman hyödyn kannalta jäämään vain summittaisiksi sivumerkinnöiksi alaviitteissä. Ei voi mitään, voi vain syyttää itseään ja haluttomuutta antautua media-arkeologiaksikin tituleeratun suuntauksen älyllisen haastavuuden aallokkoon.

Virilion itse kehittämä dromologia paneutuu vauhdin merkitykseen modernissa yhteiskunnassa. Dromologiassa nyky-yhteiskuntaa viehättää lisääntyvän vauhdin tuntu, joka irrottaa ruumiillisuuden perinteisistä aistimellisista kokemuksista ja sysää sen kohden uutta, teknologista ja erottelevaa katsetta. Tähän teknologiseen ja kapenevaan, ehkä hieman myooppiseen näkökulmaan lukeutuu myös luonnontieteellinen katse. Virilio ammentaa aiheesta varsin laajasti, pohtimalla epileptistä poissaolon kokemusta (ja sen teknokatseen, katkottoman näyn pyrkimyksen, vastapooliin), elokuvaa uutena elottoman elävöittämisenä ja vääjäämättömän, mutta samalla masokistisesti kiehtovan onnettomuuden problematiikkaa. Kirjoittaja on aikaisemmin pohtinut sotakoneiden pelottavaa estetiikkaa ja muotokieltä — ja myöhemmässäkin tuotannossa Katoamisen estetiikka kuulemma muodostaa tietynlaisen sinikopion (blueprint) myöhemmille kertomuksille. Perehtymisen arvoinen kirjoittaja, joskaan ei kovin hyödyllinen suorana teoriapohjana. Viriliolle rakentaminen vastannee hiekkalinnan kasaamista liikkuvan kuorma-auton lavalle.

Kääntäjä osuu jälkisanoissaan hyvin maaliinsa. Virilio kirjoittaa riviensä väliin paljon modernin ja sen todellisuus-käsitteen kritiikkiä. Hän on postmoderni kirjoittaja, jonka katkoksellisesta tekstistä on vaikea poimia mitään konkreettista siinä mielessä, miten sellaiseen normifilosofian parissa tottuu. Eittämättä hän ei ole kaukana verrokeistaan Debordista ja ennen kaikkea Jean Baudrillardin sekavista, mutta ajatuksia herättävistä sepustuksista. Kääntäjän viite siihen, että Viriliolle filosofiassa on kysymys ennen kaikkea kaunokirjallisuuden jatkeesta (etenkin siinä mielessä, ettei dokumentaatio ole ns. akateemisesti uskottavaa, vaan kuriositeettien kautta pohdintaa) on montaa postmodernin ajattelun gurua luonnehtiva kuvaus. Tämä sietää Katoamisen estetiikkaan tartuttaessa tiedostaakin.

On muuten ironista, että nykyinen lähinnä ranskalaisiin 1900-luvulla vaikuttaneisiin ajattelijoihin keskittynyt filosofia jää lopulta ainoastaan kiihtyvän "nopeuden postmodernin" sivuääneksi. Jos ajattelun keskeisyydestä kertoo mitään se suomenkielisten tuotettujen käännösten määrä, on ainoastaan surkuhupaisaa, että sen sivumäärät jäävät lopulta vain "anarkististen" ajattelijoiden yrityksiksi ymmärtää uutta sirpaloitunutta maailmankuvaa. Yrityksiksi, jotka eivät lopulta kykene mihinkään merkitykselliseen vastarintaan, mitä ikinä sellainen tarkoittaakaan. Ehkä globaalikapitalismin ja kehitysuskon kritiikki onkin lopulta juuttunut joko korkeaan norsunluutorniinsa (josta uusmarxilaiset ovat jo kauan sitten varanneet parhaat huoneet), tai nopeasti markkinatalouden (tai debordilaisittain spektaakkelin) hyödyntämiin vastakulttuuriklikkeihin, joissa kritiikki sinänsä muuttuu itsetarkoitukselliseksi tahi kaupallisesti "siistiksi" lifestyle-jutuksi.

Liittely yltyy perin jäsentymättömäksi, mutta tämän diskurssin suhteen osaset ovat (edellisten aiheesta olevien merkintöjen tapaan) vasta hakemassa toisiaan, kovin muotoutumattomina. Jos kirjoittaisin olennaisuuksia hyödyllisiin asiakokonaisuuksiin läheskään samaa vauhtia (koska jo blogiteksti muodostaa tiettyjä pitkällisten kirjoitusten sarjoja vastustavia säännönmukaisuuksia, ei niin julmasti tosin kuin journalismi), olisin jo varmasti valmistunut aikoja sitten.

.:Mainoskatko:.

Näin taannoin painajaisunta, jossa (supermarketissa) merkillisten vihreiden pitkäkaulaisten otusten takaa-ajamana hain turvaa Roland Barthesilta. Hän totesi, että "toki voisin auttaa, voinhan tehdä mitä vain, olenhan sentään Roland Barthes. Mutta en viitsi." Ja niin lukeminen läpäisee valveillaolon ja unen. Paul Virilio toteaa Katoamisen estetiikassaan, että saksalaiset filosofit kirjoittivat päiväkirjoissaan tarkkaan siitä, mitä olivat kokeneet valveilla ja unissa. Ehkä pelkän jäsentämisen takia.

.:Etusivu uusiksi:.

Olen ehkä vähän hidas, mutta huomasin viimeinkin, että vuoden journalistipalkinnon 2007 parhaasta jutusta sai artikkeli, jossa 13-vuotiaan koululaispojan hoksaama venäläisen TV-kanavan käyttämä Titanic-elokuvasta lainattu kuvamateriaalihuijaus paljastettiin. Uutinen levisi myös myöhemmin kansainväliseen mediaan. Eittämättä palkintoraadin mielessä on väikkynyt vankka kansallinen tuntemus siitä, että journalismi on kuin urheilukisat — että moinen keksintö voitiinkin tehdä juuri piskuisessa viisimiljoonaisessa Suomessa. Tapaus todistaa maamme kovan tason osaamisen myös median alalla, ja ennenkaikkea nuorison joukosta löytyvien uusien lupauksien runsauden. "Toimittajan pitää olla utelias.", kuten ohjenuora taisi mennä. En voi kuin olla samaa mieltä raadin kanssa ja lainata — "[...]pienestä oivalluksesta voi kasvaa suuri ja vaikuttava uutinen."

Julkisuusrintamalta punavihreän besserwisserin sinivalkoisen sydämen lyöntitiheyttä ovat nostaneet myös hyperaktiivinen ulkoministerimme ja pääministerin uudet morsiot. Nämä ovat huomattavasti keskeisempiä nykymaailman ymmärryksen työkaluja kuin uudelleenlaukaistu, kauniin maastokuvioinen NATO-offensiivi eduskunnassa.

.:Kansanmurhia:.

Luin Pavel Hakin Tarkka-ampujan. Tuota sata sivua pitkää nidettä ei voi oikeastaan kovinkaan paljon suositella. Tarkka-ampuja on inhorealistinen kertomus sodasta ei-missään — tarina teurastuksesta, raiskauksesta, paosta ja menetyksestä. Lukijalle päällimmäisenä jäävät mieleen nimenomaan silmitön väkivalta ja deskriptiivisesti kirjoitetut tappo- ja raiskauskohtaukset, jotka haukkaavat leijonanosan kaikesta sivumäärästä. Nimeämättömät, sotilaan roolia toteuttavat upseerit ja asemiehet harrastavat pieteetillä kuvattua väkivaltaa.

Takakansitekstin mukaan Tarkka-ampuja ei kerro mistään yksittäisestä sodasta, mutta sen aiheuttamat mielleyhtymät viipottavat kohden Balkanin sotia, lähintä kiinnekohtaa mielettömälle eurooppalaisessa miljöössä tapahtunutta kansanmurhaa. Siksi oikeastaan alunperin kirjan "uutuuksien" joukosta poiminkin. Valitettavasti Hak tuhlaa turhan paljon kirjoittajan taitojaan mässäilyyn, ja ainakin minä koin sen kaiken kovin luotaantyöntäväksi. Ei siksi, etteikö väkivalta ja raiskaus olisi sotaan ytimellisesti liitettäviä asioita, ennemminkin siksi, että tarinaa on vaikea erottaa enää itsetarkoituksellisuudesta. Eittämättä sota on julmaa, mutta eikö samaa ällöttävyyttä voi yhtä hyvin lukea Human Rights Watchin ja Amnestyn raporteista? Hakin teksti kaipaisi ripauksen enemmän sivuja mielettömän sodan kummallisuuksista ja sivusen vähemmän "shokeeraavaa kidutusta".

Kirja on lyhyt ja perusidea kirjoittamisen arvoinen. Valitettavasti Hak ei oikein pääse aitojen yli ja loistaa oikeastaan ainoastaan muutamassa "tarinapolussa". Niissäkin mahdollisesti suomentajan takia termivalinnat muuttuvat lainaten niin sanotusti "aivomössöksi".

.:Analyyttinen filosofia on oopiumia briteille:.

Pääsin Thomas De Quinceyn loppuun, joka tulikin aika perusteellisesti käsiteltyä viime merkinnässä jo etukäteen. Kirja muuttuu loppupuolella oopiumin kärsimyksiä kuvatessa lähes näynomaiseksi, ja pistää miettimään josko englantilaiseen aikalaisrunouteen joskus kykenisi tarttumaan. Kieli niissä ainakin vaatii totuttelua — mieleen tulee lukion loppupuolella tavaamani John Miltonin Paradise Lost, joka kyllä ainakin silloin meni ohi korvien niin että humisi. Sinänsä en ihmettele, kyseinen tiiliskivi kun vaatisi lyhyen oppimäärän romanttisessa raamatuntulkinnassa, oletan.

Ajan analyyttinen logiikka ja luonnontieteeseen kiinnittäytyminen De Quinceyn oman ruumiinsa kuvailussakin on kiinnostava näkökulma kirjaan — toisaalta kirjoittajalle ei ole vieras saksalainen metafysiikkakaan. Intellektuelleilla oli tosiaan aikanaan aikaa puuhastella kreikkalaisen kirjallisuuden, saksalaisen filosofian, taloustieteen, englantilaisen runouden ja oopiumin parissa. Huolimatta siitä, ettei De Quincey suoranaisesti edustanutkaan mitään taloudellisesti vakavaraisinta luokkaa — herrasmiestä palvelijoineen tosin. Klassisen humanismin mukaisella sivistyksellä taisi päästä melkoisen pitkälle siihen aikaan.

.:Inhottava Inho:.

Eilinen Kinokoplan näyttämä Roman Polanskin Inho oli varsin autenttinen matka klassikkoelokuvan maailmaan. Tekniset ongelmat ovat toki kiusallisia, mutta kelan katkeilu ja kovin rakeiseksi virttynyt nauha ehkä toi jotain tunnelmallistakin elokuvanäytäntöön, henkäyksen entisistä digitaalista ajan lyhytikäisiä kopioita edeltäneistä kokemuksista. Olisi kiva tietää mihin Rodriquezin Planet Terroriin keinotekoisesti tuotettu filmikelan ruudun sulamista muistuttava ilmiö perustuu.

[Edit: Perustuu muuten varsin yksinkertaisesti siihen, että projektorin hyytyessä filmi jää liian pitkäksi aikaa lampun tuottamaan kuumuuteen ja sulaa. Yleensä nykyprojektoreissa on sellainen härveli, joka menee moottorin sammahtaessa lampun ja filmin väliin kärähtämisen estämiseksi.]

Inho on esimerkki todellisesta vanhan kaartin kauhuelokuvasta, jossa kaikki rakentuu psykologisen lähestymistavan varaan. Katsojalle ei oikeastaan näytetä paljoakaan suoraan kuvattua väkivaltaa, ruumiita ja verinoroja lukuunottamatta — jota sitäkin pehmentää mustavalkoinen formaatti. Peitetty väkivalta-akti jättää enemmän katsojan villin mielikuvituksen varaan. Epäilemättä nykyelokuvissa moisen jäljittelykin olisi vaikeaa, ovathan katsojatottumukset kovin erilaisia.

Polanski osuu elokuvissaan oikeastaan lähes kaikissa asioissa maaliinsa — elokuvan keskiössä kaiken huomion varastaa Carolena kaunis, mutta mielisairaudessaan pelottava Catherine Deneuve. Roolisuoritus on melkoinen osoitus näyttelijäntaidoista, harvemmin näin vähällä dialogilla ja ilmeettömyydellä ollaan yhtä vakuuttavia. Deneuven suorituksen ympärille on rakennettu muistiin painuvia kuvia tuottava kameratyöskentely, joka eittämättä rakentaa paljon mustavalkoisuuden viehätyksen varaan. Tavallisesta kerrostaloasunnosta saadaan valoin ja varjoin painajaisen näyttämö. Monet keinot ovat tuttuja 1960-luvulta, mutta esimerkiksi kepeitä "kävelykohtauksia" sysii kohden pakokauhua monotoninen rummunpäristys, josta Test Dept. olisi ylpeä. Nunnakoulun kellon kalkatus ja vihlovasti pirisevä ovikello ja puhelin ovat hyviä esimerkkejä, miten hiljaisuudella ja äkillisellä äänellä voidaan luoda paljon tunnelmaa. Ainoa hieman aikansa elänyt on hätkähdyttävä "kauhuääni", jota on mahdotonta kuvata verbaalisesti, mutta joka vaikuttaa nykykatsojan korvaan ehkä hieman kuluneelta. Jostain syystä minulle tuli koko ajan mieleen hieman nuorempi ja surrealistisempi David Lynchin Eraserhead, jossa on paljolti samaa inhottavuutta kuin Inhossa, joskin hieman liiankin alleviivattuna.

Mielisairausteema on muutenkin kiinnostavasti käsitelty, katsoja immersoidaan Carolen osaan perusteellisesti. Seksuaalisen väkivallan pelko ja viitteet insestin rei'ittämästä menneisyydestä ansaitsevat elokuvalle aseman psykologisena trillerinä ennemminkin kuin varsinaisena kauhuelokuvana. Jälkikäteen Inhoon tuo ironista sävyä se, että itse ohjaaja ei voi matkustaa Yhdysvaltoihin, koska on tuomittu siellä alaikäiseen kohdistuneesta seksuaalisesta hyökkäyksestä.

.:Laudanumtippoja:.

Raskaita päiviä, sosiaalisuus vaatii veronsa etten sanoisi. Kaikkea hankaloittaa edelleen vihoitteleva kantapää, joka on ainakin muutamina aamuina tuntunut suuntaavan kohden parempaa toipumista. Ystävälliseltä S.:ltä lainattu pyörä on ollut siunauksellinen liikkumisen kannalta, ja herättää toiveen hankkia oma kaksipyöräinen. Olisi jo korkea aika.

Kaunokirjallisuussektorilta olen lukenut Thomas De Quinceyn vallan mielenkiintoista Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustusta. Läpyskä on ollut lukulistalla jo pitkään, mutta vasta Savukeitaan kustantama ja tutun kääntämä versio sai minut todella tarttumaan niteeseen. Teos on kiinnostava valokeila toisaalta opiaattien käyttäjän maailmaan, toisaalta ajan englantilaiseen yhteiskuntaan. Aikalaiskuvaus kietoutuu länsimaisen huumeidenkäytön historialliseen kontekstiin — kuinka onkaan mahdollista, että ennen apteekkitavarana myyty laudanum-tinktuura on silloin ollut laillista kuin mikä (ja huolestuneisuus eittämättä kiinnittynyt enemmän työväenluokan selkärankaa mädättäneeseen giniin), nykyään tiukasti rikoslain piiriin rajattua narkomaniaa. De Quincey on myöskin jännittävä henkilö suhteessaan englantilaisen luokkayhteiskunnan tukkeutuneeseen rakenteeseen — voi vain havaita, kuinka pohjoismaisen sosiaalidemokraattisen yhteiskunnan kasvatin on säädettävä linssinsä täysin uudelleen ymmärtääkseen tätä järjestelmää. Vähän samaa, kuin Arundhati Royn Joutavuuksien jumalassa.

Käännös tuntuu ainakin noin alkuperäisteosta lukemattomana varsin hyvin kirjoittajan sävyn tavoittavalta (täytynee lukea alkuperäinenkin), ja Ville-Juhani Sutinen on käännöstyön ohella alaviitoittanut teoksen niin pieteetillä, että annotatoimattoman teoksen lukeminen tuntuisi melkein pyhäinhäväistykseltä, kun ei tunne aikakautta riittävän hyvin. Alaviitoitettuja romaaneja jää usein Suomessa kaipaamaan, osin siksi ettei anglosaksinen perinne paperikantisista klassikkolaitoksista (opiskelijoille?) ole kantautunut tänne asti — seikka, jonka kuka tahansa voi todentaa poimiessaan Wordsworthin (oopiumia kokeillut hänkin) mukaan nimetyn Wordsworth Editionin 2,50 euron klassikon kirjakaupasta.

Yleensäkin Savukeitaan klassikkokäännökset näyttävät, että Suomessa voi hyvinkin tehdä pienenkin kustantamon mittakaavassa todellisia kulttuuritekoja sellaisten teosten kohdalla, jotka suuret ovat jättäneet huomioitta. Nyt kun menestyisivät vielä niin hyvin, että painosta rasittavat monet painovirheet saataisiin listittyä (ei sillä, että ne haittaisivat ymmärrettävyyttä, vaan ennemminkin ne tökkäävät kirjoitusvirhenatsin silmään).

.:The Fountain:.

Yöpuhteeksi katsottu Darren Aronofskyn The Fountain (2006) jättää eittämättä eteerisen hämmentyneen olon. Katsoiko sitä juuri puolitoista tuntia köykäisellä metafysiikkahutulla kuorrutettua visuaalista kermakakkua vai todellista tunnelman ja kauniiden kuvien mestariteosta? The Fountain taiteilee ylilyövän pateettisuuden ja filmille tallentuneen syvän kauneuden (varsin uskottavaa nimittäin, CGI-vyörytyksestä huolimatta) välillä — kuten Aronofskyllä tietenkin muissakin elokuvissa. Requiem for a Dreamiahan vaivaa sama pömpöösi pophienous ja itsetarkoituksellinen tekotaiteellisuus, joka toisaalta tavallaan on oikeastikin ihan hienoa. Ainakin niin kauan kun sen ottaa vähemmän vakavasti ja ottaa koko The Fountainin buddhailun kannalta. Ei mikään ihan mahdoton kynnys ylittää, ainakaan tiettyinä iltoina.

Tarina, jossa kolme aikakautta — konkistadorien espanjalaiset mystisissä mayalaistemppeleissä, biotieteilijät labroissaan keksimässä kasvainhoitoa ja kaukaisen tulevaisuuden kaljupääastronautit — nivoutuvat jokseenkin ystävällisesti, mutta eivät kovin mielenkiintoisesti (tai yllättävästi) yhteen. Muutaman musiikki ja graafisen näppäryyden takia The Fountain on kyllä varsin kivaa viihdettä. Nykyelokuvista poiketen elokuvaa ei edes venytetä ja vanuteta niin kauan, että katsoja ehtisi vielä pahasti kyllästyä.

Juoneen liittyvistä varsin perinteiseen kaavaan menevistä fideistä, hybriksistä ja nemesiksistä voisi puhua pidemmältikin, mutta tämä taitaisi merkitä elokuvan kärjen paljastamista. Tosin sen voi toki arvata aika helposti jo alussakin.

[Tavallaan käy muuten sääli supernauttia, joka ei ole sentään 600 vuodessa onnistunut rakastumaan kehenkään toiseen. Mahtaisi harmittaa reduktionistista luonnontieteilijää.]

Edit: Korjattakoon, että lukemani perusteella tietokonetta on käytetty elokuvassa vain vähän, ja tähtisumut ja muut efektit on rakennettu osaksi myös valokuvien ja bakteerimassojen kuvaamisen pohjalle. Hatunnosto siitä, käsityöllä tehdyt erikoisefektit kieltämättä nostavat arvostusta.

.:Spektaakkeli ja kritiikki:.

Luen rinnakkain Guy Debordin pitkäksi aikaa kesken uupunutta Spektaakkelin yhteiskuntaa ja Marko Pyhtilän tutkimusteosta Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Porvarillisen kulttuurin raunioilla eli kulttuurinihilismin lyhyt oppimäärä. Yhdistelmä on hyvä. Taiteen kritiikki ja kritiikin taide epäilemättä käy paljon samaa asiaa läpi kuin Pyhtilän uudempi teos Kansainvälisistä situationisteista (joka pitäisi myös A.:n suosituksesta lukea), mutta yhtäkaikki, Debordin kirja uhkasi yksinään käydä vähintäänkin käsittämättömäksi 1960-luvun vanhentuneen marxilaisen ilmaisutapansa ja nykyaikaisempien Baudrillardien ja Žižekien alle kerrostuneena "alkuperänä".

Rinnakkainluvulla kansainvälisten situationistien ohjelma, detournement ja Spektaakkelin yhteiskunnassa vähemmälle määrittelylle jäävät käsitteet aukeavat huomattavasti paremmin. Se saa sisäistä johdonmukaisuutta. Olisi kiinnostava tietää miten nykyaikainen kulttuurijammaus ja adbustaus suhteutuisi detournement-teoriaan. Toisaalta, se osaltaan syyllistyy täydelliseen, itsestään selvään (ja siten vilkaisulla tajuttavaan) kaapattavan asian ympärikääntöön. Mutta myös, molemmat ja koko globalisaation vastainen liike (sallinette, että viskon isoja termejä kuin ne olisivat menossa pois muodista) on jo imeytymässä tietyllä tavalla spektaakkeliin, rekuperaatio syö sen elävältä ja muuttaa tuotteiksi — ostettua "kapinaa", niin sanotusti.

Lopulta kuitenkin, vain tällaisilla muistumilla ja uudelleenkehkeytymisillä voidaan välttää ajautuminen postmodernien filosofien antautuvaan pessimismiin, jotka luistelevat lempeästi havainnoiden voittaneen järjestelmän jäällä. Käytännön esimerkkinä (joskin vain löyhästi edelliseen liittyen) kiinnostaa jo etukäteen tietää tuleeko Voima-lehden asfaltti-intiaanihaastatteluun sisältyneistä suoran toiminnan opasteista nousemaan jonkinlainen reaktiivinen vastarinta? Vai ovatko lopulta Žižek, Guattari ja Deleuze oikeassa — ehkä vastarinta on vastavallankumouksellista?

[pahoittelen lievää tekstin irtonaisuutta, ajatukset ovat vielä epäkypsiä ja kirjoitan niitä vain muistiin.]

Hieman latteasti (ja asiaan joka ei kommenttia kaipaisikaan) täytyy muuten todeta, että tapaus Vanhanen/Kuronen on spektaakkelia puhtaimmillaan — politiikan muuttumista lähes käsinkosketeltaviksi mediahyödykkeeksi. "Voit valita eri kanavia, mutta et ohjelmia", kokonaiskuva hukutetaan mitättömiin pikkuyksityiskohtiin, voit suhtautua asiaan miten haluat, mutta mielipiteesi on tietyllä tapaa jo ennalta tarjottu.

.:Hiekkakirja:.

Ei tämä hääppöisesti etene blogina. Tulee vähemmän sivuja kuin mystisessä hiekkakirjassa — sen, jonka sivuja on loputtomasti, ja jonka pienet kuva-aihiot (jotka eivät koskaan toistu samankaltaisina) esiintyvät aina kahdentuhannen sivun välein, ja joka on nyt haudattuna Argentiinan Kansalliskirjastoon. Hieno novelli Jorge Luis Borgesilta — edustaa sitä lajityyppiä, joka näennäisessä arkipäiväisyydessä lähettää kumman väristyksen selkärankaa pitkin. Niminovellissa on sitä samaa yksinkertaisuuteen kätkeytyvän monimutkaisuuden viehätystä kuin edellisen kokoelman, Haarautuvien polkujen puutarhan Zahirissa. Tarina pelottavasta pakkomielteestä.

Suomennos, joka edustaa Borgesin laajasta novellituotannosta suomennetun vaatimattoman määrän toista puolikasta, sisältää kaksi alkuperäiskokoelmaa — El informe de Brodie (1970) ja El libro de arena (1975). Haarautuvien polkujen puutarha oli jo useammasta kokoelmasta koostuvana vaihtelevampi, mutta Hiekkakirja ei jää laadussa jalkoihin.

Borges samoaa pitkälti samankaltaisia aiheita — fiktiivisistä manuskripteista poimittuja salaseurojen kuvauksia, Buenos Airesin katujen puukkojunkkareita yössä välähtelevine veitsineen ja Latinalaisen Amerikan verisiä vallankumouksia. Etenkin ensinmainittuun kategoriaan viitaten ei liene ihme, että yksi Hiekkakirjan novelleista (There are more things) on omistettu kulttikauhukirjailija H.P.Lovecraftin muistolle (jota Borges nimittää "haluamattaan Poen parodioijaksi", mikä pitääkin tietyllä tavalla paikkaansa). Borgesin tyylissä kirjoittaa kauhukirjallisuuden rajamailla onkin jotain lovecraftmaista, joskaan ensinmainittu ei koskaan sorru lavertelevaan yksityiskohtien ryöppyyn ja on eittämättä parempi kirjailija kuin Lovecraft (joka ei suinkaan tarkoita, että Lovecraftin teokset eivät olisi viihdyttäviä, ainakin tietyssä kontekstissa).

Toistuvine — mitä ilmeisemmin omaelämänkerrallisine — yksityiskohtineen, kuten jääkylmine norjattarineen Hiekkakirja on eittämättä pakettina tasapäisempi kuin Haarautuvien polkujen puutarha ja saattaa olla helpompi tapa korkata Borges. Siitä puuttuvat ne pitkät metafysiikan rajamailla poukkoilevat esseemäiset novellit, jotka eivät ole huonoja, mutta huomattavasti hankalalukuisempia kuin kerronnallisemmat.

Ja sitten sitaatti:

"Kaikista viroista poliitikon toimi oli epäilemättä julkisin. Suurlähettiläs tai ministeri oli eräänlainen vammainen jota piti siirrellä moottoripyörä— ja sotilassaattueiden ympäröimillä pitkillä ja äänekkäillä autoilla, joita innokkaat valokuvaajat kyttäsivät. Tuntui kuin heiltä olisi jalat kokonaan poistettu, minun äitini tapasi sanoa. Kuvat ja painettu sana olivat tärkeämpiä kuin asiat itse. Esse est percipi, (oleminen on kuvattavana olemista) muodosti meidän omituisen maailmankuvamme alun, keskikohdan ja lopun. Minun eletyssä menneisyydessäni ihmiset olivat naiiveja; he uskoivat että kauppatavara oli hyvä koska sen valmistaja niin hoki ja vakuutti. Myös varkaudet olivat tavallisia vaikka kaikki tiesivät ettei raha tuo suurempaa onnea tai mielenrauhaa." -novellista Väsyneen miehen utopia

Lysti loppuu lyhyeen, kun kaikki suomennettu on luettu ja horisontissa ei näy käännöksiä. Harmin paikka.