.:Vihaa ja katkeruutta Helsingistä:.

Antti Nylénin kynäilemä esseekokoelma Vihan ja katkeruuden esseet on harvinaislaatuisuudessaan uniikki viipale nykykustantamojen tarjonnasta - Savukeidas jatkaa tässäkin tapauksessa kerrassaan kutkuttavan merkityksekästä kustantamorooliaan. Esseiden kirjoittaminen kun on nykyään lähinnä yliopisto-opiskelijoiden opintosuorituksia, eikä lyhyesti kommentoivaa sanataidetta aiheesta kuin aiheesta. Lähinnä kuollutta siis, lukuunottamatta niiden harvojen intellektuellien ja/tai filosofien kirjoituksia - ihmisiä, joilla on niin sanottua auktoriteettia ilmaista itseään tässä muodossa. Vihan ja katkeruuden esseiden kaltaisia teoksia toivoisi pokkarimuodossa julki useamminkin.

Nylén itsessään on kummallinen kirjoittaja, joka identifioi itsensä kristityksi anarkovegaanidandyksi. Yhdistelmä on niin eriskummallinen, ettei tiettyjä mielleyhtymiä itsetarkoituksellisiin erottautujiin voi olla vetämättä - joskin dandy ehkä osaksi on juuri tätä. Vaikka Nylénin mukaan dandy syntyy itsestään, ei tekemällä. Tätä on hankala uskoa, onhan kysymys selkeästä positioinnista suhteessa "moderniin normaaliuteen". Siksi Nylén purjehtiikin esseissään usein varsin lähellä omasta älykkyydestään viehättyneen äkäisen kirjoittajan roolia. Ja kukkopoikuutta ilman sukupuolisia merkitysyhteyksiä. Mutta se ei oikeastaan haittaa.

Parhaimmillaan Nylén on suomiessaan lihansyöntiä vegaanista näkökulmastaan ja mätkiessään lievästikin kummallista maskuliinisuuden roolimallia (ja hieman kärjistetysti alleviivaa miehisen lähtökohtaista pahuutta) länsimaisessa yhteiskunnassa. Näissä riittääkin aihetta mutusteltavaksi, ja kritiikki iskee progressiivisen (nahkakenkäisen kalansyöjämies-) lukijan kylkiluiden väliin niin että kirvelee. Onkin melkein sääli, kun arvaa, etteivät ihmiset kuten Nylénin todennäköinen täydellinen vastakohta Aarno "Loka" Laitinen tule koskaan tähän niteeseen kajoamaan. Teksti on vakuuttavaa, mutta kuten Nylén Nietzscheen vertautuen toteaa, hän kirjoittaa vain samanmielisille. Todennäköinen oletus.

Antimodernistinen manifesti toki suomii myös latteaa tasa-arvoisuutta tukevaa ja elitismiä kaihtavaa punavihreyttä - seikka joka on kirjoittajan mielestä jo oxymoron sellaisenaan. Se yltyykin paikka paikoin muistuttamaan Joseph de Maistren konservatiivisia kirjoituksia, vihallaan ihmisoikeuksista ja sosiaalisesta toveruudesta länkyttäviä punaviherhippejä. Tästäkin saa lukija olla vihaisesti eri mieltä, antimodernismi kun ei saisi olla myöskään kulttimainen turvapaikka, josta valistuksen erhettyneitä lapsia ammutaan.

Pahimmillaan Nylén on kirjoittaessaan pitkiä tulkintoja Lukas Moodyssonista ja Morrisseystä, jolloin etenkin jälkimmäisestä vähemmän kiinnostunut lukija pitkästyy. Nämäkin sivut olisi voinut käyttää purevaan yleisanalyysiin kiertymättä yksittäisten artistien tuotannon ulottuvuuksiin. Makukysymys, ehkäpä fanit saavat paljonkin irti - itseä sellainen lukkiutuminen turhauttaa.

Epäsovinnaisuudestaan ja hetkittäisestä ärsyttävyydestään huolimatta Vihan ja katkeruuden esseet ovat raikas tuulahdus vihaista ei-akateemista kirjoittamista. Harvoja asioita allekirjoittaisin, mutta kyllä Nylén tekee kritiikkinsä taidokkaammin kuin "nokkelat" keski-ikäiset hetero-lihansyöjämiehet ikinä oman väsyneen oikeassa olonsa manifestit.

Helsingin sanomien arvostelu on toki tässä tapauksessa parempi kirjoitus esseistä, kuin tämä summittainen teksti, joten linkataan myös se.