Unkarilainen György Dragomán kirjoittaa kirjassaan Valkoinen kuningas julman kuvauksen lapsuudesta kommunistisessa valtiossa - nimeämättömässä, mutta erisnimistä johtaen Unkarissa. Tai ehkä se onkin, dystooppisuudessaan, Romania. Kirjan päähenkilön Dzsátan isä on viety toisinajattelijana Tonavan kanavaa kaivamaan leirille, ja lapsuus omien kärsimysten kanssa kamppailevan äidin kanssa sulautuu vallitsevan järjestelmän ja ihmisyyden julmuuteen - lapsuuden tapauksessa silmittömään väkivaltaan, järjestelmän tapauksessa piittaamattomuuteen ja korruptioon.
Suhteellisen rajoittamattomien lasten häikäilemätön julmuus iskee korville melkein ensimmäisenä. Lapset puukottavat ja hakkaavat toisiaan sisäisissä valtataisteluissa, veri valuu ja luut murtuvat. Lapsuuteen sinänsä tunnustetusti kuuluvat väkivaltaiset leikit käydään unkarilaisessa ilmapiirissä terävin asein ja pintaviilloin. Koulujärjestelmäkin on ainakin Dragománin maailmassa kuvottava, opettajat käyttävät sumeilematta nöyryytystä ja hakkaamista opetuskeinoina. Jalkapallovalmentaja, jolla muutenkin kai viiraa yliskamarissa, uhkaa hakata maalivahdin nilkat muusiksi rautaputkella mikäli tulosta ei synny. Itäblokkimaiseen tapaan vastakkain ovat rautatehtaan ja armeijan joukkueet. Joukkuevalmentaja on hahmona jo niin makaaberi, että ns. "uskottavuuden rajat" paukkuvat, jotakin mitä Dragomán kuitenkin yleensä ottaen säilyttää romaanin läpi, jos poikakirjallisuusmaisuuden huomioi.
Järjestelmä vastaavasti esittäytyy korruptoituneen totalitarismin kaavussa. Virkamiehet ovat lahjottavissa, ja Dragomán naamioi varsin uskottavasti äidin miehensä vapauttamiseen tähtäävät ponnistelut lapsenomaisen ymmärryksen läpi katsotuksi. Lukijalle ei väännetä rautalangasta, mutta toisaalta tapahtumat ovat helposti pääteltävissä. Muuten sosialistinen Unkari näyttäytyy kavalkaadina kiemuraista byrokratiaa, petosta ja kommunistista paatosta. Ajankuva sekin.
Noin yleensä ottaen Valkoinen kuningas säilyttää lukijan otteessaan. On mahdoton sanoa miten paljon kirjailija ammentaa omasta lapsuudestaan, mutta sitä kieltämättä ajattelee koko ajan. Dragomán on suhteellisen nuori, 1973 syntynyt, ja muutti Unkariin (Romanian Transsylvaniasta) vasta vuonna 1988. Valkoinen kuningas muistuttaa paljon Jan Guilloun Pahuudesta, mikä on sekin väkivaltainen lapsuudenkertomus, mutta sosiaalidemokraattisesta yhteiskunnasta. Lopulta Dragomán onnistunee hieman paremmin kuin Guillou - Valkoinen kuningas ei ole kertomus pahuudesta sinänsä, vaan ennemminkin huumorin ja väkivallan täplittämästä koulumaailman sosiaalisen hierarkian moniselitteisyydestä. Melko kaavamaisesti se tietenkin toistaa kaikki kliseiset alkoholi- ja tyttökokemukset, mutta onnistuu silti säilyttämään henkensä. Ehkä siksi, että Valkoinen kuningas on hyvin kirjoitettu. Jos siis sietää sen kaiken deskriptiivisen väkivallan.
Sivuhuomiona sanottakoon, että Otavakin tekee kieltämättä - joskin etabloituneiden kirjailijoiden kohdalla - omaa kulttuurityötään kääntämällä eurooppalaista uutta kaunokirjallisuutta, jopa niin uusilta tulokkailta kuin Dragomán. Jo kaksi löydettyä hyvää kirjailijaa, toinen tämä ja toinen se polakki Tokarczuk.
Suhteellisen rajoittamattomien lasten häikäilemätön julmuus iskee korville melkein ensimmäisenä. Lapset puukottavat ja hakkaavat toisiaan sisäisissä valtataisteluissa, veri valuu ja luut murtuvat. Lapsuuteen sinänsä tunnustetusti kuuluvat väkivaltaiset leikit käydään unkarilaisessa ilmapiirissä terävin asein ja pintaviilloin. Koulujärjestelmäkin on ainakin Dragománin maailmassa kuvottava, opettajat käyttävät sumeilematta nöyryytystä ja hakkaamista opetuskeinoina. Jalkapallovalmentaja, jolla muutenkin kai viiraa yliskamarissa, uhkaa hakata maalivahdin nilkat muusiksi rautaputkella mikäli tulosta ei synny. Itäblokkimaiseen tapaan vastakkain ovat rautatehtaan ja armeijan joukkueet. Joukkuevalmentaja on hahmona jo niin makaaberi, että ns. "uskottavuuden rajat" paukkuvat, jotakin mitä Dragomán kuitenkin yleensä ottaen säilyttää romaanin läpi, jos poikakirjallisuusmaisuuden huomioi.
Järjestelmä vastaavasti esittäytyy korruptoituneen totalitarismin kaavussa. Virkamiehet ovat lahjottavissa, ja Dragomán naamioi varsin uskottavasti äidin miehensä vapauttamiseen tähtäävät ponnistelut lapsenomaisen ymmärryksen läpi katsotuksi. Lukijalle ei väännetä rautalangasta, mutta toisaalta tapahtumat ovat helposti pääteltävissä. Muuten sosialistinen Unkari näyttäytyy kavalkaadina kiemuraista byrokratiaa, petosta ja kommunistista paatosta. Ajankuva sekin.
Noin yleensä ottaen Valkoinen kuningas säilyttää lukijan otteessaan. On mahdoton sanoa miten paljon kirjailija ammentaa omasta lapsuudestaan, mutta sitä kieltämättä ajattelee koko ajan. Dragomán on suhteellisen nuori, 1973 syntynyt, ja muutti Unkariin (Romanian Transsylvaniasta) vasta vuonna 1988. Valkoinen kuningas muistuttaa paljon Jan Guilloun Pahuudesta, mikä on sekin väkivaltainen lapsuudenkertomus, mutta sosiaalidemokraattisesta yhteiskunnasta. Lopulta Dragomán onnistunee hieman paremmin kuin Guillou - Valkoinen kuningas ei ole kertomus pahuudesta sinänsä, vaan ennemminkin huumorin ja väkivallan täplittämästä koulumaailman sosiaalisen hierarkian moniselitteisyydestä. Melko kaavamaisesti se tietenkin toistaa kaikki kliseiset alkoholi- ja tyttökokemukset, mutta onnistuu silti säilyttämään henkensä. Ehkä siksi, että Valkoinen kuningas on hyvin kirjoitettu. Jos siis sietää sen kaiken deskriptiivisen väkivallan.
Sivuhuomiona sanottakoon, että Otavakin tekee kieltämättä - joskin etabloituneiden kirjailijoiden kohdalla - omaa kulttuurityötään kääntämällä eurooppalaista uutta kaunokirjallisuutta, jopa niin uusilta tulokkailta kuin Dragomán. Jo kaksi löydettyä hyvää kirjailijaa, toinen tämä ja toinen se polakki Tokarczuk.
1 kommentti:
Romaanin tapahtumapaikka (maa ja kaupunki)kyllä jää mainitsematta , mutta ei täysin pimenossa. Muutamasta yksityiskohdasta(Tonavan kanava, lasten nimet) tietää että kysessä on Caucescun ajan Romania.
Lähetä kommentti