.:Autoista edelleen — Crash ja Crash:.

J.G.Ballardin romaani Crash (1973) ja siitä tehty samaa nimeä kantava David Cronenbergin elokuva (1996) ovat höyrähtänyttä tavaraa. Ainakin jossain suhteessa. Molemmat tarttuivat verkkoihin lukiessani Jukka Sihvosen Konelihan värinää ja tämän tutkimuksen poukkoilevaan sävyyn kirjoitetussa koneen ja lihan yhdistymisestä niin virtuaalisessa kuin ruumiillisessakin. Tähän aiheeseen työt sopivat tietenkin kuin nenä päähän. Konsepti konelihasta on melkoista proosaa toisinaan, mutta mitäs minä sitä kritisoimaan.

Ballardin vähän yli 200 sivua pitkä kirja on oikeastaan silkkaa pornoa ja väkivaltaa, joskaan ei aivan missään kioskikirjallisuuspaketissa. Tosin eräskin kustannusyhtiön lukija luonnehti tekstiä kuulemma seuraavasti: "This author is beyond psychiatric help. Do Not Publish."

Crash on pilkka- tai varoituskiljaus kulutuskulttuuria, teknologian ylivaltaa vastaan — ja modernin teknologian seireeninhuudon houkutus piittaamattomaan, koneelliseen seksuaalisuuteen. Sitä äärimmillään kirjan nimihenkilöt ovat — Ballardin omaa nimeä kantava päähenkilö, voimakastahtonen vaimonsa Catherine — ja todellisena perkeleenä mustan Lincolnin de sadelaisessa kyydissä ratsastava "tiedemies" ja TV-tähti Vaughan. Nämä onnettomat ovat moderninsa äärimmäisen makaaberiksi taivuteltuja stereotyyppihahmoja, ihmisiä, joiden (kovin mekaaninen) seksuaalinen tyydytys on saavutettavissa vain yhä äärimmäisemmäksi käyvän onnettomuusväkivallan kautta.

Kriittisistä taustarakennelmistaan huolimatta Ballardin kirja on melko pulpvaikutteisen tylsä ja niin jatkuvaa naimista ja märkivien haavaumien esittelyä, että lukijaa kyllästyttää. Sehän Crashin tarkoituskin tietenkin on — kirjailija itse toteaa esipuheessaan seuraavasti: "[...] Crash on ensimmäinen teknologiaan perustuva pornografinen romaani. Eräässä mielessä pornografia on kaikista poliittisin fiktion muoto käsitellessään sitä, kuinka me käytämme ja riistämme toisiamme mahdollisimman sinnikkäästi ja säälimättömästi." Ehkä tämän tarkoitusperän takia sekä seksi että väkivalta Crashissa muistuttaa lääketieteellisen muistion tai poliisin kolariraportin lukemista.

Niinpä niin. Yhteiskuntakriittinen lähestymistapa (post)modernia kohden Ballardilla kieltämättä kirjassaan on teroitettuna, puhumattakaan yksittäiseen ilmiöön — autokulttuuriin — tarttumisessa, tappaahan tieliikenne maailmassa vuosittain satoja tuhansia ihmisiä ilman, että kukaan pitäisi sitä mitenkään kummallisena. Eri asia jaksaako kukaan sen kriittisen huomion tekemiseksi kahlata paria sataa sivua seksiä ja silpoutuvaa lihaa ja metallia.

Entäpä Cronenbergin elokuva sitten? No se onnistuu osittain, mutta kärsii samoista taudeista kuin romaani. Crash houkutteli varmaan teattereihin paljon autojen törmäilyistä ja seksikohtauksista pitäviä katsojia — kuinka ironista — mutta lopulta pidättäytyy myös kuvallisena versiona uskollisena alkuperäisen teoksen nihilistiselle tuntumalle, tahallisen intohimottomana niin ihmisvartaloiden kuin autojenkin yhteentörmäyksissä. Mennen niin äärirajoille, että joskus irtautuneisuus — kuten romaanissakin — lipuu vauhdilla tylsyyden ohituskaistalle. DVD-soittimessa tosin on pikakelausnappi. Roolisuoritukset ovat ihan hyviä, sikäli kun tällaisissa elokuvissa ne kunnolla suhteuttaa kontekstiin (esimerkiksi Catherinia näytellyt Deborah Kara Unger toden totta pohditutti, että onko se oikeasti noin kehno näyttelijä vai onko se vaan se pointti, mitä Cronenberg on halunnutkin). Mietityttämään jää, tajuaako taustoja tuntematon katsoja elokuvan hyvästä, eli antimodernistisesta vittuilusta ja "konelihadiskurssista" (Vaughan puhuukin ainakin elokuvassa "uudesta psykopatologiasta") juuri mitään. Ehkä ei, mutta katsojan aliarvostaminenhan on tietenkin besserwissereiden leipälaji.

Ei silti, ei Crashia tarvitse oikeasti lukea eikä katsoakaan. Onhan taas yksi kulttuurin kuriositeetti koko juttu. Jos välttämättä haluaa, niin voi lukea vaikkapa vain Loki-kirjojen painaman niteen esipuheen ja vaikkapa joka kolmannen luvun, niin hyvin tietää mistä puhutaan. Elokuvan voi vastaavasti pikakelata. Näin se notkeassa modernissa luonnistuu.

.:Novelli lainattuna:.

Menee toiseksi peräkkäiseksi lainaukseksi, mutta menköön. Sławomir Mrożekin erittäin lyhyt kertomus (kokoelmasta Elämää aloittelijoille) on pakko kirjata talteen.

...

ANARKIA - Teetä vai kahvia

— Teetä vai kahvia? talon emäntä kysyi. Pidän molemmista, ja nyt käsketään valita. Se tarkoittaa, että he säästelevät joko kahvia tai teetä.

Olen hyvin kasvatettu, joten en antanut huomata, miten vastenmielistä tuollainen itaruus minusta oli. Olin juuri syventynyt keskusteluun pöytänaapurini, professorin, kanssa, jota yritin saada vakuuttuneeksi idealismin ylemmyydestä materialismin suhteen, ja teeskentelin, etten kuullut kysymystä.

— Teetä, professori vastasi epäröimättä. Tietysti, se porsas oli materialisti ja tunki oitis kaukalolle.
— Entä te? kääntyi rouva minun puoleeni.
— Anteeksi, minun on poistuttava.
Panin servietin syrjään ja lähdin vessaan. Minulla ei ollut mitään tarvetta, mutta halusin harkita ja voittaa aikaa.

Jos päätän ottaa kahvia, niin menetän teen, ja päinvastoin. Jos ihmiset syntyvät vapaina ja tasa-arvoisina, niin kahvi ja tee myös. Jos otan teetä, niin kahvi tuntee itsensä laiminlyödyksi, ja päinvastoin. Sellainen kahvin — tai sitten teen — luonnonlakien loukkaaminen oli vastoin vakaumustani Oikeudenmukaisuudesta Ylimmäisenä Kategoriana.

En voinut kuitenkaan istua vessassa loputtomiin, vaikkapa siksi että se ei ollut WC:n Puhdas Idea vaan yksittäinen WC eli tavallinen kaakeloitu WC. Kun palasin ruokasaliin, kaikki joivat jo teetä tai kahvia. Minut oli mitä ilmeisemmin unohdettu.

Se loukkasi minua syvästi. Ei minkäänlaista huomaavaisuutta, ei mitään suvaitsevaisuutta yksilöä kohtaan. Mitään ei ole vaikeampi kestää kuin väliinpitämätöntä yhteisöä, niinpä kiirehdin keittiöön muistuttamaan Ihmisoikeuksista. Nähtyäni pöydällä samovaarin ja teen sekä kahvinkeittimen, muistin, että en ollut vielä ratkaissut alkuperäistä ongelmaa: teetä vai kahvia vaiko kahvia vai teetä. Tietenkin oli vaadittava molempia, sen sijaan että suostuu mihinkään kompromissiin. Olen kuitenkin sekä hyvin kasvatettu että myös luonnostani hienotunteinen.

Joten sanoin kohteliaasti talon rouvalle, joka puuhaili keittiössä.
— Saanko puolet ja puolet.
Minkä jälkeen hihkaisin:
— Ja oluen!

.:Sitaatti autoilusta:.

"According to the calculations of Dupuy and his associates, if the distance actually covered by the average owner of a car was divided, as it ought to be, by the number of hours she or he puts in to drive it, service it and earn the costs of its purchase, it would transpire that the combustion-engine revolution in transport, intended to radically speed up human spatial movements, has enabled a movement of about four miles per hour — roughly the walking speed of an ordinary pedestrian and much less than the velocity easily reached by a bicyclist." -Zygmunt Bauman, Liquid Fear (2007)

Ajatukselle on melko helppo keksiä vasta-argumentteja, mutta hykerryttävä se on silti. Etenkin, kun puhutaan niistä yksinäisistä kaupunkiautoilijoista.

.:Syrjähyppy avaruuteen:.

Katsoin muuten — uuvuttavuuden riskin tiedostaen — viime yönä Nasa TVn lähetyksen Mars-luotain Phoenixin laskeutumisesta. Avaruusinsinöörit hyppivät riemusta, kun visuaalisesti melko tylsän laskeutumisen onnistumisesta saatiin viimein tieto. Olihan siinä omalta osaltaan varmaan vähän samanlaista henkeä kuin kuuhun laskeutumisessa aikanaan.

Avaruusprojektit ovat sinänsä kammottava länsimaiden melko tyhjänpäiväiselle (vaikka, tiedettä tieteen takia-argumentti rohkaisee tässäkin) luonnontieteelle hyväksymä rahareikä, mutta onhan siinä paljon myönteisiksikin laskettavia piirteitä. Pysyväthän pois reduktionismeineen tältä planeetalta. Puhumattakaan, että se kaikki laukaisuihin kuluva rahamäärä (joka on pois sosiaalisen hyvinvoinnin budjetista) ja luonnolle aiheutuva rasitus on lopulta hyvin pieniä perunoita (tiedostettu anglismi) verrattuna Yhdysvaltain sotilaalliseen toimintaan syytämään rahaan ja lentokilometreihin. Ja tekeepähän Lockheed Martinkin jotain muutakin kuin pelkkiä tappamiseen suunniteltuja huipputeknisiä instrumentteja. Sinänsä sivuhuomiona täytyy todeta, että avaruuskilpailussa oli jotain, hybristä ehkä — kaksi helvetillistä asevalikoimaa rakentavaa suurvaltaa kilpailevat siitä, kuka saa ihmisen ensimmäisenä kiertoradalle tai kuuhun.

Jotain kiehtovaa mielettömän pitkissä avaruuden etäisyyksissä ja Marsin tylsähkössä, mutta kaukaisuuden magian värittämässä maisemassa silti on.

.:Intertekstuaalisuutta pingviiniltä:.

Aikoja sitten Roomasta ostamani Penguinin Italian Short Stories 2: Parallel Text on tietysti suunnattu enemmän italian kieltä opetteleville. Ykkösosan luin joskus kauan sitten. Mukavia kokoelmia ne silti ovat, heräteostoksena kun Roomasta oli vaikea löytää englanniksi käännettyä italialaista novellitekstiä — muistan hyvin kuinka myyntihyllyjä dominoivat alkuperäiskieliset kirjat ja mitäänsanomattomat kansainvälisessä levityksessä olevat englanninkieliset niteet.

Penguinin vierekkäistekstisissä käännöksissä on ideaa — jos italian kieli kuuluisi prioriteetteihin, kuten se ostaessa hämäränä kiinnostuksena väikkyi, olisi novellien lukeminen tuplana varmasti hyvä tie siihen. Italian Short Stories 2 tarjoaa lukijalle varhaista, hyvin klassista italiankielistä novellia kuten Giovanni Comisson täydellisesti esteettiselle arvoille painottava novelli kroatialaiskalastajien mukaan lyöttäytyvästä italiankielisestä kalastajasta. Toisen maailmansodan syövereiden vähän pitkästyttävää sotakerrontaa on valittu kokoelmaan kaksikin kappaletta. Parhaat kaksi taitavat silti olla kaksi hyvin erilaista, mutta viihdyttävää kertomusta Rooman alueelta hieman sodan jälkeen — toisesta vastaa lähinnä elokuvaohjaajana tunnettu Pier Paolo Pasolini. Roomaan muuttavan maalaistytön vaiheita kartoittava novelli uppoaa aika nopeasti kirjoittajalle tuttuun seksuaalisuuden käsittelyyn. Tälle vastapariksi on valittu Alberto Moravian rakkaudesta ja autoista kertova pätkä, jonka päähenkilö näkee autonsa paljon tärkeämpänä kuin kaverinsa vikittelemän tyttöystävän. Nämä kaksi novellia ovat oikeasti kiinnostavampia, kuin tähän lyhyesti ja perin tylsästi luonnehditut juonikuvat (tällaisista kokoelmista kun on perin hankala kirjoittaa). Kokoelman päättävä maineikkaan Italo Calvinon erikoisempi novelli lintujen synnystä jäi allekirjoittaneelle hieman hämäräksi.

Rinnakkaisteksti on, kuten todettua, hieno idea. Italialainen kokoelmakin tuo hienosti esille alaviitteissään kiinnostavia, ja varmasti kieltäkin opiskeleville tuntemattomia, murreilmaisuja (nyansseja myöden) ja avaa kai paikallista kirjallisuuttakin — selittäen vähän taustaa. Siksi tekisikin mieli hankkia vastaavat saksankielistä novellikirjallisuutta pyörittelevät Penguinin laitokset. Jos ei muuta, voisi löytää ainakin uusia novellisteja.

.:Mytologioita:.

Roland Barthesin Mytologioita sijoittuu hankalasti mihinkään järkevään. Graduun lukiessa kirja oli melkoinen ohiveto, mutta kirjoituskokoelmana kiinnostava. Mytologioita ei oikeastaan ole Gaudeamuksen "eurooppalaisia ajattelijoita"-tittelinsä alaisuudessa kovinkaan hyvin toimiva kirja, oikeastaan ennemminkin nippu Barthesin ranskalaiseen vaihtoehtolehteen kirjoittamia esseemäisiä tekstinpätkiä.

Osa teksteistä noudattaa melko ajankuvamaista teemaa jääden siten tämänhetkisen lukijan ulottumattomiin. Taustojen ja "historiallisuuden", jota Barthes korostaisi, etsiminen yksinkertaisesti vaatisi liikaa vaivaa lukijalta, joka ei ole orientoitunut tutkimaan itse tekstejä. Toisissa on taas tavoitettavissa länsimaisen kulttuurin tendenssit. Barthes kirjoittaisi "pikkuporvarillisuudesta" - ilmaisu toistuu Mytologioissa rasittavan monta kertaa, eikä suomentajan mukaan kirjoittaja itsekään vierastanut porvarillisten ilojen viettelystä - mutta sehän näille ranskalaisille kriitikkoajattelijoille on kovin tyypillistä.

Ehkä Mytologioiden paras anti on lopulta sen kiehtova lyhyen tekstin pureva kielenkäyttö ja älyllisyys. Jos Barthes olisi elänyt nykypäivää, hän olisi saattanut hyvinkin kirjoittaa lopulta blogimerkintöjä, joskin blogien valmistelemattomat ja usein ohuet tekstit vertautuvat ajoittain huonosti ranskalaisen kirjoittajan hiottuihin ja klassisen yleissivistyksen värittämiin teksteihin. Esseistiikkaan kuuluvat Barthesin tekstit osoittavat lopulta lähes nöyryyttävästi tämänkin blogin kirjoittajan kuvailemiseen ja tautologiseen perusteluun pohjaavat puutteet.

Alusta itsetarkoituksellisesti innostuneen on pakko todeta, että on myös kovin virheellistä puhua Barthesista, joka oli lopulta vähän teoretisoinut semiologi, ajattelijana, jolle todellisuutta oli vain kieli. Parempi olisi ollut puhua Derridasta.

.:Betoni:.

Thomas Bernhardin - edesmenneen itävaltalaisen kirjailijapersoonan ja kyynikon - lyhyehkö teos Betoni taisi olla helpommin lähestyttävä kuin yrityksen asteelle jäänyt Hakkuu. Molemmat ovat uskollisia samalle muodolle - kappalejaot ja luvut loistavat poissaolollaan ja koko kirja on oikeastaan pelkkää hankalasti luettavaksi taipuvaa (kyynistä) monologia.

Mutta se onkin selvästi Bernhardin leipälaji. Betoni ei ole luettavana helpoimmasta päästä, mutta kirjailijan tyyliä imitoida katkeraa yksinpuhelua täytyy ihailla - lauseet toistavat samoja asioita useaan kertaan vatvoen. Mutta outohan se on yksinpuhelijakin. Betonin "kirjoittaja" on synnyinkotinsa yksinäisyyteen muurautunut Rudolf, joka yrittää epätoivoisesti saada aloitetuksi tutkielmaansa säveltäjä Felix Mendelssohn (Bartholdystä). Mutta jo kymmenen vuotta kasatusta taustatyöstä huolimatta kirjoitus on kuin entisten kirjoittajien gradu - ensimmäistä lausettakaan ei saa puristettua paperille. Rudolf ei olekaan ihan terve, hän nappailee pillereitä kuin leipää ja kieriskelee eksistentialistisessa maailmantuskassaan/inhossaan ja samalla tuntee joka hetki salaperäisen sairauden murtaman terveytensä pettävän ja kuoleman tulevan. Yksinpuhelussaan hän käy läpi hengentyön turhuutta, mutta pakkomielteen omaista vetoa, monisyistä viha-rakkaussuhdetta sosiaaliseen, rahan ansaitsemiseen keskittyvää siskoaan kohtaan ja yleensä sylkee myrkkyä ihmisten ja etenkin itävaltalaisen yhteiskunnan päälle. Wien esimerkiksi on Rudolfille rakas kaupunki, mutta sietämättömän inhimillisyyden ja viemärinhajun läpitunkema rotankolo.

Internetin Bernhard-tekstien mukaan Rudolf vaikuttaa pitkälti myös kirjailijakuvalta - Bernhard oli itse myrkyllinen kirjallisuuspiirien kauhu ja "yhteiskuntakriitikko", jonka eksistentialistinen kuolemankaipuu jäi toiseksi vain vihaiselle kyynisyydelle. Betoni on teoksena kylmä kuin aamuinen betonipäällyste kahdeksan kerrosta palmalaisen hotellin parveketta alempana, mutta sellaisena hyvä. Rudolfin narsistisessa itseruotimisessa taitaa olla kuitenkin jotain ironista - nykyihmisen pakko itserefleksiiviseen monologiin?

...

En tullut huomanneeksi, mutta tämä blogihan näemmä vietti yksivuotispäiviään eilen. Itsekehuskelua ehkä, mutta laskuistaan ja nousuistaan huolimatta vuosi on weblogille melkoinen saavutus, ottaen huomioon mihin tahtiin lajitoverit useimmiten kuihtuvat pois. 224 merkintää ja melkoinen pötkö kirjaimia peräkkäin. Terävän intellektuellista sisällöstä ja lukijoiden aaltoilevista massoista lienee turha todeta mitään sen pidemmin.

.:Sitaatti #n:.

"Katselemamme TV-draamat loppuvat nappia painamalla, ja ostamissamme kirjoissa riittää lukemista rautatieasemalta seuraavalle. Uutisten tärkein tehtävä on häätää eilisen uutiset, pakottaa ne sivuun julkisuuden valokeilasta, pois muististamme - ja totuttautua jo etukäteen siihen, että seuraavan päivän uutiset ajavat ne vuorostaan taivasalle. Julkisuuden valokeilan laihaan valoon on jatkuvaa tunkua, ja "uutisten" täytyy taistella kynsin hampain esittäjistään päästäkseen vuorollaan esiin. Nuo valikoidut "julkiset tapahtumat" ja kuuluisuudet, jotka parrasvaloihin pääsevät, näyttävät ilmaantuvan kuin tyhjästä, ja palaavat pian sinne mistä tulivatkin: ne häipyvät näkyvistä vähin äänin. Mutta niin kauan kun niiden onnistuu pysytellä näyttämöllä niiden lyhyt, mutta sitäkin kiihkeämpi julkisuuskultti, joka vahvistuu ja paisuu entisestään kun sen kaikuja erottuu miljoonissa samanaikaisissa ja samalla tavalla muotoilluissa reaktioissa, ylistää tyhjästä syntymisen ihmettä, katoamisen kivuttomuutta, hetkellisyyden hurmaa, katoavan hetken kauneutta ja väliaikaisuuden gloriaa." -Zygmunt Bauman, Postmodernin lumo.

.:Tanssiaiset:.

Irène Némirovskyn Tanssiaiset putoaa oikeastaan vähän turhankin ennalta-arvattavasti samaan kaavaan kirjoittajan aikaisempien luettujen kirjojen kanssa. Romaanintynkä tai oikeastaan novelli on irvaileva kertomus porvarillisesta "parempaan luokkaan" nousevasta perheestä, joka järjestää prameat kemut vakiinnuttaakseen asemansa silmäätekevien keskuudessa. Sen roolijako on pitkälti ennalta arvattavissa - kylmän analyyttinen juutalainen (kantava teema Némirovskyllä) sijoittajaisä, joka on tienannut perheen statuksen ovelilla investoinneilla, itsekeskeinen ja tärkeilevä äiti, joka käyttää katoavan nuoruutensa viime rippeitä ennen vanhuuteen laskeutumista - ja Némirovskyn lähes alter ego - vihainen teini-ikäinen tyttö joka kamppailee oman aikuistumisensa ja äitiään kohtaan tuntemansa katkeruuden kysymysten partaalla.

Némirovsky kirjoittaa hyvin ja lukija tunnistaa kyllä tyylin. Mutta Tanssiaiset on helppo kuvitella lehdessä ilmestyväksi jatkokertomukseksi, joka pohjautuu lopulta liikaa väkevämmälle David Golderille ja jää jälkeen Ranskalaisen sarjan monipolvisesta - ja enemmän sivuja vaativasta - kerronnasta. Ehkä silti sotaa edeltänyt tarinankerronta on jotenkin viehättävämpää kuin moni (post)modernimpi nykyaikaa sivuava. Kyseisen ajan kaunokirjallisuutta kuluttava ei voi olla havaitsematta, että ns. "klassikoihin" taipuva lukutottumus (tai oikeastaan, uusien käännöskirjojen kohde) johtaa siihen, että tuntee lopulta vuosisadan alun porvariskulttuurin ainakin omalla fiktiivisellä tavalla paremmin kuin aikalaiskirjoittamisensa.

Tämä tendenssi ja siihen kyllästyminen houkuttaa kyllä lukemaan vastaisuudessa enemmän nykykirjallisuutta. Mutta luettavan arvoisia on vaikeampi löytää sirpaloituneessa kirjallisuuskentässä, hukkumatta tarjonnan tulvaan. Etenkin, koska nykyään kirjoitetaan myös paljon tähän "kadonneeseen kulta-aikaan" sijoittuvia kirjoja. Onko mennyttä vain helpompi käsitellä fiktiossa, kuin vaikeaa nykyaikaa? Jopa nyt luvun alla oleva Thomas Bernhardin "juonellisuutta särkevä" romaani Betoni (alk. 1984) tuntuu sijoittuvan johonkin sodanjälkeiseen eliittiporvarillisuuteen - mutta ei missään tapauksessa nykyiseen Itävaltaan. Betonista lisää myöhemmin jahka ehdin sen lukemaan loppuun asti.

.:4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää:.

Romanialainen 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää (4 luni, 3 săptămâni şi 2 zile. 2007) on kohunsa arvoinen elokuva. Siinä osuvat kohdalleen sekä juoni että toteutus.

4 kuukautta ... on kertomus Ceauşescun Romanian viimeisiltä vuosilta 1980-luvun lopulta. Otilia (Anamaria Marinca) auttaa ystäväänsä Gabitaa (Laura Vasiliu) tekemään abortin, toimenpiteen joka on maassa ankaran rangaistuksen uhalla kielletty. Hämäräperäinen aborttilekuri Herra Bebe (Vlad Ivanov) suostuu toimenpiteeseen, vaikka Gabriela onkin jo neljännellä kuulla raskaana ja kiinni jäämisestä rangaistus murhasta — hinta on vain valitettavasti korkea.

Tarina ei ole mitenkään äärettömän kiemurainen — elokuvan keskiö lepää henkilöiden (syystäkin) epävakaiden tunnetilojen kuvaamisessa, kiinnitettynä kontekstiinsa kummallisessa itäblokin rähjäisessä Romaniassa, jossa kaikki vaikuttaa hieman nyrjähtäneeltä (en välittömästi ymmärtänyt, että kysymys oli nimenomaan 1980-luvusta, eikä post-kommunistisesta Romaniasta). Päänäyttämö kuuluu Otilialle, jonka kävelylenkkejä ympäri kaupunkia kamera kuvaa käsivaralta ja taustaan usein tarkentamatta. Rempallaan olevaa kolkonkaunista kaupunkia täplittävät roskikset, kauppajonot ja punaiset Daciat (joita luulin alunperin Skoda-autoiksi).

Aborttiteema ei ole elokuvan ainoa pointti, keskustelunaiheita kouluttautuneiden ja "yksinkertaisten", kaupunkilaisten ja maalaisten, naisten ja miesten rooleista käydään, etenkin kiivashenkisessä ja hyvin toteutetussa ruokapöytäkeskustelussa Otilian poikaystävän luona. Katsojakin myötäahdistuu äänekkään ristitulen keskellä ahdistuneena istuvan puolesta.

Käsivarakamera ja taustamusiikittomuus on tunnelman kannalta olennainen. Pyrkimys ei ole mihinkään dokumenttimaisuuteen, mutta tehokeinona käytetty tapa pitää kamera tarkennettuna aivan jonnekin muualle kuin missä puhuvat henkilöt tai tapahtumat ovat toimii hienosti ja tuo 4 kuukautta ... sen omalaatuisen ilmeen.

4 kuukautta ... näkemisen jälkeen YO-kyläkään ei tunnu enää niin masentavalta opiskelijakolhoosilta, kun sitä vertaa romanialaisen yliopiston käytäväasuntolaan.

.:Plagiarists! Plagiarists! We are the New Breed!:.

"Humanity will not be happy until the last book bore is hung by the guts of the last mullah." -Stewart Home

Marko Pyhtilän tutkimus Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Porvarillisen kulttuurin raunioilla avaa kiinnostavan näkymän kohden porvarillisesta taiteesta irtautumaan pyrkineitä lähinnä 1900-luvulla vaikuttaneita taidesuuntauksia — tai oikeammin antitaidesuuntauksia. Tai liikkeitä, jonka mukaan taiteen pitäisi olla jotain aivan muuta kuin mitä porvarillinen kaunotaide individualisminsa, auteurisminsa, esine-fetisisminsä ja markkinataloudellisuutensa kanssa edustaa. Todellinen Theodor Adornon vastaliike, siis.

Ensimmäisiä yrittäjiä, surrealisteja ja dadaisteja (ja vähemmän tunnettuja lettristejä) Pyhtilä ei käsittele kovinkaan perusteellisesti, vaan huomio kiinnittyy ennen muuta kansainvälisiin situationisteihin (SI - Situationist International), joista tunnetuin ja käännetyin tuottaja lienee Guy Debord spektaakkeliteorioineen ja psykomaantieteellisine filmeineen. Situationistit olivatkin hykerryttävää porukkaa. Ryhmä tuotti performanssitaiteen kaltaisia esityksiä arkielämään ja pyrki kääntämään spektaakkeliteoriaa seuraillen kapitalismin aseet sitä itseään kohtaan detourneaamalla — ottamalla käsitteitä, tekstejä, esteettisiä aineksia, jotka ovat Järjestelmän kannalta turvallisia ja käyttämällä niitä "kuin situationisti", kääntämällä ne vaarallisiksi ja arvaamattomaksi (siis sovinnaisuuden kannalta). Muistuttaa edelleen hieman modernia culture jammingia (tai subvertising).

Culture jamming on kyllä kokenut kai nykyään saman kuin situationistit — kohtalo jonka Debord ironisesti ennustaa rekuperaatioteoriassaan. Se tarkoittaa sitä, että Järjestelmä (eli spektaakkeli, joka on debordilaisittain hyvin epäakateemisesti määritelty termi) lopulta vangitsee vastarinnan keinot ja kääntää ne itseään palvelevaksi. Mainokset, jotka imitoivat antimainoksia, jotka imitoivat mainoksia. Situationisteista tuli situationismia, teoksia alettiin myydä huutokaupoissa (sikäli kun ne olivat materiaalisia) ja Debordista tuli arvaamaton tyranni, joka erotti joukosta väärän väristen housujen takia.

Pyhtilä kirjoittaa pitkästi myös Stewart Homesta, joka oli minulle aikaisemmin tuntematon suuruus. Home seurasi/seuraa sinänsä situationistien jalanjälkiä, mutta irrottautui malliensa poliittisesti dogmaattisesta marxilaisuudesta. Homekin kuulostaa mielenkiintoiselta "tuotantoineen" ja taiteilijalakkoineen (jotta olisi taiteilija, täytyy ensin saada status taiteilijana, joka edellyttää yhteiskunnan hyväksyntää jne.) ja ennen kaikkea plagiarisminsa kanssa. Vain sumeilematon plagiarismi ja toisaalta moninimet kuten Luther Blissett — "nyymit" joiden takaa kirjoittaa useampi tunnistamaton kirjoittaja — voivat rikkoa porvarillisen (kauno)taiteen yksilökeskeisyyden, eliitin ja etäisyyden. Tai ainakin jotakin sen tapaista, pääasia tuntuvat olevan ovelat jipot, hämäys ja sumutus, ja huomio niin keksittynä kuin ei-keksittynäkin. Jotkut tempuista ovat hykerryttävän oivallisia, kuten esimerkiksi lehtisten jakaminen kadulla erisnimiä vastustavan mielenosoituksen merkeissä.

Homen kaltaiset taiteilijapiirit yhden henkilön järjestöineen ja kultteineen (joiden tehtävänä ei liene mitään itsetarkoituksellisuuden ulkopuolella) tuovat kyllä lukijalle mieleen hieman erilaisen ilmiön, nimittäin netissä rehottavan Anonymous-meemin/ei-ryhmittymän/ilmiön — eli siis täysin tuntemattomista, koordinoimattomista yksilöistä, jotka tekevät jotain löyhästi sovittuna yhdessä. Kirjoitan tästä enemmän joskus toiste, ettei tämä merkintä venähdä ylipitkäksi.

Taiteen kritiikki ja kritiikin taide on juuri sopivan mittainen tutkimus, joka kadehdittavasti on laadittu Pyhtilän pro gradun pohjalta. Kirjoittaja osaa muokata tekstinsä juuri sellaiseksi, ettei sen lukeminen vaadi mitään syvällistä tuntemusta eurooppalaisesta taidehistoriasta tai sen terminologiasta. Situationistit ja Home haastavat ajattelemaan uudelleen omaakin taidekäsitystä, joka kieltämättä on, jos ei nyt aivan adornolainen, melko auteurkeskeinen ja elitisminmakuinen. Tutkimus myös avaa Debordia, jonka hitaasti edennyt lukeminen taitaa nyt viimeinkin rivakoitua, mutta jossa on otettava myös taka-askeleita.

Lisäksi on toteutettava ihan kokeilun vuoksi eräs kirjassa mainittu fluxus-tempaus. Ja kaivaa dymo taas esiin, ja etsiä hiekkarantaa katukivien alta — Turun psykomaantiedettä kartoittaen.

.:Kuumeista:.

Äkkisairastuminen eilen oli melko kummallinen tapaus - harvemmin yhtäkkiä nousee kova kuume ja pää pehmenee yli kaikkien rajojen. Kykenin hädin tuskin tekemään muuta kuin nukkumaan, ja sitä sitten teinkin melkein kuusitoista tuntia. Vain yhdessä asennossa, koska vatsaa poltteli. Sääli ettei ollut kuumemittaria, voisin vaikka vannoa että kävin lähellä kolmeakymmentä yhdeksää astetta.

Kuumeessa nukkuminen on katkonaista, sekavan puolivalveisen ajatusvirran seuraamista vailla minkäänlaista kykyä ohjata mieleenjuolahtumia. Muistuttanee De Quinceyn hehkuttamien kuumevisioiden ilmenemistä, jotka hänen mukaansa (muistaakseni) vertautuvat oopiuminkäyttöön. Jotkin ohikiitäneistä epäjohdonmukaisuuksista ja unenpätkistä olivat muistamisen arvoisia, mutta valitettavasti ne ovat nyt kadonneet (muistan ajatelleeni, että tämä pitäisi kirjoittaa ylös). Houreista.

Nyt on jo parempi, vatsaan potkittu, aikaansaamaton olo. Voi vain manata tärkeiltä asioilta riistettyä aikaa.

.:Marssimusiikkia:.

Kesäisessä saaristossa (ja hyvässä seurassa) vietetyltä mukavalta mökkireissulta palatessa sukeltaminen suoraan partiolaismarssin sekaan oli erikoinen kokemus sellaista aikaisemmin näkemättömälle (tai joskus ihan vähän jostain kaukaa). Vaikka toiminta on varmaan ihan mukavaa ja tervehenkistä, rummunpäristys ja Suomen lippujen määrä lievästi pelottaa. Armeijassakin oli vähemmän lippuja. Kansainvälisyyttä nationalististen vai nationalismia kansainvälisten tunnusten alla? Ja onko oikeasti niin, että naispuoliset partiolaiset tulevat marsseissa aina miesten perässä vai yleistänkö?

Suomalaisten mielenosoittajien kyllä silti kannattaisi harkita enemmän rummunpäristyksen ja pilliin viheltämisen käyttöä mielenosoituksissa, silloin kun liikutaan (tosin ei tahtimarssia). Tai ehkä sellainen vaatii liikaa koordinointia - aikoinaan Roomassa nähty (äärioikeistolaisten) mielenosoitus kyllä kieltämättä kukisti liikenteen melun jopa Via Corsolla. Tai sitten se on Suomessa kiellettyä.