Raskaita päiviä, sosiaalisuus vaatii veronsa etten sanoisi. Kaikkea hankaloittaa edelleen vihoitteleva kantapää, joka on ainakin muutamina aamuina tuntunut suuntaavan kohden parempaa toipumista. Ystävälliseltä S.:ltä lainattu pyörä on ollut siunauksellinen liikkumisen kannalta, ja herättää toiveen hankkia oma kaksipyöräinen. Olisi jo korkea aika.
Kaunokirjallisuussektorilta olen lukenut Thomas De Quinceyn vallan mielenkiintoista Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustusta. Läpyskä on ollut lukulistalla jo pitkään, mutta vasta Savukeitaan kustantama ja tutun kääntämä versio sai minut todella tarttumaan niteeseen. Teos on kiinnostava valokeila toisaalta opiaattien käyttäjän maailmaan, toisaalta ajan englantilaiseen yhteiskuntaan. Aikalaiskuvaus kietoutuu länsimaisen huumeidenkäytön historialliseen kontekstiin — kuinka onkaan mahdollista, että ennen apteekkitavarana myyty laudanum-tinktuura on silloin ollut laillista kuin mikä (ja huolestuneisuus eittämättä kiinnittynyt enemmän työväenluokan selkärankaa mädättäneeseen giniin), nykyään tiukasti rikoslain piiriin rajattua narkomaniaa. De Quincey on myöskin jännittävä henkilö suhteessaan englantilaisen luokkayhteiskunnan tukkeutuneeseen rakenteeseen — voi vain havaita, kuinka pohjoismaisen sosiaalidemokraattisen yhteiskunnan kasvatin on säädettävä linssinsä täysin uudelleen ymmärtääkseen tätä järjestelmää. Vähän samaa, kuin Arundhati Royn Joutavuuksien jumalassa.
Käännös tuntuu ainakin noin alkuperäisteosta lukemattomana varsin hyvin kirjoittajan sävyn tavoittavalta (täytynee lukea alkuperäinenkin), ja Ville-Juhani Sutinen on käännöstyön ohella alaviitoittanut teoksen niin pieteetillä, että annotatoimattoman teoksen lukeminen tuntuisi melkein pyhäinhäväistykseltä, kun ei tunne aikakautta riittävän hyvin. Alaviitoitettuja romaaneja jää usein Suomessa kaipaamaan, osin siksi ettei anglosaksinen perinne paperikantisista klassikkolaitoksista (opiskelijoille?) ole kantautunut tänne asti — seikka, jonka kuka tahansa voi todentaa poimiessaan Wordsworthin (oopiumia kokeillut hänkin) mukaan nimetyn Wordsworth Editionin 2,50 euron klassikon kirjakaupasta.
Yleensäkin Savukeitaan klassikkokäännökset näyttävät, että Suomessa voi hyvinkin tehdä pienenkin kustantamon mittakaavassa todellisia kulttuuritekoja sellaisten teosten kohdalla, jotka suuret ovat jättäneet huomioitta. Nyt kun menestyisivät vielä niin hyvin, että painosta rasittavat monet painovirheet saataisiin listittyä (ei sillä, että ne haittaisivat ymmärrettävyyttä, vaan ennemminkin ne tökkäävät kirjoitusvirhenatsin silmään).
Kaunokirjallisuussektorilta olen lukenut Thomas De Quinceyn vallan mielenkiintoista Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustusta. Läpyskä on ollut lukulistalla jo pitkään, mutta vasta Savukeitaan kustantama ja tutun kääntämä versio sai minut todella tarttumaan niteeseen. Teos on kiinnostava valokeila toisaalta opiaattien käyttäjän maailmaan, toisaalta ajan englantilaiseen yhteiskuntaan. Aikalaiskuvaus kietoutuu länsimaisen huumeidenkäytön historialliseen kontekstiin — kuinka onkaan mahdollista, että ennen apteekkitavarana myyty laudanum-tinktuura on silloin ollut laillista kuin mikä (ja huolestuneisuus eittämättä kiinnittynyt enemmän työväenluokan selkärankaa mädättäneeseen giniin), nykyään tiukasti rikoslain piiriin rajattua narkomaniaa. De Quincey on myöskin jännittävä henkilö suhteessaan englantilaisen luokkayhteiskunnan tukkeutuneeseen rakenteeseen — voi vain havaita, kuinka pohjoismaisen sosiaalidemokraattisen yhteiskunnan kasvatin on säädettävä linssinsä täysin uudelleen ymmärtääkseen tätä järjestelmää. Vähän samaa, kuin Arundhati Royn Joutavuuksien jumalassa.
Käännös tuntuu ainakin noin alkuperäisteosta lukemattomana varsin hyvin kirjoittajan sävyn tavoittavalta (täytynee lukea alkuperäinenkin), ja Ville-Juhani Sutinen on käännöstyön ohella alaviitoittanut teoksen niin pieteetillä, että annotatoimattoman teoksen lukeminen tuntuisi melkein pyhäinhäväistykseltä, kun ei tunne aikakautta riittävän hyvin. Alaviitoitettuja romaaneja jää usein Suomessa kaipaamaan, osin siksi ettei anglosaksinen perinne paperikantisista klassikkolaitoksista (opiskelijoille?) ole kantautunut tänne asti — seikka, jonka kuka tahansa voi todentaa poimiessaan Wordsworthin (oopiumia kokeillut hänkin) mukaan nimetyn Wordsworth Editionin 2,50 euron klassikon kirjakaupasta.
Yleensäkin Savukeitaan klassikkokäännökset näyttävät, että Suomessa voi hyvinkin tehdä pienenkin kustantamon mittakaavassa todellisia kulttuuritekoja sellaisten teosten kohdalla, jotka suuret ovat jättäneet huomioitta. Nyt kun menestyisivät vielä niin hyvin, että painosta rasittavat monet painovirheet saataisiin listittyä (ei sillä, että ne haittaisivat ymmärrettävyyttä, vaan ennemminkin ne tökkäävät kirjoitusvirhenatsin silmään).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti