J.G.Ballardin romaani Crash (1973) ja siitä tehty samaa nimeä kantava David Cronenbergin elokuva (1996) ovat höyrähtänyttä tavaraa. Ainakin jossain suhteessa. Molemmat tarttuivat verkkoihin lukiessani Jukka Sihvosen Konelihan värinää ja tämän tutkimuksen poukkoilevaan sävyyn kirjoitetussa koneen ja lihan yhdistymisestä niin virtuaalisessa kuin ruumiillisessakin. Tähän aiheeseen työt sopivat tietenkin kuin nenä päähän. Konsepti konelihasta on melkoista proosaa toisinaan, mutta mitäs minä sitä kritisoimaan.
Ballardin vähän yli 200 sivua pitkä kirja on oikeastaan silkkaa pornoa ja väkivaltaa, joskaan ei aivan missään kioskikirjallisuuspaketissa. Tosin eräskin kustannusyhtiön lukija luonnehti tekstiä kuulemma seuraavasti: "This author is beyond psychiatric help. Do Not Publish."
Crash on pilkka- tai varoituskiljaus kulutuskulttuuria, teknologian ylivaltaa vastaan — ja modernin teknologian seireeninhuudon houkutus piittaamattomaan, koneelliseen seksuaalisuuteen. Sitä äärimmillään kirjan nimihenkilöt ovat — Ballardin omaa nimeä kantava päähenkilö, voimakastahtonen vaimonsa Catherine — ja todellisena perkeleenä mustan Lincolnin de sadelaisessa kyydissä ratsastava "tiedemies" ja TV-tähti Vaughan. Nämä onnettomat ovat moderninsa äärimmäisen makaaberiksi taivuteltuja stereotyyppihahmoja, ihmisiä, joiden (kovin mekaaninen) seksuaalinen tyydytys on saavutettavissa vain yhä äärimmäisemmäksi käyvän onnettomuusväkivallan kautta.
Kriittisistä taustarakennelmistaan huolimatta Ballardin kirja on melko pulpvaikutteisen tylsä ja niin jatkuvaa naimista ja märkivien haavaumien esittelyä, että lukijaa kyllästyttää. Sehän Crashin tarkoituskin tietenkin on — kirjailija itse toteaa esipuheessaan seuraavasti: "[...] Crash on ensimmäinen teknologiaan perustuva pornografinen romaani. Eräässä mielessä pornografia on kaikista poliittisin fiktion muoto käsitellessään sitä, kuinka me käytämme ja riistämme toisiamme mahdollisimman sinnikkäästi ja säälimättömästi." Ehkä tämän tarkoitusperän takia sekä seksi että väkivalta Crashissa muistuttaa lääketieteellisen muistion tai poliisin kolariraportin lukemista.
Niinpä niin. Yhteiskuntakriittinen lähestymistapa (post)modernia kohden Ballardilla kieltämättä kirjassaan on teroitettuna, puhumattakaan yksittäiseen ilmiöön — autokulttuuriin — tarttumisessa, tappaahan tieliikenne maailmassa vuosittain satoja tuhansia ihmisiä ilman, että kukaan pitäisi sitä mitenkään kummallisena. Eri asia jaksaako kukaan sen kriittisen huomion tekemiseksi kahlata paria sataa sivua seksiä ja silpoutuvaa lihaa ja metallia.
Entäpä Cronenbergin elokuva sitten? No se onnistuu osittain, mutta kärsii samoista taudeista kuin romaani. Crash houkutteli varmaan teattereihin paljon autojen törmäilyistä ja seksikohtauksista pitäviä katsojia — kuinka ironista — mutta lopulta pidättäytyy myös kuvallisena versiona uskollisena alkuperäisen teoksen nihilistiselle tuntumalle, tahallisen intohimottomana niin ihmisvartaloiden kuin autojenkin yhteentörmäyksissä. Mennen niin äärirajoille, että joskus irtautuneisuus — kuten romaanissakin — lipuu vauhdilla tylsyyden ohituskaistalle. DVD-soittimessa tosin on pikakelausnappi. Roolisuoritukset ovat ihan hyviä, sikäli kun tällaisissa elokuvissa ne kunnolla suhteuttaa kontekstiin (esimerkiksi Catherinia näytellyt Deborah Kara Unger toden totta pohditutti, että onko se oikeasti noin kehno näyttelijä vai onko se vaan se pointti, mitä Cronenberg on halunnutkin). Mietityttämään jää, tajuaako taustoja tuntematon katsoja elokuvan hyvästä, eli antimodernistisesta vittuilusta ja "konelihadiskurssista" (Vaughan puhuukin ainakin elokuvassa "uudesta psykopatologiasta") juuri mitään. Ehkä ei, mutta katsojan aliarvostaminenhan on tietenkin besserwissereiden leipälaji.
Ei silti, ei Crashia tarvitse oikeasti lukea eikä katsoakaan. Onhan taas yksi kulttuurin kuriositeetti koko juttu. Jos välttämättä haluaa, niin voi lukea vaikkapa vain Loki-kirjojen painaman niteen esipuheen ja vaikkapa joka kolmannen luvun, niin hyvin tietää mistä puhutaan. Elokuvan voi vastaavasti pikakelata. Näin se notkeassa modernissa luonnistuu.
Ballardin vähän yli 200 sivua pitkä kirja on oikeastaan silkkaa pornoa ja väkivaltaa, joskaan ei aivan missään kioskikirjallisuuspaketissa. Tosin eräskin kustannusyhtiön lukija luonnehti tekstiä kuulemma seuraavasti: "This author is beyond psychiatric help. Do Not Publish."
Crash on pilkka- tai varoituskiljaus kulutuskulttuuria, teknologian ylivaltaa vastaan — ja modernin teknologian seireeninhuudon houkutus piittaamattomaan, koneelliseen seksuaalisuuteen. Sitä äärimmillään kirjan nimihenkilöt ovat — Ballardin omaa nimeä kantava päähenkilö, voimakastahtonen vaimonsa Catherine — ja todellisena perkeleenä mustan Lincolnin de sadelaisessa kyydissä ratsastava "tiedemies" ja TV-tähti Vaughan. Nämä onnettomat ovat moderninsa äärimmäisen makaaberiksi taivuteltuja stereotyyppihahmoja, ihmisiä, joiden (kovin mekaaninen) seksuaalinen tyydytys on saavutettavissa vain yhä äärimmäisemmäksi käyvän onnettomuusväkivallan kautta.
Kriittisistä taustarakennelmistaan huolimatta Ballardin kirja on melko pulpvaikutteisen tylsä ja niin jatkuvaa naimista ja märkivien haavaumien esittelyä, että lukijaa kyllästyttää. Sehän Crashin tarkoituskin tietenkin on — kirjailija itse toteaa esipuheessaan seuraavasti: "[...] Crash on ensimmäinen teknologiaan perustuva pornografinen romaani. Eräässä mielessä pornografia on kaikista poliittisin fiktion muoto käsitellessään sitä, kuinka me käytämme ja riistämme toisiamme mahdollisimman sinnikkäästi ja säälimättömästi." Ehkä tämän tarkoitusperän takia sekä seksi että väkivalta Crashissa muistuttaa lääketieteellisen muistion tai poliisin kolariraportin lukemista.
Niinpä niin. Yhteiskuntakriittinen lähestymistapa (post)modernia kohden Ballardilla kieltämättä kirjassaan on teroitettuna, puhumattakaan yksittäiseen ilmiöön — autokulttuuriin — tarttumisessa, tappaahan tieliikenne maailmassa vuosittain satoja tuhansia ihmisiä ilman, että kukaan pitäisi sitä mitenkään kummallisena. Eri asia jaksaako kukaan sen kriittisen huomion tekemiseksi kahlata paria sataa sivua seksiä ja silpoutuvaa lihaa ja metallia.
Entäpä Cronenbergin elokuva sitten? No se onnistuu osittain, mutta kärsii samoista taudeista kuin romaani. Crash houkutteli varmaan teattereihin paljon autojen törmäilyistä ja seksikohtauksista pitäviä katsojia — kuinka ironista — mutta lopulta pidättäytyy myös kuvallisena versiona uskollisena alkuperäisen teoksen nihilistiselle tuntumalle, tahallisen intohimottomana niin ihmisvartaloiden kuin autojenkin yhteentörmäyksissä. Mennen niin äärirajoille, että joskus irtautuneisuus — kuten romaanissakin — lipuu vauhdilla tylsyyden ohituskaistalle. DVD-soittimessa tosin on pikakelausnappi. Roolisuoritukset ovat ihan hyviä, sikäli kun tällaisissa elokuvissa ne kunnolla suhteuttaa kontekstiin (esimerkiksi Catherinia näytellyt Deborah Kara Unger toden totta pohditutti, että onko se oikeasti noin kehno näyttelijä vai onko se vaan se pointti, mitä Cronenberg on halunnutkin). Mietityttämään jää, tajuaako taustoja tuntematon katsoja elokuvan hyvästä, eli antimodernistisesta vittuilusta ja "konelihadiskurssista" (Vaughan puhuukin ainakin elokuvassa "uudesta psykopatologiasta") juuri mitään. Ehkä ei, mutta katsojan aliarvostaminenhan on tietenkin besserwissereiden leipälaji.
Ei silti, ei Crashia tarvitse oikeasti lukea eikä katsoakaan. Onhan taas yksi kulttuurin kuriositeetti koko juttu. Jos välttämättä haluaa, niin voi lukea vaikkapa vain Loki-kirjojen painaman niteen esipuheen ja vaikkapa joka kolmannen luvun, niin hyvin tietää mistä puhutaan. Elokuvan voi vastaavasti pikakelata. Näin se notkeassa modernissa luonnistuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti