Pääsin Thomas De Quinceyn loppuun, joka tulikin aika perusteellisesti käsiteltyä viime merkinnässä jo etukäteen. Kirja muuttuu loppupuolella oopiumin kärsimyksiä kuvatessa lähes näynomaiseksi, ja pistää miettimään josko englantilaiseen aikalaisrunouteen joskus kykenisi tarttumaan. Kieli niissä ainakin vaatii totuttelua — mieleen tulee lukion loppupuolella tavaamani John Miltonin Paradise Lost, joka kyllä ainakin silloin meni ohi korvien niin että humisi. Sinänsä en ihmettele, kyseinen tiiliskivi kun vaatisi lyhyen oppimäärän romanttisessa raamatuntulkinnassa, oletan.
Ajan analyyttinen logiikka ja luonnontieteeseen kiinnittäytyminen De Quinceyn oman ruumiinsa kuvailussakin on kiinnostava näkökulma kirjaan — toisaalta kirjoittajalle ei ole vieras saksalainen metafysiikkakaan. Intellektuelleilla oli tosiaan aikanaan aikaa puuhastella kreikkalaisen kirjallisuuden, saksalaisen filosofian, taloustieteen, englantilaisen runouden ja oopiumin parissa. Huolimatta siitä, ettei De Quincey suoranaisesti edustanutkaan mitään taloudellisesti vakavaraisinta luokkaa — herrasmiestä palvelijoineen tosin. Klassisen humanismin mukaisella sivistyksellä taisi päästä melkoisen pitkälle siihen aikaan.
Ajan analyyttinen logiikka ja luonnontieteeseen kiinnittäytyminen De Quinceyn oman ruumiinsa kuvailussakin on kiinnostava näkökulma kirjaan — toisaalta kirjoittajalle ei ole vieras saksalainen metafysiikkakaan. Intellektuelleilla oli tosiaan aikanaan aikaa puuhastella kreikkalaisen kirjallisuuden, saksalaisen filosofian, taloustieteen, englantilaisen runouden ja oopiumin parissa. Huolimatta siitä, ettei De Quincey suoranaisesti edustanutkaan mitään taloudellisesti vakavaraisinta luokkaa — herrasmiestä palvelijoineen tosin. Klassisen humanismin mukaisella sivistyksellä taisi päästä melkoisen pitkälle siihen aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti