Irène Némirovskyn Tanssiaiset putoaa oikeastaan vähän turhankin ennalta-arvattavasti samaan kaavaan kirjoittajan aikaisempien luettujen kirjojen kanssa. Romaanintynkä tai oikeastaan novelli on irvaileva kertomus porvarillisesta "parempaan luokkaan" nousevasta perheestä, joka järjestää prameat kemut vakiinnuttaakseen asemansa silmäätekevien keskuudessa. Sen roolijako on pitkälti ennalta arvattavissa - kylmän analyyttinen juutalainen (kantava teema Némirovskyllä) sijoittajaisä, joka on tienannut perheen statuksen ovelilla investoinneilla, itsekeskeinen ja tärkeilevä äiti, joka käyttää katoavan nuoruutensa viime rippeitä ennen vanhuuteen laskeutumista - ja Némirovskyn lähes alter ego - vihainen teini-ikäinen tyttö joka kamppailee oman aikuistumisensa ja äitiään kohtaan tuntemansa katkeruuden kysymysten partaalla.
Némirovsky kirjoittaa hyvin ja lukija tunnistaa kyllä tyylin. Mutta Tanssiaiset on helppo kuvitella lehdessä ilmestyväksi jatkokertomukseksi, joka pohjautuu lopulta liikaa väkevämmälle David Golderille ja jää jälkeen Ranskalaisen sarjan monipolvisesta - ja enemmän sivuja vaativasta - kerronnasta. Ehkä silti sotaa edeltänyt tarinankerronta on jotenkin viehättävämpää kuin moni (post)modernimpi nykyaikaa sivuava. Kyseisen ajan kaunokirjallisuutta kuluttava ei voi olla havaitsematta, että ns. "klassikoihin" taipuva lukutottumus (tai oikeastaan, uusien käännöskirjojen kohde) johtaa siihen, että tuntee lopulta vuosisadan alun porvariskulttuurin ainakin omalla fiktiivisellä tavalla paremmin kuin aikalaiskirjoittamisensa.
Tämä tendenssi ja siihen kyllästyminen houkuttaa kyllä lukemaan vastaisuudessa enemmän nykykirjallisuutta. Mutta luettavan arvoisia on vaikeampi löytää sirpaloituneessa kirjallisuuskentässä, hukkumatta tarjonnan tulvaan. Etenkin, koska nykyään kirjoitetaan myös paljon tähän "kadonneeseen kulta-aikaan" sijoittuvia kirjoja. Onko mennyttä vain helpompi käsitellä fiktiossa, kuin vaikeaa nykyaikaa? Jopa nyt luvun alla oleva Thomas Bernhardin "juonellisuutta särkevä" romaani Betoni (alk. 1984) tuntuu sijoittuvan johonkin sodanjälkeiseen eliittiporvarillisuuteen - mutta ei missään tapauksessa nykyiseen Itävaltaan. Betonista lisää myöhemmin jahka ehdin sen lukemaan loppuun asti.
Némirovsky kirjoittaa hyvin ja lukija tunnistaa kyllä tyylin. Mutta Tanssiaiset on helppo kuvitella lehdessä ilmestyväksi jatkokertomukseksi, joka pohjautuu lopulta liikaa väkevämmälle David Golderille ja jää jälkeen Ranskalaisen sarjan monipolvisesta - ja enemmän sivuja vaativasta - kerronnasta. Ehkä silti sotaa edeltänyt tarinankerronta on jotenkin viehättävämpää kuin moni (post)modernimpi nykyaikaa sivuava. Kyseisen ajan kaunokirjallisuutta kuluttava ei voi olla havaitsematta, että ns. "klassikoihin" taipuva lukutottumus (tai oikeastaan, uusien käännöskirjojen kohde) johtaa siihen, että tuntee lopulta vuosisadan alun porvariskulttuurin ainakin omalla fiktiivisellä tavalla paremmin kuin aikalaiskirjoittamisensa.
Tämä tendenssi ja siihen kyllästyminen houkuttaa kyllä lukemaan vastaisuudessa enemmän nykykirjallisuutta. Mutta luettavan arvoisia on vaikeampi löytää sirpaloituneessa kirjallisuuskentässä, hukkumatta tarjonnan tulvaan. Etenkin, koska nykyään kirjoitetaan myös paljon tähän "kadonneeseen kulta-aikaan" sijoittuvia kirjoja. Onko mennyttä vain helpompi käsitellä fiktiossa, kuin vaikeaa nykyaikaa? Jopa nyt luvun alla oleva Thomas Bernhardin "juonellisuutta särkevä" romaani Betoni (alk. 1984) tuntuu sijoittuvan johonkin sodanjälkeiseen eliittiporvarillisuuteen - mutta ei missään tapauksessa nykyiseen Itävaltaan. Betonista lisää myöhemmin jahka ehdin sen lukemaan loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti