Eilinen Kinokoplan näyttämä Roman Polanskin Inho oli varsin autenttinen matka klassikkoelokuvan maailmaan. Tekniset ongelmat ovat toki kiusallisia, mutta kelan katkeilu ja kovin rakeiseksi virttynyt nauha ehkä toi jotain tunnelmallistakin elokuvanäytäntöön, henkäyksen entisistä digitaalista ajan lyhytikäisiä kopioita edeltäneistä kokemuksista. Olisi kiva tietää mihin Rodriquezin Planet Terroriin keinotekoisesti tuotettu filmikelan ruudun sulamista muistuttava ilmiö perustuu.
[Edit: Perustuu muuten varsin yksinkertaisesti siihen, että projektorin hyytyessä filmi jää liian pitkäksi aikaa lampun tuottamaan kuumuuteen ja sulaa. Yleensä nykyprojektoreissa on sellainen härveli, joka menee moottorin sammahtaessa lampun ja filmin väliin kärähtämisen estämiseksi.]
Inho on esimerkki todellisesta vanhan kaartin kauhuelokuvasta, jossa kaikki rakentuu psykologisen lähestymistavan varaan. Katsojalle ei oikeastaan näytetä paljoakaan suoraan kuvattua väkivaltaa, ruumiita ja verinoroja lukuunottamatta — jota sitäkin pehmentää mustavalkoinen formaatti. Peitetty väkivalta-akti jättää enemmän katsojan villin mielikuvituksen varaan. Epäilemättä nykyelokuvissa moisen jäljittelykin olisi vaikeaa, ovathan katsojatottumukset kovin erilaisia.
Polanski osuu elokuvissaan oikeastaan lähes kaikissa asioissa maaliinsa — elokuvan keskiössä kaiken huomion varastaa Carolena kaunis, mutta mielisairaudessaan pelottava Catherine Deneuve. Roolisuoritus on melkoinen osoitus näyttelijäntaidoista, harvemmin näin vähällä dialogilla ja ilmeettömyydellä ollaan yhtä vakuuttavia. Deneuven suorituksen ympärille on rakennettu muistiin painuvia kuvia tuottava kameratyöskentely, joka eittämättä rakentaa paljon mustavalkoisuuden viehätyksen varaan. Tavallisesta kerrostaloasunnosta saadaan valoin ja varjoin painajaisen näyttämö. Monet keinot ovat tuttuja 1960-luvulta, mutta esimerkiksi kepeitä "kävelykohtauksia" sysii kohden pakokauhua monotoninen rummunpäristys, josta Test Dept. olisi ylpeä. Nunnakoulun kellon kalkatus ja vihlovasti pirisevä ovikello ja puhelin ovat hyviä esimerkkejä, miten hiljaisuudella ja äkillisellä äänellä voidaan luoda paljon tunnelmaa. Ainoa hieman aikansa elänyt on hätkähdyttävä "kauhuääni", jota on mahdotonta kuvata verbaalisesti, mutta joka vaikuttaa nykykatsojan korvaan ehkä hieman kuluneelta. Jostain syystä minulle tuli koko ajan mieleen hieman nuorempi ja surrealistisempi David Lynchin Eraserhead, jossa on paljolti samaa inhottavuutta kuin Inhossa, joskin hieman liiankin alleviivattuna.
Mielisairausteema on muutenkin kiinnostavasti käsitelty, katsoja immersoidaan Carolen osaan perusteellisesti. Seksuaalisen väkivallan pelko ja viitteet insestin rei'ittämästä menneisyydestä ansaitsevat elokuvalle aseman psykologisena trillerinä ennemminkin kuin varsinaisena kauhuelokuvana. Jälkikäteen Inhoon tuo ironista sävyä se, että itse ohjaaja ei voi matkustaa Yhdysvaltoihin, koska on tuomittu siellä alaikäiseen kohdistuneesta seksuaalisesta hyökkäyksestä.
[Edit: Perustuu muuten varsin yksinkertaisesti siihen, että projektorin hyytyessä filmi jää liian pitkäksi aikaa lampun tuottamaan kuumuuteen ja sulaa. Yleensä nykyprojektoreissa on sellainen härveli, joka menee moottorin sammahtaessa lampun ja filmin väliin kärähtämisen estämiseksi.]
Inho on esimerkki todellisesta vanhan kaartin kauhuelokuvasta, jossa kaikki rakentuu psykologisen lähestymistavan varaan. Katsojalle ei oikeastaan näytetä paljoakaan suoraan kuvattua väkivaltaa, ruumiita ja verinoroja lukuunottamatta — jota sitäkin pehmentää mustavalkoinen formaatti. Peitetty väkivalta-akti jättää enemmän katsojan villin mielikuvituksen varaan. Epäilemättä nykyelokuvissa moisen jäljittelykin olisi vaikeaa, ovathan katsojatottumukset kovin erilaisia.
Polanski osuu elokuvissaan oikeastaan lähes kaikissa asioissa maaliinsa — elokuvan keskiössä kaiken huomion varastaa Carolena kaunis, mutta mielisairaudessaan pelottava Catherine Deneuve. Roolisuoritus on melkoinen osoitus näyttelijäntaidoista, harvemmin näin vähällä dialogilla ja ilmeettömyydellä ollaan yhtä vakuuttavia. Deneuven suorituksen ympärille on rakennettu muistiin painuvia kuvia tuottava kameratyöskentely, joka eittämättä rakentaa paljon mustavalkoisuuden viehätyksen varaan. Tavallisesta kerrostaloasunnosta saadaan valoin ja varjoin painajaisen näyttämö. Monet keinot ovat tuttuja 1960-luvulta, mutta esimerkiksi kepeitä "kävelykohtauksia" sysii kohden pakokauhua monotoninen rummunpäristys, josta Test Dept. olisi ylpeä. Nunnakoulun kellon kalkatus ja vihlovasti pirisevä ovikello ja puhelin ovat hyviä esimerkkejä, miten hiljaisuudella ja äkillisellä äänellä voidaan luoda paljon tunnelmaa. Ainoa hieman aikansa elänyt on hätkähdyttävä "kauhuääni", jota on mahdotonta kuvata verbaalisesti, mutta joka vaikuttaa nykykatsojan korvaan ehkä hieman kuluneelta. Jostain syystä minulle tuli koko ajan mieleen hieman nuorempi ja surrealistisempi David Lynchin Eraserhead, jossa on paljolti samaa inhottavuutta kuin Inhossa, joskin hieman liiankin alleviivattuna.
Mielisairausteema on muutenkin kiinnostavasti käsitelty, katsoja immersoidaan Carolen osaan perusteellisesti. Seksuaalisen väkivallan pelko ja viitteet insestin rei'ittämästä menneisyydestä ansaitsevat elokuvalle aseman psykologisena trillerinä ennemminkin kuin varsinaisena kauhuelokuvana. Jälkikäteen Inhoon tuo ironista sävyä se, että itse ohjaaja ei voi matkustaa Yhdysvaltoihin, koska on tuomittu siellä alaikäiseen kohdistuneesta seksuaalisesta hyökkäyksestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti