Yöpuhteeksi katsottu Darren Aronofskyn The Fountain (2006) jättää eittämättä eteerisen hämmentyneen olon. Katsoiko sitä juuri puolitoista tuntia köykäisellä metafysiikkahutulla kuorrutettua visuaalista kermakakkua vai todellista tunnelman ja kauniiden kuvien mestariteosta? The Fountain taiteilee ylilyövän pateettisuuden ja filmille tallentuneen syvän kauneuden (varsin uskottavaa nimittäin, CGI-vyörytyksestä huolimatta) välillä — kuten Aronofskyllä tietenkin muissakin elokuvissa. Requiem for a Dreamiahan vaivaa sama pömpöösi pophienous ja itsetarkoituksellinen tekotaiteellisuus, joka toisaalta tavallaan on oikeastikin ihan hienoa. Ainakin niin kauan kun sen ottaa vähemmän vakavasti ja ottaa koko The Fountainin buddhailun kannalta. Ei mikään ihan mahdoton kynnys ylittää, ainakaan tiettyinä iltoina.
Tarina, jossa kolme aikakautta — konkistadorien espanjalaiset mystisissä mayalaistemppeleissä, biotieteilijät labroissaan keksimässä kasvainhoitoa ja kaukaisen tulevaisuuden kaljupääastronautit — nivoutuvat jokseenkin ystävällisesti, mutta eivät kovin mielenkiintoisesti (tai yllättävästi) yhteen. Muutaman musiikki ja graafisen näppäryyden takia The Fountain on kyllä varsin kivaa viihdettä. Nykyelokuvista poiketen elokuvaa ei edes venytetä ja vanuteta niin kauan, että katsoja ehtisi vielä pahasti kyllästyä.
Juoneen liittyvistä varsin perinteiseen kaavaan menevistä fideistä, hybriksistä ja nemesiksistä voisi puhua pidemmältikin, mutta tämä taitaisi merkitä elokuvan kärjen paljastamista. Tosin sen voi toki arvata aika helposti jo alussakin.
[Tavallaan käy muuten sääli supernauttia, joka ei ole sentään 600 vuodessa onnistunut rakastumaan kehenkään toiseen. Mahtaisi harmittaa reduktionistista luonnontieteilijää.]
Edit: Korjattakoon, että lukemani perusteella tietokonetta on käytetty elokuvassa vain vähän, ja tähtisumut ja muut efektit on rakennettu osaksi myös valokuvien ja bakteerimassojen kuvaamisen pohjalle. Hatunnosto siitä, käsityöllä tehdyt erikoisefektit kieltämättä nostavat arvostusta.
Tarina, jossa kolme aikakautta — konkistadorien espanjalaiset mystisissä mayalaistemppeleissä, biotieteilijät labroissaan keksimässä kasvainhoitoa ja kaukaisen tulevaisuuden kaljupääastronautit — nivoutuvat jokseenkin ystävällisesti, mutta eivät kovin mielenkiintoisesti (tai yllättävästi) yhteen. Muutaman musiikki ja graafisen näppäryyden takia The Fountain on kyllä varsin kivaa viihdettä. Nykyelokuvista poiketen elokuvaa ei edes venytetä ja vanuteta niin kauan, että katsoja ehtisi vielä pahasti kyllästyä.
Juoneen liittyvistä varsin perinteiseen kaavaan menevistä fideistä, hybriksistä ja nemesiksistä voisi puhua pidemmältikin, mutta tämä taitaisi merkitä elokuvan kärjen paljastamista. Tosin sen voi toki arvata aika helposti jo alussakin.
[Tavallaan käy muuten sääli supernauttia, joka ei ole sentään 600 vuodessa onnistunut rakastumaan kehenkään toiseen. Mahtaisi harmittaa reduktionistista luonnontieteilijää.]
Edit: Korjattakoon, että lukemani perusteella tietokonetta on käytetty elokuvassa vain vähän, ja tähtisumut ja muut efektit on rakennettu osaksi myös valokuvien ja bakteerimassojen kuvaamisen pohjalle. Hatunnosto siitä, käsityöllä tehdyt erikoisefektit kieltämättä nostavat arvostusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti