.:San Serriffe:.

Luovuus on ehkä noin nollassa juuri tällä hetkellä, vaikka kuvitusta pitäisi vääntää. Sen sijaan olen uponnut valtioiden mielenkiintoiseen maailmaan. Tai oikeastaan mukavaltioiden. The Guardianin jo vuodesta 1977 seuraama typografiateemainen hupivaltio San Serriffe on kyllä sanomalehtivitsien aatelia. Etenkin, kun ainakin tämän artikkelin mukaan myös mainostajat lähtivät huvitteluun mukaan. Luonnollisesti lukevasta yleisöstä eivät kaikki ymmärtäneet tulleensa juksatuksi vaan antoivat roimasti yleisöpalautetta. Sääli, etten löytänyt mistään lukukelpoisia skannauksia vuoden 1977 artikkelista.

Ironista, että ilkeästi The Grauniadiksi kutsuttu lehti, joka oli aikanaan tunnettu lukuisista kirjoitusvirheistään (joskaan ei koskaan painanut legendasta huolimatta omaa nimeään kanteen väärin) kirjoittaa San Serriffen nimen usealla eri tavalla.

Legenda elää, sillä esimerkiksi Wikitravel on aprillivitsinä julkaissut valtiosta oman nettimatkaoppaan. Merkintä on muuten paljon pidempi kuin Guinea-Bissaun vastaava. Onhan koko San Serriffe vähän kolonialistinen vitsi - etenkin wikitravelissa - mutta sillä varauksella ihan hauska.

.:Vielä Perecistä:.

Luin tässä hiljattain Parnasson arvion Georges Perecin Elämä Käyttöohje-teoksesta, joka on itsellä edelleen se lukupöydällä seisova monta sataa sivua pitkä kirja. Arvostelu oli jostain aikojen takaa (en pannut merkille, mutta suhteutettuna siihen läjään joita ne yliopiston kirjastossa lehtilukusalikappaleina pitävät - varmaan jostain viime vuodelta). Parnasson kirjoittaja, jonka nimen mainitsisin jos muistaisin, on luonnollisesti paljon kriittisempi (termin kirjallisuuskriittisessä mielessä) kuin allekirjoittanut. Ja tuo tietenkin taidokkaana kriitikkona esiin sellaisia asioita joita normilukija ei havaitse.

Mutta siitä huolimatta, ammattimaisen kirjallisuuskritiikin harmina on se omakohtainen ylianalyyttisyys, johon peruslukijan on vaikea usein löytää tarttumapintaa. Vaikka kriitikko periaatteessa kehuu tekstiä, hän muodostaa monimutkaisia ongelmakehyksiä, jotka nivoutuvat tradition painolastiin. Perec suhteessa kaanoniin, Perec suhteessa aikaisemmin kirjoitettuun. Ymmärrettävää, mutta kovin kaukaista. Arvostelija alleviivasi sirpalemaisen palapelilogiikan tavoittamattomuutta ja turhuutta. Ehkä näin on, mutta en tiedä tarvitseeko sitä edes mainita tuhahdellen - kai Elämä Käyttöohjeessa moinen on jo niin itsestäänselvyys, että jopa maallikkokin sen ymmärtää - muttei samassa mielessä ongelmallista. Kirjallisuutta jäsentämättömät, siis ne jotka eivät tee sitä työkseen, eivät tällaisiin "heikkouksiin" joka tapauksessa huomiotaan kiinnitä.

On vaikea olla oikeastaan mitään mieltä ammattimaisesta kirjallisuuskritiikistä. Toki kirjallisuusintellektuellit syväluotaavien tekstien kirjoittajat ovat tarpeellista väkeä yhteiskuntaan kuin yhteiskuntaan, mutta joskus toivoisi sellaista "tavallisille lukijoille" suunnattua julkaisua. Ja kuinka moinen populismi sapettaisikaan omalla alalla...

.:New York Times:.

Yhdysvaltain vaaleista tulee nyt kirjoitettua monta merkintää, mutta menköön. Tilanne näyttää kiristyvän ja lehdetkin ottavat jo puolensa. Yleensäkin liberaalilehtenä pidetty New York Times vaihtaa selvästi uuden vaihteen silmään ja lyö sumeilematta McCainia. Asia-artikkelissa ruoditaan McCainin lobbarilinjaa - kongressissa puheissa presidenttiehdokas on puhunut lobbareista saalistajalintuina, mutta NYT löytää kritisoitavaa uhkapeleihin viehtyneen ehdokkaan toiminnasta intiaanikasinoiden kohdalla.

Op-Editorial taas piiskaa republikaania häikäilemättömästä sotkeutumisesta Wall Streetin bailout-suunnitelmiin - jotka kaatuivat heti ehdokkaan saavuttua mäelle. Obamasta NYT kirjoittaa vain vähän. Eittämättä samanlainen ilmiö on menossa konservatiivimediassa, mutta en oikein osaa seurata sitä alaa, sillä lehdet ovat vähemmän nimekkäitä.

Mutta... seuraavaksi täytyy kirjoittaa kulttuurista, ei tämä ole mikään kotimykkäsen blogi.

.:Väittelykommentaari III:.

Edellinen merkintä on ajankohdan ja kirjoitustavan huomioiden hieman sirpaleinen, mutta eläköön sellaisena. BBC:ltä anastamani jännä verkkosivu Wordle osoittaa graafisesti, että keskityin melkoisesti McCainiin. Tässä vaiheessa verkko on tietenkin jo täynnä analyysia miten väittely meni, ja ennen kaikkea, "kumpi voitti". Aika tasaväkistä lopulta, vaikka vasemmalta on helppo sympata sitä vähemmän pahaa vaihtoehtoa.

Analyytikot ovat osapuilleen oikeassa siinä, ettei kumpikaan ehdokkaista oikeastaan sanonut mitään kovinkaan merkittävää finanssikriisin tiimoilta, ei sillä että sitä kovinkaan hyvin itsekään ymmärtäisin. McCainia paheksutaan esimerkiksi New York Timesin kommentaarissa (josta kyllä myös paistaa demokraattisuus, jos kerran ukkoa kuvataan Capitoliumin "fixtureksi") poliittisesta jargonista, kuten korvamerkityt rahat ja ne kuuluisat sikatynnyrit. Jotka muuten juontavat juurensa Wikipedian mukaan orjille palkinnoksi annetuista suolatuista sianlihatynnyreistä.

Ulkopoliittisesti taas republikaani pääsi korostamaan kokemustaan - demokraattiehdokas säilytti malttinsa, vaikka vastapuolelta sinkoili tykitystä "Senator Obama doesn't understand/doesn't get it." Ulkopolitiikan McCain taisi kuitenkin viedä, vaikka Moskovassa varmaan korvat punoittivat, kun mies totesi, että oli lukenut Putinin silmistä kolme kirjainta - K-G-B. Vanha kunnon George Bush nuorempi liikkui vuosia sitten samoilla linjoilla silmiin katsomisessa, mutta päinvastaisin tuloksin - "I looked the man in the eye. I was able to get a sense of his soul." (Ljubljanassa 2001).

Sentimentaalisiin arvoihin vedottiin pata-amerikkalaiseen tapaan puhumalla rannekoruista - luin tämän vasta NYTistä - McCain oli saanut new hampshireläisen kaatuneen äidiltä pojan rannekorun, ja äiti oli toivonut, että ehdokas pitää Irakin tehtävän kasassa. Muuten pojan uhraus olisi turha. Obamallakin oli rannekoru, mutta wisconsilaiselta äidiltä, joka toivoi sodan loppuvan. Melkoista kikkailua.

Oli miten oli, tasaistahan tuo, veikkaisin ainakin amerikkalaisten olohuoneissa. Kunhan vain toistaisivat vähemmän iskusanojaan ja monotonisia teemojaan, joissa etenkin McCain kunnostautui.

.:Väittelykommentaari II:.

1 - Treenatut alkupuheenvuorot. Obama korostaa omia pointtejaan, asuntokriiseistä kärsivien kansalaisten asemaa ja "kultaisten laskuvarjojen" välttämistä yritysjohtajille. McCain samoilla linjoilla, mutta ei mainintaa yritysetuuksien leikkauksista. Keskustelu kongressissa kuitenkin edelleen jatkuu.

2 - Hyvä, hyvä, Obama korostaa talouden regulaatiota. Eroja haetaan? McCain komppaa myös, ja tuo pöytään Dwight Eisenhowerin.

3 - McCain mainitsee puheessaan valtion hukkakulutuksen ja verkkosivun Citizens against Government Waste. Naputtelen sen googleen ja klikkaan linkkiä. Sivu on jo niin jumissa, ettei sinne pääse. [Jälkeenpäin todettakoon, että kaverit eivät ainakaan webdesigniä hallitse] Näinhän se toimii. Mutta hemmetin pork barrel-rahat (siltarumpurahat siis) ... älkää nyt siihen juuttuko.

4 - Puhuisivat toisilleen. Obama hieman hakee jo kontaktia huomautuksen jälkeen, mutta McCainilla on selvästi neljänsadan jaardin katse. McCain jatkaa pork barrel-rahoista. Taitaa olla issue. Ei mene ehkä oikein republikaaneille tämä, mutta kommentaattoreiden analyysiä on vaikea arvioida eurooppalaisten silmälasien läpi.

5 - "Cut spending, cut spending", hokee McCain - ja iskusanoja veteraaneista ja niin edespäin. Obama puskee terveydenhuoltoa, joka voi olla huono kortti "cut spendingiä" vastaan amerikkalaisessa mielipideympäristössä, varsinkin jos McCain kykenee liittämään sen liittovaltion holhoukseen. Keskustelu etenee tässä vaiheessa ennakoiduin tavoin puoluelinjoittain.

6 - McCain hakee eroa Bushiin. Luettelointi, "I'm a good maverick." Hyvä idea, ottaen huomioon istuvan presidentin mielipidemittausaseman.

7 - Kun siirrytään ulkopolitiikkaan, allekirjoittaja tietää jo asioista hieman enemmän. Linjat noudattavat edelleen kaikkea aikaisemmin muista uutislähteistä kuultua. Lienee selvää, että kyse on ennemminkin retorisesta taidosta yhdistää amerikkalaiseen tapaan tylsä iskufraasien toistelu ja melko viehättävä kielellinen taituruus. Tarpeeksi kansanmiestä (jossa Obama on ollut ainakin aikaisemmin huono), tarpeeksi "faktoja". Mutta McCainin tapa juuri nyt hakea piikkejä vetoamalla David Petraeukseen (Irakin joukkojen komentaja, joka siirtyi 15. syyskuuta tehtävistään), joka poistui Irakista kannukset jaloissa ja kunnioitettuna voittajana, tuntuu melko hämmentävältä. Obaman on kuitenkin pakko vastata komppaamalla, että Petraeus on hyvä tyyppi. Mutta McCain pumppaa lehmää niin paljon kuin maitoa vain irtoaa. Itseasiassa, vaikka eurooppalaisena tulkitsee koko ajan demokraattien näkökulmasta, McCainin fraasitoisto on jo rasittavaa. Se oli jo luettavissa Timen haastattelusta, jossa "Country First" toistui mielettömän monta kertaa. Obamakin lupailee kyllä ulkopoliittisesti liikoja. Se lienee presidenttiväittelyiden taktiikkaa.

8 - Pakistan keskusteluaiheena on kiinnostava. Obama väittää, että Musharrafin tukeminen johti uskottavuuskriisiin paikallisten silmissä - jumalan tosi. McCain puhuu siitä, ettei rajan yli voi iskeä (jolle Bushin hallinto on antanut lupaa kysymättömän mandaatin) yrittämättä saada villin kaaosalueen tukea. Ehkä totta myös. Mutta mitä tarkoittaa McCainin kommentti Pakistanista "failed statena" (joka terminä viittaa Max Weberin määritelmän mukaan väkivaltamonopolin menettämiseen, jota tuskin amerikkalaiset äänestäjät tietävät)? Miten Musharraf teki alueesta yhtään sen vähemmän "failed staten"?

9 - Presidentinvaaleihin Yhdysvalloissa selvästi kuuluu, että omaa kokemuspiiriä korostetaan. McCain on käynyt Afganistanissa, Obama kai sitten ei ole, jos asiaa tulkitsee. Republikaanien varapresidentti Palin sentään sai passinsa vasta hiljattain.

10 - McCain ehdottaa YK:n kiertämistä, jota Venäjän kaltaiset jäsenet blokkaavat, demokratioiden kanssa. Viittaa eurooppalaisiin. Mutta kuinka innostuneita eurooppalaiset valtiojohtajat ovat, tietäen jenkkien suosion rapakon tällä puolella. Jos McCain valitaan, monet eurooppalaiset johtajat ottanevat vaarin siitä, etteivät äänestäjät varsinaisesti tulkitse republikaanivallan jatkumista merkkinä Yhdysvaltain hallinnon asenteiden muuttumisesta. Iranista eivät ehdokkaat voi olla eri mieltä. Iran on pakollinen uhka ydinaseohjelmineen. Tästä voi allekirjoittanutkin olla samaa mieltä - ydinasetta ei pitäisi kerta kaikkiaan sallia kenellekään. Mutta Iranin ydinohjelmaa ei voi estää pakottein, puhumattakaan sotilaallisesta iskusta. Toisaalta, McCain puhuu pateettisesti "toisesta holokaustista" Israelia vastaan. Voi tätä retoriikan määrää.

11 - Minua edelleen ärsyttää, ettei McCain puhu Obamalle vaan keskustelun moderaattorille.

12 - Viimeisenä herkkuna 9/11. Ota tuosta nyt sitten lopulta selvää, suurimmaksi osaksi puhutaan pelkästä retoriikasta. Terrorismista, ohjuskilvistä, sen sellaisista.

Sellainen keskustelu. Kommenttiosuuteni on hajanainen ja osaksi epäjohdonmukainen, mutta aiheesta tulee ennen vaaleja varmasti kirjoitettua muutamaan kertaan vielä lähitulevaisuudessa.

.:Väittelykommentaari I:.

Valvomiseksi menee, mutta tarkoitus olisi tapittaa BBC:ltä McCain - Obama-väittelyiden ensimmäinen erä. Kiinnostavaa tietää, mihin suuntaan juna lähtee kulkemaan. Mitä teemoja tuodaan esiin? Tuodaanko Sarah Palin esiin keskusteluteemana? Koko väittely sentään oli tulilinjalla lykättäväksi, kun McCain koki tärkeämmäksi kongressin väittelyn roskapankin ja 700 miljardin dollarin menoerän järjestelyistä. Mikä on tietenkin ymmärrettävää senaattorina, mutta vaalikamppailua käyvän henkilön kohdalla melko erikoinen ratkaisu, pisteiden kalastelua kai.

Tehdään nyt jonkinlaista reaalibloggausta.

Saksalaisella viranomaisella on myös Köln-Bonn (Konrad Adenauer) lentokentällä kaapparitapausta kommentoidessaan naamassaan perin erikoiset viikset, mutta ei siitä sen enempää.

.:Julkisuus ja luodit:.

Ei varsinaisesti tekisi mieli kirjoittaa koko aiheesta, mutta maa on lopulta käymistilassa Kauhajoen ampumistapauksen vuoksi. Tietenkin. Kuten aikaisemminkin. Tragedian kommentointi sikseen, seuraavassa julkisuuskeskustelussa ei tulla pyörittelemään juuri mitään muuta kuin kouluammuskeluita. Iltapäivälehtiin tuskin kannattaa edes koskea muutamaan vuorokauteen. Mahtavatkohan kunnallisvaalitkin hukkua aiheen alle?

Tai keskustelun sävy - mikä se tulee olemaan? Jo nyt Matti Vanhanen pohdiskelee käsiasekieltoa. Tietenkään siinäkään ei olisi välttämättä mitään huonoa, mutta valitettavasti moinen päätös - kuten metallinpaljastimet kouluun tai internetkontrolli (siis toisin sanoen puolivillainen yritys kontrolloida asiantuntemattomasti loppumatonta suota) - eivät lopulta vastaisi akuuttiin kysymykseen mielenterveyspalveluiden surkeasta tolasta ja siitä ettei yhteisöllisyys tunnu toimivan juuri missään nykyisessä individualistisessa kilpailuyhteiskunnassa.

Niinpä niin. Tullaankohan taas pohtimaan Nietzschen kirjallisuuden kieltämistä kirjastoissa? Sellainen olisi kovin klassista. Enpä kirjoita tästä tämän enempää. Jotenkin aiheeseen kajoaminen blogissa tuntuu niljakkaalta.

.:Elämä Käyttöohje, esitunnustelua:.

Kuinka romaaniin voikaan joskus ihastua. Vaikka en ole kahlannut Si.:n ystävällisesti lainaamaa järkälemäistä Georges Perecin Elämä Käyttöohje-romaania (tai romaaneita) kuin vasta toisen osan alkuun, olen jo täysin rakastunut siihen. Sirpalemainen, mutta silti ihastuttavan korttitalomaisesti itseensä rakentuva romaani tuo mieleen ainakin Borgesin novellit, mutta on silti kudelmana omalaatuinen. Se vain jatkuu ja jatkuu monipolvisena (kuin haarautuvien polkujen puutarha), vaikka perusajatuksena tarina pariisilaisen kerrostalojen erinäisistä asunnoista ei välttämättä siltä tuntuisikaan.

Joskus Perec uppoutuu deskriptiiviseen, pikkutarkkaan kirjoittamiseen jossa jokainen huonekalu piirretään lukijan mielikuvitukseen aina koristuksia ja pikkuesineitä myöden. Luetteloihin tee-se-itse-yrityksen katalogista. Joskus kadotaan taas historian tarinallisuuteen, paaveihin ja taisteluihin, joissa lukija kadottaa tajun todellisuudesta. Siis Cortázarin tavoin, käsitys todellisuudesta on joka tapauksessa toinen.

Elämä Käyttöohje ei ainakaan hieman luettuna tunnu miltään suurelta aikalaistarinalta - ennemminkin kiharaisena kertomuksena mielikuvituksen perimmäisestä hienoudesta. Jos lukija joutuu kirjallisuutta lukiessaan yleensäkin laittamaan mielikuvituksensa täysillä likoon (vertautuen, kuten Benjamin Barber kirjoittaa kulutustaloutta ruotivassa teoksessaan Consumed, television pitkälti passiiviseen mielikuvitukseen - Barberin mukaan se on kai kapitalismin infantilisoivaa vaikutusta, vaikka lasten leikit ne vasta mielikuvituksellisia olivatkin, mutta siitä joskus toiste), Perec vetää hanikat niin kaakkoon, että heikompaa huimaa. Slavoj Žižekin mukaan (kummallisesti nimetty The Perverts Guide to Cinema-dokumentti oli viimeisen osan perusteella aika hyvä) ongelma nykyään on se, ettei fiktiota oteta tarpeeksi vakavasti - siis lähinnä sitä mitä ns. "fiktiiviset" toimintaelokuvat kertovat meistä itsestämme yhteiskuntana ja kulttuuri-identiteetteinä - mutta jos fiktio on Pereciä, on lähes käsittämätöntä jäsentää mitä me sitten olemme.

Elämä Käyttöohje täytyy olla niitä kirjoja, joiden oikeasti toivoisi olevan todella päättymättömiä. Viimeksi siihen kykeni Döblinin Berlin Alexanderplatz. Mutta siitä kai lisää sitten kuin viimeinen sivu aukenee.

.:Tietosuojaa, komisario Palmu:.

300. merkintä. Tai ehkä ei, muutama taitaa olla julkaisematon draft-merkintä. Mutta joka tapauksessa.

Eilinen ystävien ja martinin kanssa nautittu Komisario Palmu-ilta oli melko erinomainen. Kassilan elokuvat ovat kovaa valuuttaa useastikin katsottuna. Viimeksi muistaakseni kesällä kun YLE näytti ne. Poikkeuksena Vodkaa, komisario Palmu - jonka agenttielokuvateema yskii pahasti - kaikki ovat hienosti rakennettuja elokuvia, joissa suomalainen elokuva on kyllä hienoimmillaan. Hento ylinäyttely, Mika Waltarin toimivat juonikokonaisuudet ja salapoliisiselvittelyn sujuvuus. Ja tietenkin huumori ja kuolemattomat sitaatit. Täytynee uudelleenkatsoa jälleen muutaman kuukauden päästä. H.:n viimein toteutunut idea elokuvamaratonista ansaitsee knallinnoston. Seuraavaksi sitten se venäläisen ruuan ilta.

...

Helsingin sanomat kirjoittaa pitkästi Googlesta ja sen luomasta internet-imperiumista. En tiennytkään, että hakukoneilla tehdyt haut kyetään yhdistämään niin tehokkaasti käyttäjiin, vaikka onkin epävarmaa miten sirpaloivaa on käyttää konetta usean internetyhteyden päästä. Toisaalta, itsekin olen googletilin käyttäjä, ja jopa tämä blogger toimii kyseisen käyttäjätunnuksen alta, ostihan Google Bloggerinkin. Melkoista kytkeytymistä. Kyse ei oikeastaan ole siitä, mitä itse tulee kirjoitettua tai haettua, ennemminkin tietojenkeruukoneiston järkkymättömästä monoliittisuudesta. Ja lukemattomista terms of service- ja privacy statement-lappusista, jotka internetin nykykäyttäjä hyväksyy lukematta ja silmänräpäyksessä. Tämäkin teksti on siis - epämääräisen identiteetin takaa kirjoittamisesta huolimatta - henkilöitävissä minuun itseeni. Nykypäivän suurin isoveli on markkinointikoneisto, ja se haluaa lakkaamatta myydä minulle kaikkea laajakaistayhteyksistä ukrainalaisiin postimyyntivaimoihin (!).

.:Valkoinen kuningas:.

Unkarilainen György Dragomán kirjoittaa kirjassaan Valkoinen kuningas julman kuvauksen lapsuudesta kommunistisessa valtiossa - nimeämättömässä, mutta erisnimistä johtaen Unkarissa. Tai ehkä se onkin, dystooppisuudessaan, Romania. Kirjan päähenkilön Dzsátan isä on viety toisinajattelijana Tonavan kanavaa kaivamaan leirille, ja lapsuus omien kärsimysten kanssa kamppailevan äidin kanssa sulautuu vallitsevan järjestelmän ja ihmisyyden julmuuteen - lapsuuden tapauksessa silmittömään väkivaltaan, järjestelmän tapauksessa piittaamattomuuteen ja korruptioon.

Suhteellisen rajoittamattomien lasten häikäilemätön julmuus iskee korville melkein ensimmäisenä. Lapset puukottavat ja hakkaavat toisiaan sisäisissä valtataisteluissa, veri valuu ja luut murtuvat. Lapsuuteen sinänsä tunnustetusti kuuluvat väkivaltaiset leikit käydään unkarilaisessa ilmapiirissä terävin asein ja pintaviilloin. Koulujärjestelmäkin on ainakin Dragománin maailmassa kuvottava, opettajat käyttävät sumeilematta nöyryytystä ja hakkaamista opetuskeinoina. Jalkapallovalmentaja, jolla muutenkin kai viiraa yliskamarissa, uhkaa hakata maalivahdin nilkat muusiksi rautaputkella mikäli tulosta ei synny. Itäblokkimaiseen tapaan vastakkain ovat rautatehtaan ja armeijan joukkueet. Joukkuevalmentaja on hahmona jo niin makaaberi, että ns. "uskottavuuden rajat" paukkuvat, jotakin mitä Dragomán kuitenkin yleensä ottaen säilyttää romaanin läpi, jos poikakirjallisuusmaisuuden huomioi.

Järjestelmä vastaavasti esittäytyy korruptoituneen totalitarismin kaavussa. Virkamiehet ovat lahjottavissa, ja Dragomán naamioi varsin uskottavasti äidin miehensä vapauttamiseen tähtäävät ponnistelut lapsenomaisen ymmärryksen läpi katsotuksi. Lukijalle ei väännetä rautalangasta, mutta toisaalta tapahtumat ovat helposti pääteltävissä. Muuten sosialistinen Unkari näyttäytyy kavalkaadina kiemuraista byrokratiaa, petosta ja kommunistista paatosta. Ajankuva sekin.

Noin yleensä ottaen Valkoinen kuningas säilyttää lukijan otteessaan. On mahdoton sanoa miten paljon kirjailija ammentaa omasta lapsuudestaan, mutta sitä kieltämättä ajattelee koko ajan. Dragomán on suhteellisen nuori, 1973 syntynyt, ja muutti Unkariin (Romanian Transsylvaniasta) vasta vuonna 1988. Valkoinen kuningas muistuttaa paljon Jan Guilloun Pahuudesta, mikä on sekin väkivaltainen lapsuudenkertomus, mutta sosiaalidemokraattisesta yhteiskunnasta. Lopulta Dragomán onnistunee hieman paremmin kuin Guillou - Valkoinen kuningas ei ole kertomus pahuudesta sinänsä, vaan ennemminkin huumorin ja väkivallan täplittämästä koulumaailman sosiaalisen hierarkian moniselitteisyydestä. Melko kaavamaisesti se tietenkin toistaa kaikki kliseiset alkoholi- ja tyttökokemukset, mutta onnistuu silti säilyttämään henkensä. Ehkä siksi, että Valkoinen kuningas on hyvin kirjoitettu. Jos siis sietää sen kaiken deskriptiivisen väkivallan.

Sivuhuomiona sanottakoon, että Otavakin tekee kieltämättä - joskin etabloituneiden kirjailijoiden kohdalla - omaa kulttuurityötään kääntämällä eurooppalaista uutta kaunokirjallisuutta, jopa niin uusilta tulokkailta kuin Dragomán. Jo kaksi löydettyä hyvää kirjailijaa, toinen tämä ja toinen se polakki Tokarczuk.

.:Löytötavaraa lukuhaluttomille:.

Hyppään järjestyksessä Günter Grass-luvussani, mutta Minun vuosisatani on pahasti hyytynyt sotaan. Sen sijaan luin lävitse Löytötavaraa lukuhaluttomille. Se on melko erikoinen opus. Kooltaan valtava kirja, todellinen sohvapöytäkirja, on täynnä Grassin maalauksia ja runoja. Yksi per aukea kutakin, toisella puolella vesivärimaalaus, jossa runo on saksaksi raapustettuna (tosin useimmiten varsin hankalasti luettavissa), toisella puolella valtavalla fontilla runo käännettynä.

Lopputulos ei ole oikein onnistunut — runokirjalle ei lähtökohtaisestikaan mielestäni oikein sovi valtava koko, toisaalta eipä Löytötavaraa lukuhaluttomille oikein toimisikaan ilman Grassin maalauksia. Mutta itse toinen sivu jää sitten toivottoman tyhjäksi. Usein huomaa tutkiskelevansa epäselvällä käsialalla sudittuja saksankielisiä runonosia — eikö olisi voinut mahduttaa samalle painosivulle sitten vaikkapa suomenkielisen ja (selkotekstillä kirjoitetun) saksankielisen rinnan?

En myöskään välttämättä pidä erityisemmin Grassin runoudesta. Saattaa olla, etten yleensäkään tiedä paljoakaan koko taiteenlajista, mutta tässä tapauksessa monet ovat yksinkertaisesti (mielestäni) hieman konventionaalisista aiheista kirjoitettuja. Illallisvieraista ja kaloista, sienistä ja puutarhasta. Joistain poliittisista on tosin helppo pitää, kuten:

VÄRIOPPIA

Posti ei kohta enää ole keltainen.
Palokunta kiitää vielä punaisena
tulipalosta toiseen.
Mutta kohtapuoleen aiotaan kaikki värit
— myös taivaanrannanmaalarien — yksityistää
ja sovittaa markkinatilanteeseen.

Joskin nykyinen markkinatilanne kai ainakin Yhdysvalloissa näyttää suosivan suorastaan kansallistamista. Grassin omaan elämään liittyvät runot ovat kuriositeetin tavoin hauskoja, koska ne liittää kiinteästi elämäkertaan. Hautakivien hakkaaminen lapsille, Olivetti, menneet vaimot ja niin edelleen. Hyvä niin, mutta olen tyytyväinen siihen, ettei Löytötavaraa lukuhaluttomille niin kauan kestänyt lukea — kai ennen kaikkea siksi, etten ole vieläkään oppinut/opetellut lukemaan runoutta niin kuin sitä kai pitäisi lukea.

.:Pippuria:.

Pääni oli tänään niin tukossa, että kykenin tuskin muuhun kun lojumaan ja lukemaan jostain laatikoista kaivettuja nuortenkirjoja, joita äiti näyttää käyttävän nykyään sisustuselementteinä. Hilja Valtosen (joka oli muuten tuottoisa kirjailija ja käsikirjoittaja) kirjassa Pippuria on ehdottomasti parasta kansi. Nimittäin sen modernistinen simplistisyys, painotyön kivasti tehdyt kaareutuvat muodot. Vähän niinkuin vanhan Monopolin kuvitus on paljon parempi kuin sen uuden laitoksen.

Nuorten- tai kai lastenkirja on aikoinaan ollut palkintona kansakoulun raittiuskirjoituskilpailussa. Sisältö onkin sitten sen mukaista, käytöksen kultaisiin sääntöihin pohjautuvaa siis. Hämmentävästi nimetty Pälvi Suvinen on helsinkiläisen porvarisperheen tytär, joita naapurit (ja kai ihmiset ympärillä yleensäkin) pitävät nulkkimaisena — Pälviä nimittäin kasvatetaan uusien, vapaiden menetelmien avulla. Tästä syystä hän onkin sitten huonosti käyttäytyvä itsekäs pirulainen. Aluksi luulin, että tytön luonnetta kuvaava "pippurisuus" olisi kirjailijan mukaan huono juttu, mutta ei kai se sitten lopulta ollutkaan ihan tuomitseva ominaisuus — joskin nöyryys ja kuuliaisuus ovat kai kansalaiselle parempia taitoja.

Pälvi pistetään intellektuelliperheen (tai oikeammin tutkijan ja kotirouvan) amerikanmatkan ajaksi maalle hoitoon, jossa lupsakat maalaisihmiset pistävät hemmotellun nuoren neidin kuriin. Kehittyvien maaseutujen 1960-luvun Suomessa ei ole vielä sähköautoja eikä ideaparkkeja, mutta pienet luokkakoot, uudet koulurakennukset ja maajussien uudenkarheat asumukset kyllä kuvataan idyllisesti. On siellä yksi hyveellinen orpotyttö, Kerttu Kippola. Puhuvat, että isä olisi kuollut tuberkuloosiin, mutta minä veikkaan kyllä, että Suomen herrat sen Karjalan kentillä tapatti... Helsingin yltiöindividualististen vanhempien (jotka taatusti nauttivat enemmän New Yorkista kuin Nurmijärvestä) jälkeen maaseutu saa Pälvin parantumaan, moisesta pittoreskista elämästä marjamaitoineen ja järvikaloineen nauttisi kai Matti Vanhanenkin.

Hohhoh. Älkää kysykö miksi minä tällaisia luen. Ajallisia kuriositeetteja siinä missä muutkin, hieman vastakarvaan ja nurinkurin luettuna? Kieltämättä pientä läpinäkyvää kansalaistottelevaisuuskoulutusta moisissa nuortenkirjoissa on, mutta tänään tulkittuna niiden anti-individualistinen ja solidaarista käyttäytymissäännöstöä (joskin vahvalla yhteiskunta-auktoriteetilla — Pälviä pelotellaan poliisilla kun nykyajan talonvaltaajia ikään) korostava viesti tuntuu surkuhupaisan nyky-yhteiskuntakriittiseltä.

.:Kalina Krasnaja:.

No niin, ja nyt sitten iski flunssa niskaan — hip hei, ja tänään kun vielä piti saada paljon aikaan. Muutakin kuin seljällään makailua. No, ehkä se siitä.

Vasili Shukshinin Punainen heisipuu oli aikaisemmin tuttu kirjoittajan itseohjaamana elokuvana — leffa näytettiin joskus kulttuurihistorian luennolla. Hieno teos, se elokuva. Kirja seurailee yllätyksettömästi samoja uurteita, mutta onnistuu myös olemaan jotain omalaatuistakin.

Punainen heisipuu on tarina rangaistusvankilasta vapautuvasta varkaasta, Jegor Prokudinista, joka yrittää epätoivoisesti sopeutua siviilielämään. Hän muuttaa kaupunkien paheellisista piireistä vankila-aikojen kirjeenvaihtotoverinsa, ihanan Ljuban luo keskiseen Siperiaan. Ennakkoluuloja, mutta myös mutkattomia maalaisihmisiä hän kohtaa sielläkin.

Kirja on melko tyypillistä neuvostokirjallisuutta tyyliltään, mutta leikittelee myös järjestelmäkritiikillä — joskin muistaakseni elokuvassa oli enemmän tätä puolta. Teoksen parhaimmaksi anniksi oikeastaan nousee oiva dialogi, mikä ei liene yllättävää jos Shukshin kirjan alun perin elokuvaksi tarkoittikin. Pituudella Punainen heisipuu ei juurikaan juhli, vaan 140-sivuinen teos on hetkessä luettu. Varmaan vain vähän hitaammin, kuin elokuvalla kestää pyöriä loppuun.

En malta olla toistamatta tässä H.:n ja S.:n oikeaan osunutta yhteistä, mutta erillistä huomiota kannesta — elokuvasta vohkittu paperikansi (joka on liimailtu kirjaston poistokirjassa kovakantiseen teokseen) on tajuttoman halvan näköinen, ja saa kirjan muistuttamaan suurin piirtein supermarkettien romanttista kirjallisuutta. Mikä niitä kansitaiteilijoita oikein vaivaa? Eikä se ole mikään 1970-luvun ongelma, vaan nykyään pystytään vielä painajaismaisempiin virityksiin.

9/11

Syyskuun yhdestoista ja aikani uppoavat taas useiden 7. vuosimuistelun tiimoilta kirjoitettujen lehtiartikkelien lueskeluun. New York Timesin slideshow (ja artikkeli) osoittaa valokuvin, kuinka kadonneet kaksoistornit elävät edelleen kaupunkilaisten arkisten tavaroissa ja tuotemerkeissä (ja että New Yorkista saa edelleen puolanjuutalaisten siirtolaisten mukanaan tuomia täytettyjä sämpylöitä, bialysejä). Kaupungista otetuissa vanhoissa valokuvissa silmä osuu NYTin mukaan taas nykyisestä kaupunkiprofiilista aavemaisesti puuttuvat tornit.

Turun Sanomissa vastaavasti diplomi-insinööri Veli Viitala vastaavasti pui tornien sortumisen kummallisuutta ammattikielimäisessä, mutta sinänsä kiinnostavassa aliokirjoituksessaan. Ainakin jos Viitalaa on uskominen, WTChen liittyy edelleen paljon avoimia kysymyksiä, ja eittämättä sellaisia, jotka kirvoittavat mitä erilaisimpia salaliittohuhuja (joista voisi joskus kirjoittaa laajemminkin).

Selvemmin nationalistisin sävyin näytetään muistelevan Pentagonissa, jossa kokoontui tuhatmäärin arvovieraita kuuntelemaan puheita ja isänmaallisia lauluja, pääosin sotilaspuvuissa, kuten Washington Post kirjoittaa. Liput näyttävät edelleenkin kuuluvan muisteluun periamerikkalaisesti - seikka jota voi pohtia eurooppalaisen lippukulttuurin maasta käsin. Mukaan tuodaan näköjään aika pelottavastikin lapsien äänet ja iskettyyn puolustusministeriöön lähettämät kirjeet ja piirustukset. Mukana sopassa tietenkin myös maata kiertävät presidenttiehdokkaat.

Seitsemän vuotta on pitkä aika, mutta todellisiin muistojuhliin päästäneen vasta 2011. Sortuneiden tilalle nouseva uusi torni, Freedom Tower, joka on sanalla sanoen melkoinen peililasihäkkyrä, tosin saavuttaa ainakin Wikipedian mukaan valmistumishetkensä vasta 2012.

.:Kreikkalaiset postimiehet:.

Viitaten edelliseen merkintään erikoisista kirjojen nimistä, tämän vuoden palkinnon - ja samalla "The Diagram of Diagrams"-palkinnon, on voittanut teos nimeltä Greek Rural Postmen and their Cancellation Numbers, vuoden 1996 voittaja. Opus käsittelee kreikkalaisia postimerkkejä ja niiden mitätöintiä ilmeisesti lähinnä Kreikan maalaisalueilla. Todellinen kapean alan merkkiteos. Toiseksi jäi People who do not they are Dead, joka käsittelee kuolleiden ihmisten haamuja, jotka eivät osaa jättää tätä maailmaa, vaan viipyvät ympäristössä jälkeenjäävien kiusaksi.

(The Bookseller.com aiheesta)

.:Thank you, Jeeves:.

Hieman latteissa viimeaikaisissa kaunokirjallisissa harrasteissa olen ahkeroinut P.G.Wodehousen proosan parissa - tarkemmin sanottuna Thank you, Jeeves-opuksen. Se sisältää kokonaisen uuden tarinalinjan, jota en ole aikaisemmin lukenutkaan. Juonta lienee turha kerrata, mutta monet varmasti muistavat legendaariseksi nousseen BBC:n Jeeves&Wooster-sarjan, jonka eräs hiljattain näkemäni jakso onkin juuri samainen kertomus. Wooster vetäytyy maaseudun rauhaan uskollisen Jeevesin erottua isännän kammottavan banjolelen rämpyttelyn seurauksena. Kiemuroihin liittyvät tietenkin perinteiset avioliittouhat, vihaiset amerikkalaiset miljonäärit ja sen sellaiset. Pieni päällekkäisyys kieltämättä vaivaa, vaikka sarjassa onkin muuteltu aavistuksen verran tapahtumakulkuja. Ja tekstissä taas toisaalta kiemurainen yläluokkaenglanti välittyy kirjoitettuna ehkä aavistuksen verran paremmin. I'm dashed, rummy thing. Muuten tarina on tuttua - stereotyyppiset henkilöhahmot, nimittäin huithapelit tyhjäntoimittajat, korrekti miespalvelija, pahapäiset vanhat herrat tyttärineen, tyttärien päämäärätietoiset luonteet ja niin edespäin toistuvat Wodehousella. Annettakoon se anteeksi, sillä kirjailija on tässä suhteessa jonkinlainen arkkityyppi.

Joihinkin muutoksiin TV-sarjan ja kirjan välillä kiinnittää huomiota. TVssä eronneen Jeevesin tilalle palkattu Brinkley on kärttyisä ja tökerö jullikka, joka ryyppää omistajansa konjamiinit. Kirjassa kyseinen miespalvelija (valet, Jeeveshän ei ole myöskään mikään hovimestari) on pahapäinen sosialisti, jonka silmistä Woosterin mukaan heijastuu pelkästään sopivan mittaista köyttä ja lyhtypylvästä mittaileva luokkataisteluhenki. Brittien "luokaton yhteiskunta" ei kai olisi 1980-luvulla kestänyt moista kettuilua. Wodehousen proosassa lähes poikkeuksetta nöyrä tai vähemmän nöyrä alaluokka on "upper class twitejä" älykkäämpää. Huolimatta jälkimmäisten Oxford-sivistyksestä.

...

Edit: No, totta puhuakseni kyllähän se Wodehousen Brinkleykin kippaa viinaa, siihen malliin että luulee naamansa mustannutta isäntäänsä (poliittisesti korrektisti "nigger minstreliksi" naamioitunutta) piruksi ja ajaa tätä takaa keittiöveitsen kanssa. That blighted Bolshevik.

.:Keveämmin kirjoista:.

Ja koska edellinen merkintä oli niin raskasmielinen, anastan The Guardianin viikkoliitteeltä sen löytämät erikoiset kirjannimet.

Bombproof Your Horse (Teach Your Horse to Be Confident, Obedient, and Safe No Matter What You Encounter)

Fancy Coffins To Make Yourself

How Green Were the Nazis?

Old Tractors and the Men Who Love Them

Nuclear War. What's in it for you? (Why do you feel scared with 10,000 nuclear weapons protecting you)

Do-It-Yourself Brain Surgery & Other Home Skills

How To Avoid Huge Ships or I Never Met A Ship I Liked

The Stray Shopping Carts of Eastern North America. A Guide to Field Identification

Knitting with Dog Hair (Better a sweater from a dog you know and love than from a sheep you'll never meet)

Wood Carving with a Chainsaw

Natural Bust Enlargement with Total Mind Power (How to use the other 90% of your mind to increase the size of your breasts)

Näiden kuvituksessa esiintyvien lukuintoa herättävien nimien lisäksi artikkelissa mainitaan useita muitakin esimerkkejä, kuten niksikirjat Drying Flowers With a Microwave ja Waterproofing your Child tai tieteellisen maailman klassikko Proceedings Of The Eighteenth International Seaweed Symposium. Ei ihme, että pelkästään Amazonin kaunokirjallisuusosaston lukemiseen tuhrautuisi 163 elinikää, kun ajattelee tuotettujen tekstien mieltäkääntäviä määriä.

(Guardianin artikkeli, The Diagram Prizen vuosittaiset voittajat ja ehdokkaat)

.:Guinea-Bissau:.

Omistettakoon tämä merkintä viimeaikaiselle seurannan kohteelle - Guinea-Bissaulle. Mitä ilmeisemmin hetken mielijohteesta huomion kiinnittänyt Afrikan länsirannikolla sijaitseva maa kuuluu maailman köyhimpiin. CIA Factbookin vuoden 2007 arvion mukaan bruttokansantuote asukasta kohden, 500 dollaria, oikeuttaa maailman viidenneksi köyhimmän maan titteliin. Alempaa löytyvät vain Burundi, Liberia, Kongon demokraattinen tasavalta ja Zimbabwe. Portugalin siirtomaakausi päättyi maassa 1974, jonka jälkeen Guinea-Bissau on kärsinyt maankolkalle tyypillisestä jatkuvasta epävakaudesta - kriiseistä, poliittisista levottomuuksista ja vallankaappauksista. Asukkaita maasta löytyy 1,5 miljoonaa ja pinta-alaltaan se on Belgian ja Sveitsin välimaastosta. Maasta löytyy luonnonrikkauksia kuten bauksiittia ja öljyä, mutta niitä hyödynnetään vain vähän taloudellisen pääoman puutteessa. Päävientituotteen muodostavat cashew-pähkinät.

Amerikkalaisen konservatiivijärjestö Heritage Foundationin pitämässä tilastossa (Index of Economic Freedom) Guinea-Bissau sijoittuu huonosti, mutta se lienee itsestään selvää, koska käppyrään vaikuttaa myös investoimisen turvattomuus, infrastruktuurin puute ja korruptio. Valtio myös kontrolloi cashew-pähkinöiden myyntihintoja ja Heritage Foundation ei myöskään oikein pidä valtio-omisteisista yhtiöistä.

Ihmisoikeustilanteesta Amnestyn vuosiraportti nostaa esiin ilmaisunvapauden ongelmat. Maasta on muodostunut huumekaupan läpikulkureitti ja bisneksiin ovat sotkeutuneet myös hallinnon edustajat. Näitä kytköksiä tutkivat journalistit ovat joutuneet uhkailun kohteeksi ja ainakin yksi ihmisoikeusaktivisti on joutunut lähtemään maanpakoon. Maassa on tavattu myös lapsikauppaa, uhreille luvataan koulutusta Senegalissa, mutta todellisuudessa heidät viedään työskentelemään puuvillaplantaaseille ja kerjäämään Dakariin.

Tuoreita uutisia voi löytää Afrol Newsin sivustoilta - Guinea-Bissau on poliittisessa kriisissä PAIGCin (African Party for Independence of Guinea Bissau and Cape Verde) erottua hallituskoalitiosta maan presidentin erotettua itsevaltaisin ottein puolueen edustajia virkamiehistöstä. Tällä hetkellä maa odottaa marraskuussa järjestettäviä parlamenttivaaleja väliaikaisen hallituksen johtamana, presidentti hajotti parlamentin heinäkuun lopussa tai elokuun alussa. Jatkuvat poliittiset levottomuuksien takia maassa ei ole juurikaan ulkomaalaisia suurlähetystöjä ja siten esimerkiksi maahan matkustaminen on hyvin vaikeaa viisumien saamisen hankaluuden takia.

Akuutein ongelma Guinea-Bissaussa on riehuva koleraepidemia, joka on toukokuusta lähtien aiheuttanut ainakin 53 ihmisen kuoleman ja 2200 tartuntatapausta. YK on antanut maan terveysviranomaisille 600 000 dollarin avustuksen koleran vastaista taistelua varten. Tilanne jatkuu kuitenkin vakavana.

(Lähteet: CIA Factbook, Heritage, Amnesty International, Afrol News)

...

Että näin. Maasta löytyisi toki aineksia pidempäänkin blogimerkintään, mutta epäilemättä tätäkään reportaasikollaasia kukaan ei jaksanut lukea tähän asti. Miksi yleensä kiinnostua eksoottisen tuntemattomasta (mutta kolonialismin kappaleiksi runtelemasta) maasta eksoottisessa maailmankolkassa? Onko kyse vain uuskolonialistisesta tirkistelystä? En tiedä, toivottavasti ei. Oikeasti hämmentävintä tällaisessa summittaisessa maatutustumisessa on se piittaamattomuus, millä yleisesti Afrikan köyhiä maita käsitellään. Niistä saa harvemmin lukea lehdestä (poikkeuksena viime aikoina esimerkiksi Hesarin hiljattain julkaisema laajahko artikkeli Sierra Leonesta), niiden ongelmat häivytetään, ne unohdetaan samaan tapaan kuin kolonialistivallat ne alunperin hylkäsivät. Internetin (sinänsä vaikuttavien tietomäärien) selaaminen kuitenkin inspiroi kiinnostumaan lisää, ehkä pian hyppään seuraavaan maahan ja katson mitä sinne kuuluu. On turha teeskennellä, että pelkkä informaationmetsästys jotenkin auttaisi maiden tilannetta, mutta ainakin ne pystyy sen jälkeen sijoittamaan edes kartalle. Kuinka moni muistaa kaikkien Afrikan maiden nimet ja sijainnit? Tai sitä, että siellä on kolme Guineaa - Päiväntasaajan Guinea, Guinea ja Guinea-Bissau.

(Kirjoitin aiheesta jo aiemmin merkinnässäni Beahin kirjasta, mutta toistettakoon tässä nyt hieman itseä).

.:McCain/Obama/Biden/Palin:.

Yhdysvaltain vaalitaistelu ottaa jo loppusuoran muotoja. Molemmat presidenttiehdokkaat ovat nyt siis valinneet varapresidenttiehdokkaansa.

Bidenistä en tiedä juuri mitään. Kehäkettu-senaattori? Täytyisi lukea hänestä kirjoitettuja pahuuksia, mutta valitettavasti (vakavasti otettavien) konservatiivikommentaattoreiden artikkeleita on jotenkin hankala löytää internetistä. Mieleen ei tule kuin Washington Postin Charles Krauthammer.

Sarah Palin taas on melkoinen villi kortti. Republikaaniksi (arvo)-liberaali McCain nappaa varapresidenttiehdokkaaksi kovan linjan konservatiivin, joka on kuitenkin imagopoliittisista syistä nainen ja vielä nuori. Ja Alaskasta. Jos tarkoitus on kilpailla Hillary Clintonin valitsematta jättämiseen hermostuneiden äänistä, ovat amerikkalaiset todella politiikan sisältöön heikosti tutustuvaa kansaa. Palinin pakasta kun löytyy esimerkiksi aborttikielto. Sukupuolivalistuksen pitää keskittyä pidättyvyyden opettamiseen. Ohjelmassa on myös (ihmisen aiheuttaman) ilmastonmuutoksen olemassaolon kiistäminen. Ilmeisesti ilmat eivät ole vielä Alaskassa erityisesti lämminneet. Hän kannattaa myös ANWR-öljynporauksia - suunnitelma joka on päättömyydessään mykistyttävä. Luonnonpuisto pilataan tärviölle samalla kun saatava öljymäärä on melko mitätön ja tuotannon alkua joudutaan odottelemaan vuosia. Tosin ehkä ne laskevat sen varaan, että silloin barreli maksaa enemmän kuin republikaanihatullinen kultaa. Lisäksi Palin kannattaa jääkarhujen suojelustatuksen heivaamista laidan yli. Clinton ja Palin eivät tunnu jakavan juuri muuta kuin sukupuolen ja etnisen taustan. Sääli, että McCainin toive saada demokraateista irtautunut Lieberman tikettiinsä kariutui kristillisen oikeiston vastustukseen, Lieberman kun kannattaa aborttioikeuksia.

Perinteiseen tapaan tykit on jo putsattu varastoöljyistä - Palinin 17-vuotias tytär on raskaana, hän on kuulunut 1990-luvulla parin vuoden ajan Alaskan liittovaltiosta irtautumista pohtineeseen itsenäisyyspuolueeseen ja häntä syytetään myös virka-aseman väärinkäytöstä. Loanheittoa voi lukea varmaan koko syksyn aina hamaan loppuun asti - mitä vielä emme tiedäkään näiden neljän yksityiselämästä ja poliittisen uran virheistä ("We have made some mistakes in the past and we have made some mistakes in the future", kuten Dan Quayle legendaarisesti totesi).

Neljän vuoden välein toistuva show maailman mahtavimmassa maassa ei taida tälläkään kertaa jättää kylmäksi. Ajoittaisesta surkuhupaisuudesta ja poliittisen kulttuurin kummallisuudesta huolimatta. Kunhan nyt eivät taas kerran valitsisi aivan vääriä johtajia itselleen.