Paul Virilion Katoamisen estetiikka oli hyvä luettava sykliin Pyhtilä - Debord - Sihvola (joista muut ovat yhä kesken). Toistuvat teemat ja yhteennivoutuminen hyvällä tavalla ovat näiden neljän tapauksessa läsnä jokaisessa kirjassa, ainakin pienellä mielikuvituksella. Kiinnostava aihealue, joka valitettavasti tulee oman tutkielman hyödyn kannalta jäämään vain summittaisiksi sivumerkinnöiksi alaviitteissä. Ei voi mitään, voi vain syyttää itseään ja haluttomuutta antautua media-arkeologiaksikin tituleeratun suuntauksen älyllisen haastavuuden aallokkoon.
Virilion itse kehittämä dromologia paneutuu vauhdin merkitykseen modernissa yhteiskunnassa. Dromologiassa nyky-yhteiskuntaa viehättää lisääntyvän vauhdin tuntu, joka irrottaa ruumiillisuuden perinteisistä aistimellisista kokemuksista ja sysää sen kohden uutta, teknologista ja erottelevaa katsetta. Tähän teknologiseen ja kapenevaan, ehkä hieman myooppiseen näkökulmaan lukeutuu myös luonnontieteellinen katse. Virilio ammentaa aiheesta varsin laajasti, pohtimalla epileptistä poissaolon kokemusta (ja sen teknokatseen, katkottoman näyn pyrkimyksen, vastapooliin), elokuvaa uutena elottoman elävöittämisenä ja vääjäämättömän, mutta samalla masokistisesti kiehtovan onnettomuuden problematiikkaa. Kirjoittaja on aikaisemmin pohtinut sotakoneiden pelottavaa estetiikkaa ja muotokieltä — ja myöhemmässäkin tuotannossa Katoamisen estetiikka kuulemma muodostaa tietynlaisen sinikopion (blueprint) myöhemmille kertomuksille. Perehtymisen arvoinen kirjoittaja, joskaan ei kovin hyödyllinen suorana teoriapohjana. Viriliolle rakentaminen vastannee hiekkalinnan kasaamista liikkuvan kuorma-auton lavalle.
Kääntäjä osuu jälkisanoissaan hyvin maaliinsa. Virilio kirjoittaa riviensä väliin paljon modernin ja sen todellisuus-käsitteen kritiikkiä. Hän on postmoderni kirjoittaja, jonka katkoksellisesta tekstistä on vaikea poimia mitään konkreettista siinä mielessä, miten sellaiseen normifilosofian parissa tottuu. Eittämättä hän ei ole kaukana verrokeistaan Debordista ja ennen kaikkea Jean Baudrillardin sekavista, mutta ajatuksia herättävistä sepustuksista. Kääntäjän viite siihen, että Viriliolle filosofiassa on kysymys ennen kaikkea kaunokirjallisuuden jatkeesta (etenkin siinä mielessä, ettei dokumentaatio ole ns. akateemisesti uskottavaa, vaan kuriositeettien kautta pohdintaa) on montaa postmodernin ajattelun gurua luonnehtiva kuvaus. Tämä sietää Katoamisen estetiikkaan tartuttaessa tiedostaakin.
On muuten ironista, että nykyinen lähinnä ranskalaisiin 1900-luvulla vaikuttaneisiin ajattelijoihin keskittynyt filosofia jää lopulta ainoastaan kiihtyvän "nopeuden postmodernin" sivuääneksi. Jos ajattelun keskeisyydestä kertoo mitään se suomenkielisten tuotettujen käännösten määrä, on ainoastaan surkuhupaisaa, että sen sivumäärät jäävät lopulta vain "anarkististen" ajattelijoiden yrityksiksi ymmärtää uutta sirpaloitunutta maailmankuvaa. Yrityksiksi, jotka eivät lopulta kykene mihinkään merkitykselliseen vastarintaan, mitä ikinä sellainen tarkoittaakaan. Ehkä globaalikapitalismin ja kehitysuskon kritiikki onkin lopulta juuttunut joko korkeaan norsunluutorniinsa (josta uusmarxilaiset ovat jo kauan sitten varanneet parhaat huoneet), tai nopeasti markkinatalouden (tai debordilaisittain spektaakkelin) hyödyntämiin vastakulttuuriklikkeihin, joissa kritiikki sinänsä muuttuu itsetarkoitukselliseksi tahi kaupallisesti "siistiksi" lifestyle-jutuksi.
Liittely yltyy perin jäsentymättömäksi, mutta tämän diskurssin suhteen osaset ovat (edellisten aiheesta olevien merkintöjen tapaan) vasta hakemassa toisiaan, kovin muotoutumattomina. Jos kirjoittaisin olennaisuuksia hyödyllisiin asiakokonaisuuksiin läheskään samaa vauhtia (koska jo blogiteksti muodostaa tiettyjä pitkällisten kirjoitusten sarjoja vastustavia säännönmukaisuuksia, ei niin julmasti tosin kuin journalismi), olisin jo varmasti valmistunut aikoja sitten.
Virilion itse kehittämä dromologia paneutuu vauhdin merkitykseen modernissa yhteiskunnassa. Dromologiassa nyky-yhteiskuntaa viehättää lisääntyvän vauhdin tuntu, joka irrottaa ruumiillisuuden perinteisistä aistimellisista kokemuksista ja sysää sen kohden uutta, teknologista ja erottelevaa katsetta. Tähän teknologiseen ja kapenevaan, ehkä hieman myooppiseen näkökulmaan lukeutuu myös luonnontieteellinen katse. Virilio ammentaa aiheesta varsin laajasti, pohtimalla epileptistä poissaolon kokemusta (ja sen teknokatseen, katkottoman näyn pyrkimyksen, vastapooliin), elokuvaa uutena elottoman elävöittämisenä ja vääjäämättömän, mutta samalla masokistisesti kiehtovan onnettomuuden problematiikkaa. Kirjoittaja on aikaisemmin pohtinut sotakoneiden pelottavaa estetiikkaa ja muotokieltä — ja myöhemmässäkin tuotannossa Katoamisen estetiikka kuulemma muodostaa tietynlaisen sinikopion (blueprint) myöhemmille kertomuksille. Perehtymisen arvoinen kirjoittaja, joskaan ei kovin hyödyllinen suorana teoriapohjana. Viriliolle rakentaminen vastannee hiekkalinnan kasaamista liikkuvan kuorma-auton lavalle.
Kääntäjä osuu jälkisanoissaan hyvin maaliinsa. Virilio kirjoittaa riviensä väliin paljon modernin ja sen todellisuus-käsitteen kritiikkiä. Hän on postmoderni kirjoittaja, jonka katkoksellisesta tekstistä on vaikea poimia mitään konkreettista siinä mielessä, miten sellaiseen normifilosofian parissa tottuu. Eittämättä hän ei ole kaukana verrokeistaan Debordista ja ennen kaikkea Jean Baudrillardin sekavista, mutta ajatuksia herättävistä sepustuksista. Kääntäjän viite siihen, että Viriliolle filosofiassa on kysymys ennen kaikkea kaunokirjallisuuden jatkeesta (etenkin siinä mielessä, ettei dokumentaatio ole ns. akateemisesti uskottavaa, vaan kuriositeettien kautta pohdintaa) on montaa postmodernin ajattelun gurua luonnehtiva kuvaus. Tämä sietää Katoamisen estetiikkaan tartuttaessa tiedostaakin.
On muuten ironista, että nykyinen lähinnä ranskalaisiin 1900-luvulla vaikuttaneisiin ajattelijoihin keskittynyt filosofia jää lopulta ainoastaan kiihtyvän "nopeuden postmodernin" sivuääneksi. Jos ajattelun keskeisyydestä kertoo mitään se suomenkielisten tuotettujen käännösten määrä, on ainoastaan surkuhupaisaa, että sen sivumäärät jäävät lopulta vain "anarkististen" ajattelijoiden yrityksiksi ymmärtää uutta sirpaloitunutta maailmankuvaa. Yrityksiksi, jotka eivät lopulta kykene mihinkään merkitykselliseen vastarintaan, mitä ikinä sellainen tarkoittaakaan. Ehkä globaalikapitalismin ja kehitysuskon kritiikki onkin lopulta juuttunut joko korkeaan norsunluutorniinsa (josta uusmarxilaiset ovat jo kauan sitten varanneet parhaat huoneet), tai nopeasti markkinatalouden (tai debordilaisittain spektaakkelin) hyödyntämiin vastakulttuuriklikkeihin, joissa kritiikki sinänsä muuttuu itsetarkoitukselliseksi tahi kaupallisesti "siistiksi" lifestyle-jutuksi.
Liittely yltyy perin jäsentymättömäksi, mutta tämän diskurssin suhteen osaset ovat (edellisten aiheesta olevien merkintöjen tapaan) vasta hakemassa toisiaan, kovin muotoutumattomina. Jos kirjoittaisin olennaisuuksia hyödyllisiin asiakokonaisuuksiin läheskään samaa vauhtia (koska jo blogiteksti muodostaa tiettyjä pitkällisten kirjoitusten sarjoja vastustavia säännönmukaisuuksia, ei niin julmasti tosin kuin journalismi), olisin jo varmasti valmistunut aikoja sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti