Jukka Sihvosen Konelihan värinää on yhdistelmä teknologian historiaa, postmoderneja filosofeja ja populaarikulttuurillista (etenkin elokuviin) liittyvää analyysia. Teemoiltaan se seuraa suurin piirtein samoja uria, kuin esimerkiksi ne muutamat media-arkeologiaan liittyneet artikkelit, jotka tuli luetuksi pari vuotta sitten. Ennemminkin kuin kovinkaan yhtenäinen ja selvästi kysymyksensä määrittelevä kirja (tai sitten muistini ei palvele minua kunnolla, sillä lukeminen meni suhteellisen pitkäksi prosessiksi), se on jonkinlainen aloittava, johdantomainen katsaus ihmisen ja koneen hybridimäiseen luonteeseen, joka polveilee lukuisten aiheiden läpi noudattaen vain summittaista kronologiaa.
Vaikka Sihvonen osaa kyllä kirjoittaa, ja monet Konelihan värinän ajatukset ovat jännittäviä, uusia ajatuksia herättäviä, toisinaan ei silti voi välttää tiettyä argumentoinnin heittelymäistä tuntumaa. Eittämättä hieman sitä samaa, jota Paul Virilion (jota Sihvonen kutsuu teknologisoitumisen "bunkkerikriitikoksi", jonka kritiikki pohjautuu siihen, että hän ei ole ymmärtänyt lihan ja koneen peruuttamatonta kytkeytymistä kulttuuristen kahleiden välityksellä) käsityksessä tutkimuksesta osana kaunokirjallisuutta on. Vaikka Sihvonen toki viitoittaa tekstinsä varsin huolellisesti.
Nyt tekee mieli lukea J.G.Ballardia ja/tai nähdä David Cronenbergin Crash. Mutta pääsiäisenä kirjastot eivät ole auki — eikä hiljaisella paikkakunnalla jää oikein muita vaihtoehtoja, kuin tunnustella omaa suhdetta konelihaan tapittamalla aivolaatikosta piinallisten kirkkopyhien innostamana näytettävää soopaa. Ihminen voi valita kyllä kanavan, muttei ohjelmia — sitähän se Spektaakkeli meille tarjoaa.
Vaikka Sihvonen osaa kyllä kirjoittaa, ja monet Konelihan värinän ajatukset ovat jännittäviä, uusia ajatuksia herättäviä, toisinaan ei silti voi välttää tiettyä argumentoinnin heittelymäistä tuntumaa. Eittämättä hieman sitä samaa, jota Paul Virilion (jota Sihvonen kutsuu teknologisoitumisen "bunkkerikriitikoksi", jonka kritiikki pohjautuu siihen, että hän ei ole ymmärtänyt lihan ja koneen peruuttamatonta kytkeytymistä kulttuuristen kahleiden välityksellä) käsityksessä tutkimuksesta osana kaunokirjallisuutta on. Vaikka Sihvonen toki viitoittaa tekstinsä varsin huolellisesti.
Nyt tekee mieli lukea J.G.Ballardia ja/tai nähdä David Cronenbergin Crash. Mutta pääsiäisenä kirjastot eivät ole auki — eikä hiljaisella paikkakunnalla jää oikein muita vaihtoehtoja, kuin tunnustella omaa suhdetta konelihaan tapittamalla aivolaatikosta piinallisten kirkkopyhien innostamana näytettävää soopaa. Ihminen voi valita kyllä kanavan, muttei ohjelmia — sitähän se Spektaakkeli meille tarjoaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti