.:Vihaa ja katkeruutta Helsingistä:.

Antti Nylénin kynäilemä esseekokoelma Vihan ja katkeruuden esseet on harvinaislaatuisuudessaan uniikki viipale nykykustantamojen tarjonnasta - Savukeidas jatkaa tässäkin tapauksessa kerrassaan kutkuttavan merkityksekästä kustantamorooliaan. Esseiden kirjoittaminen kun on nykyään lähinnä yliopisto-opiskelijoiden opintosuorituksia, eikä lyhyesti kommentoivaa sanataidetta aiheesta kuin aiheesta. Lähinnä kuollutta siis, lukuunottamatta niiden harvojen intellektuellien ja/tai filosofien kirjoituksia - ihmisiä, joilla on niin sanottua auktoriteettia ilmaista itseään tässä muodossa. Vihan ja katkeruuden esseiden kaltaisia teoksia toivoisi pokkarimuodossa julki useamminkin.

Nylén itsessään on kummallinen kirjoittaja, joka identifioi itsensä kristityksi anarkovegaanidandyksi. Yhdistelmä on niin eriskummallinen, ettei tiettyjä mielleyhtymiä itsetarkoituksellisiin erottautujiin voi olla vetämättä - joskin dandy ehkä osaksi on juuri tätä. Vaikka Nylénin mukaan dandy syntyy itsestään, ei tekemällä. Tätä on hankala uskoa, onhan kysymys selkeästä positioinnista suhteessa "moderniin normaaliuteen". Siksi Nylén purjehtiikin esseissään usein varsin lähellä omasta älykkyydestään viehättyneen äkäisen kirjoittajan roolia. Ja kukkopoikuutta ilman sukupuolisia merkitysyhteyksiä. Mutta se ei oikeastaan haittaa.

Parhaimmillaan Nylén on suomiessaan lihansyöntiä vegaanista näkökulmastaan ja mätkiessään lievästikin kummallista maskuliinisuuden roolimallia (ja hieman kärjistetysti alleviivaa miehisen lähtökohtaista pahuutta) länsimaisessa yhteiskunnassa. Näissä riittääkin aihetta mutusteltavaksi, ja kritiikki iskee progressiivisen (nahkakenkäisen kalansyöjämies-) lukijan kylkiluiden väliin niin että kirvelee. Onkin melkein sääli, kun arvaa, etteivät ihmiset kuten Nylénin todennäköinen täydellinen vastakohta Aarno "Loka" Laitinen tule koskaan tähän niteeseen kajoamaan. Teksti on vakuuttavaa, mutta kuten Nylén Nietzscheen vertautuen toteaa, hän kirjoittaa vain samanmielisille. Todennäköinen oletus.

Antimodernistinen manifesti toki suomii myös latteaa tasa-arvoisuutta tukevaa ja elitismiä kaihtavaa punavihreyttä - seikka joka on kirjoittajan mielestä jo oxymoron sellaisenaan. Se yltyykin paikka paikoin muistuttamaan Joseph de Maistren konservatiivisia kirjoituksia, vihallaan ihmisoikeuksista ja sosiaalisesta toveruudesta länkyttäviä punaviherhippejä. Tästäkin saa lukija olla vihaisesti eri mieltä, antimodernismi kun ei saisi olla myöskään kulttimainen turvapaikka, josta valistuksen erhettyneitä lapsia ammutaan.

Pahimmillaan Nylén on kirjoittaessaan pitkiä tulkintoja Lukas Moodyssonista ja Morrisseystä, jolloin etenkin jälkimmäisestä vähemmän kiinnostunut lukija pitkästyy. Nämäkin sivut olisi voinut käyttää purevaan yleisanalyysiin kiertymättä yksittäisten artistien tuotannon ulottuvuuksiin. Makukysymys, ehkäpä fanit saavat paljonkin irti - itseä sellainen lukkiutuminen turhauttaa.

Epäsovinnaisuudestaan ja hetkittäisestä ärsyttävyydestään huolimatta Vihan ja katkeruuden esseet ovat raikas tuulahdus vihaista ei-akateemista kirjoittamista. Harvoja asioita allekirjoittaisin, mutta kyllä Nylén tekee kritiikkinsä taidokkaammin kuin "nokkelat" keski-ikäiset hetero-lihansyöjämiehet ikinä oman väsyneen oikeassa olonsa manifestit.

Helsingin sanomien arvostelu on toki tässä tapauksessa parempi kirjoitus esseistä, kuin tämä summittainen teksti, joten linkataan myös se.

.:Spår överallt:.

Kuten todettua, olipa keikka. Tämä päivä on mennyt vähän uneliaasti, kun meni niin myöhään. Lähijuna T jo itsessään imee mehut, vaikka aina Tikkurilaan asti saa seurata koko elämän kirjoa juopuneine nuorisoineen, kaljupäisine vartijoineen ja langanlaihoine narkkareineen. Junan WC:n seinässä luki "Teloittakaa marjaniemeläisiä niin teidät palkitaan".

Kirjastossa yllätti jälleen sietämätön hamstrausvimma — Hyvinkään kirjasto kun on turkulaisia sukulaisiaan parempi siinä mielessä, että mieleen hypähtävät kirjat ovat varmemmin hyllyssä. Niinpä lainasin muutamia mainitakseni Antonio Muñoz Molinan Sefaradin (tietääkseni mistä on kyse), Jane Austenin Pride and Prejudicen löytääkseni sisäisen yläluokkaisen englannittareni ja Antti Nylénin kaunaiselta tuntuvan esseekokoelman Vihan ja katkeruuden esseet. Aloitus yläluokan naisista. Toinen kysymys toki on saanko näitä(kään) koskaan luettua.

.:Luhistuvat uudisrakennukset:.

Einstürzende Neubauten ei pettänyt odotuksia — jotka muuten eivät olleet mitenkään pienimmästä päästä. Tavastian keikkaa olikin jo Suomessa varrottu, edellinen keikka kun oli 1984 käsittääkseni Lepakossa (jolloin yhtyekin taisi olla vähän erilainen kokoonpano). Valehtelematta paljoakaan Alles Wieder Offen 2008-kiertueen Helsingin pysähdys taisi olla parhaita koskaan näkemiäni musiikkiesityksiä, ellei paras. Tavastian lava oli yhtyeen mukaan kiertueen pienin, ja se kyllä näkyi siinä, että lava oli käytännössä tupaten täynnä roinaa.

Kiittäminen lienee osin hyviä paikkoja, josta metrin verran yleisön päiden yläpuolella portailla seisten näki hienosti, miten ne mystiset äänet levyllä synnytetään. Lavalla oli kyllä perusinstrumentit kuten basso ja kitara, mutta Einstürzende Neubautenin pointti onkin mystisten kilistimien ja kalistimien käyttö äänimaiseman luomisessa. Näitä sitten piisasikin jos jonkinlaista — teräslevyt, porakoneeseen kiinnitetty vinyylilevy, muoviviemäriputkixylofoni, keskiaikaisen kidutuslaitteen näköinen pyörivä härveli, katonrajaan kiinnitetystä lumikolasta lavalle pudotellut metallikalikat, narskuteltu pakkausstyroksi ja ties mitkä muut. Perusbassoakin ja kitaraakin vingutettiin joissain biiseissä vibraattoreilla.

"Was gerade ist wird krumm gebogen / was krumm ist reden sie gerade!"

Keikan settilista oli lopulta yllättävänkin pehmeä, ei pelkkiä meluisia ja jyrääviä kappaleita, vaan myös nykytuotannon surumielisiä "balladeita". Ei hullumpi valinta, vaikka todella vanhat fanit saattoivatkin olla pettyneitä alkutuotannon meluvalliryttäysten puutteeseen. Vuosisadan vaihteen biiseistäkin tulee oikeasti mieleen vain Die Befindlichkeit des Landes. Englanninkielisiä kappaleita olisi kyllä voinut soittaa vähän vähemmän, kun oikeasti yhtye toimii saksaksi paljon paremmin.

Bändi itsessään oli tietenkin jo melkoisen iäkäs (onhan itse yhtyekin yhtä vanha kuin allekirjoittanut) — muusikon elämä näkyy kyllä hieman naamoista, mutta mikäpäs siinä kunhan hyvältä kuulostavat. Paljasjalkainen solisti Blixa Bargeld nyt heitti yleisöön tyypillistä ylimielistä artistikommentaaria, mutta sehän nyt kuuluu asiaan — senhän eräät ansaitsivatkin. Ehdottomasti hilpein oli silti NU Unruh, joka nimeensä viitaten tuskin kykeni pitämään jalkojaan alhaalla kilkuttaessaan instrumenttejaan.

Kiintoisa käytäntöä muuten myydä keikka välittömästi sen päättymisen jälkeen CD:lle poltetussa formaatissa. Niinpä nyt voin minäkin livekokemuksen kerrata tarvittaessa koska tahansa (saa lainata, jos haluaa). Pientä teknistä klappia tuntuu insta-nauhoitteessa olevan, mutta mitäs siitä — paremmalta se kuulostaa kuin yksikään bootleg. Itseasiassa jotenkin kiinnostava lätty, ottaen huomioon, että lennossa nauhotettua tuotosta ei ole millään tavalla jälkikäsitelty.

.:Kuume ja Foucault:.

Kirottua, flunssan toivominen taisi olla kuin tilauspyyntö, joka esitettiin liian varhain. Huomenna nimittäin pitäisi tehdä taustatyötä ja torstaina on pitkään odotettu Einstürzende Neubautenin keikka Tavastialla — jälkimmäinen vaatii kohtuullisen määrän matkailua pitkin Suomenmaata, eikä sellainen ole kipulääkityksellä paikatussa tilassa mitenkään mieltä ylentävää. Vasta perjantain ehtii lepäämään.

...

Tämänpäiväinen Foucalt-teemainen keskustelu opiskelijatovereiden kesken opintopiirissä oli valaisevan mukava. Vaikka argumentaatio ylemmän henkilökunnan valvonnan ulkopuolella rönsyileekin monesti systemaattisesta aihetekstin käsittelystä mitä ihmeellisempiin aiheisiin (ja sisältää joskus ainakin omalla kohdalla melko asiantuntemattomasti mutu-tuntumalla todettuja historiallisia olettamuksia), on helppo huomata sellaisten ainakin viitteellisesti ohjeellistettujen keskusteluiden luovuus älykkäiden ihmisten seurassa. Vallan, tarkkailun ja esimerkiksi koulujärjestelmien (niiden nykyisessä käymistilassa) puiminen ei taida nousta ihan heti ex tempore-keskusteluiden aiheeksi.

Tosin, myönnettäköön, joskus kyllä aistii tuskallisesti varmasti kaikkien tietämän akateemisen kuplan näköaloja vangitsevan ominaisuuden. Ei silti, lähes yhtä löysä argumentti on syyttää samaisia kuplan asukkaita kokonaisvaltaisesta "realistisuuden" puutteesta ja "maailmaaparantavien ihmisten" utooppisesta ajattelusta.

...

Luin sinänsä heppoisesta elokuvalehti Episodista pari artikkelia liittyen Julie Delpyyn ja 2 päivää Pariisissa, joita kommentoin aikaisemmassa merkinnässä. Haastattelun perusteella päättäen epäreilu rinnastukseni Audrey Hepburniin (josta sain kritiikkiäkin jo aikaisemmin) tuntuu toden totta melko huterasti todetulta kommentilta. Tosin puolustuksena tosiaan sanottakoon, jos se sellaisena kelpaa, että en aikaisemmin kirjoittaessani tiennyt, että Delpy oli myös ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan. Joskus kannattaisi lukea tuoteselosteet loppuun asti.

.:Minä ja sitten joku kirja:.

Heräsin näköjään vahingossa puoli kuudelta aamulla. Paljon mieluummin olisin vielä viettänyt tämän kurjahkon liian-aikaisin tunnin vuoteen pohjalla. Kevätflunssakin uhkaa — tulisi nyt, ettei vain roikkuisi ilmassa. Lip lap, sosiaaliblogitusta. Tosin taisin joskus aikaisemminkin, niinä aktiivisimpina aikoina, kirjoittaa enemmänkin Lyhytaaltoradioon sukankulutuksesta ja päivistä että öistä. No joka tapauksessa.

...

Sain tässä taannoin luettua Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, jonka oikeastaan lainasin hetken mielijohteesta ystävältäni, varustettuna varoittavin saatesanoin, ettei se ole kummoinenkaan. Aika tyly tuomio, mikä on kyllä suurimmaksi osaksi ihan perusteltu.

Sinun lapsesi eivät ole sinun on parhaimmillaan, kun se kuvaa päähenkilö Nellin (enemmistöläisen ja vähemmistöläisen) kommunistivanhempien aatteellisen palon värittämää lapsuutta — hieman irvaillen toki, kuten (nyky)aikaan kuuluu, mutta oikeastaan aika lämpimästi. Vailla vihaista moralisointia, sen lukekoon ne jotka haluavat itse rivien välistä. Neuvostoleluja, pioneereita, Tiedonantajan jakoa 1970-luvun erilaisessa Suomessa. Lauluja, punaviiniä ja käytännön kommunismia.

Honkasalo kirjoittaa kovin elämäkerrallisesti, joka vastaavasti alkaa hieman tympiä (ja nolottaa) kirjan loppuvaiheilla, kun siirrytään teini-iän kriiseilyyn, hajoavaan perheeseen ja takkia kääntelevään taistolaissukupolveen. Loppupuolen kirjasta olisi voinut jättää toisaalta lukemattakin — ainakin jos olisi semmoinen ihminen, joka jättää kirjat kesken turhautuessaan. Vaikka on siinäkin kiinnostavia historiallisia takertumapintoja, kuten esimerkiksi vihreän liikkeen nousu (jolle vanhempi sukupolvi ei tunnu ymmärtävän.

Sinun lapsesi eivät ole sinun on kerronnaltaan hieman kömpelö ja omaelämäkerrallisuudessaan vähän turhankin nostalgisoiva, mutta onhan se lopulta ihan kaunis. Omalla tavallaan.

.:Tsotsi:.

Kaikki juhlat loppuvat aikanaan, ja niin tämänkin viikon loppuun sijoittunut. Moinen juhlinta kyllä tekee sunnuntaipäivän apeudesta entistäkin syvemmän. Mutta mikäs siinä, pääsin kuitenkin Kinokoplaan katsomaan kehyviikkoon liittyvää eteläafrikkalaista Tsotsia.

Odotin ensin, että Tsotsi muistuttaisi enemmänkin Ciudad de Deusia Brasiliasta, mutta ei sentään — vaikka siinä jengielämää slummissa kuvataankin. Tsotsi on perhettä vailla kasvanut nuori rikollinen, jonka päivät kuluvat kavereiden kanssa väkivaltarikoksia tehtaillen ja noppaa pelaten. Tilanne muuttuu, kun Tsotsi varastaa rikkaiden asuma-alueelta auton, jonka takapenkille on jäänyt vauva.

Elokuva on melkoisen hienosti kuvattu — Johannesburgin sotkuisten slummien ja joukkoliikennevälineiden kalseus on hienon oranssia. Ja jostain syystä pidin paikalliseen nykymusiikkiin perustuvasta soundtrackistakin.

Tsotsin pahin ongelma oli kuitenkin sen hieman heppoinen ja liian kurvikkaasti etenevä juoni, jossa kaikki tuntuu lopulta kasautuvan tiettyyn lopputulokseen — sellainen liian vaikeasti kirjoitettu juoni, jonka osaset loksahtelevat vähän epäuskottavastikin toisiinsa.

Ei Kinokoplan sarjan paras elokuva, mutta ei kai sentään huonoinkaan. Sellainen, josta on hieman vaikea kirjoittaa kovinkaan mielenkiintoisesti. Sääli kyllä, että sarja loppui tähän, käypään hintaan katsottuja näytäntöjä oli kiva käydä seuraamassa. Ja sarjakortin tuoma rutiini pistää elokuviin raahautumaankin.

.:Pariisi - (Turku):.

Kinokoplan 2 päivää Pariisissa oli oikeastaan aika kiva elokuva. Romanttinen komedia yleensä on todellinen kirous, arkkityyppi joka lyödään filmiparan päälle ja tekee siitä pelkkää pikkukivaa. Ehkä 2 päivää Pariisissa välttää sen juuri siksi, että se oikeasti viihdyttää. Toistensa päälle väittelevä ranskalainen suku, patarasistiset taksikuskit. Turistiset kliseet ja stereotypiat. Ehkä elokuva ei olekaan traditionaalinen eurooppalaista eksotiikkaa hyödyntävä, amerikkalaisille markkinoille tähtäävä "Pariisi"-elokuva, vaan oikeasti jotenkin kiinnostava. Ehkä. Sekä Julie Delpy että Adam Goldberg ovat varsin hyviä osassaan Marionina ja Jackina, eikä näiden kahden välillä vallitsevaa toimivuutta ole syytä väheksyä.

2 päivää Pariisissa kierrättää kliseitä, jopa tekee niihin muutaman viittauksen puhumalla Gregory Peckistä ja vetelemällä yhteyksiä klassiseen Audrey Hepburnin tähdittämään turistielokuvaan Loma Roomassa (1953) (Hepburn on kyllä ihanampi kuin Delpy). Mutta ei se liikaa ahdista, ei Pariisia turistikaupunkina liikoja viljellä.

Jokin elokuvassa kielii kuitenkin liiasta simppeliydestä, tyrkyllä olosta helpolle yleisölle. Ehkä se on se kertojaääni joista jotkut puhuivat, ehkä tarinan ylitsevuotava "kiltteys". Tai sitten että siitä haistaa sen, että se on lopulta räätälöity kansainväliselle yleisölle. Kuka tietää. Olen kuitenkin tyytyväinen, ettei 2 päivää Pariisissa ollut mikään matkailuelokuva. Eiköhän niitä ole tehty jo tarpeeksi.

...

Sunnuntait hieman surettavat. Ne voi viettää pitkinä, melko yksinäisinä viipaleina, joita katkovat ystävien kanssa katsotut elokuvat, kaunokirjallisuuden parissa vietetyt tunnit, parit huurteiset ja sen sellaiset. Kaikkia on syytä arvostaa, mutta kenties Honkasalon kirjallisuus painaa minut ikeeseensä liiankin konkreettisesti, omista säälittävyyksistään huolimatta. Siitä lisää joskus myöhemmin.

.:Ranskalainen sarja:.

Irène Némirovskyn Ranskalainen sarja on vaikuttava kirja. Alun perin viisiosaiseksi sarjaksi suunniteltu romaani koostuu nyt vain kahdesta osasta (Kevään myrsky ja Dolce), joita yhdistää sama teema — ranskalaisten tappio toisessa maailmansodassa ja saksalaismiehitys. Kevään myrskyssä Némirovsky kuvaa villisti etenevien saksalaisjoukkojen edestä pakenevia ranskalaisia siviilejä inhimillisine luonteineen ja erilaisine kriisiin suhtautumisen tapoineen. Pakomatkalla on niin porvarillinen yläluokka taidemööpeleineen ja muine roinineen kuin köyhä työväenluokkakin. Molemman ryhmän ihmisille Némirovsky jakaa arvonantoa, mutta myös perin kerkeää piiskakritiikkiäkin.

Dolce on sinänsä erikoinen kertomus sodan ajalta, että siinä saksalaiset esitetään varsin inhimillisinä olentoina, vaikka ovatkin voiton juovuttamia valloittajia. Kaksi tarkemmin kuvattua saksalaisupseeria suorastaan erottuvat pienen ranskalaiskylän maalaisista kohteliaine käytöstapoineen. Dolce pyörii Ranskan valloituksen ajan viattomuudessa, josta kuolema ja teloitukset puuttuvat lähes tyystin — tai oikeastaan Némirovsky kirjoittaa ne nokkelasti peitettynä, ja kiinnittää suurempaa huomiota maalaisten reaktioon valloittajiin, piilotettuihin perintöviineihin ja pöytäliinoihin. Vaikka kirjailijan psykologisointi on latteaa, ei Némirovsky yläluokkaisena ukrainalaisemigranttina ja patakaupunkilaisena tainnut tuntea paljonkaan sympatiaa maalaisia kohtaan. Saksalaisupseeri Brunon ja sotavangin laiminlyödyn vaimon Lucilen rakkaustarina tuntuu ehkä jossain vaiheessa vähän liiankin imelältä sota-ajan tarinalta, mutta ei onneksi liian pahasti.

Hämmästyttävintä Ranskalaisessa sarjassa on kuitenkin se, että niinkin eheä (joskin lopun muistiinmerkintöjen mukaan enemmän tai vähemmän keskeneräinen) romaani voi syntyä keskellä miehitettyä Ranskaa. Kirja ongelmallistaa hienosti sodan ja sen oloissa selviytymisen, vaikkei kirjoittaessa koko sota ollut vielä lähelläkään loppuaan. Kirjoitusajankohdasta huolimatta kirja ei ole kollaboranttien puolustus, eikä ranskalaispatrioottinen vuodatus. Tämä on jo itsessään melkoinen suoritus, ottaen huomioon että syntyperäisenä juutalaisena ja kansalaisuudettomana Némirovsky olikin jatkuvasti vaikeuksissa natsien Ranskaan säätämien juutalaislakien kanssa. Lienee ironiaa, ettei kirjailija oikeastaan kai koskaan ollut kovin sinut juutalaisuutensa kanssa — Némirovskyä onkin syytetty joissain yhteyksissä itseään vihaavan juutalaisen (self-hating Jew) arkkiesimerkiksi. Ranskalaisessa sarjassa ei juutalaisia käsitellä lainkaan.

Kolmea viimeistä osaa ei koskaan kirjoitettu, koska Némirovsky vangittiin kesällä 1942 vailla kansalaisuutta olevana juutalaisena. Hän kuoli kuukautta myöhemmin Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä Puolassa.

.:Martin Guerren paluu:.

Le Retour de Martin Guerre (1982) oli menettelevä kuvitus Natalie Zemon Davisin tutkimalle, laajalti historianopiskelijoiden tuntemalle 1500-luvun Ranskaan sijoittuvalle tarinalle katoavasta Martin Guerresta, jota saapuu paikkaamaan niin omaisuudessa kuin aviovuoteessakin Pansette. Ei Le Retour de Martin Guerre mikään elokuvataiteen merkkipaalu ole, mutta antaa juuri sopivan kuvan menneisyyden Ranskasta, rupisesta maaseudusta ja maanviljelijöiden paikalleen asettuneesta elämästä. Samaan tapaan kuin se tutkimuskin. Lukuunottamatta Gérard Depardieun hieman kulahtanutta naamaa, näyttelijätkin menevät mukiin. Suurin koukku elokuvassa silti taitaa olla aikalaiskuvauksen uskottavuuden lisäksi se, että se filmatisoi vanhan kunnon mikrohistoriallisen tarinan, jonka käänteet muistaa kovin tarkkaan.

Jostain syystä ulkomaisia historiaa kuvittavia elokuvia on paljon helpompi katsoa tuntematta valtavaa myötähäpeää, kuin suomalaisia vastaavia.

.:Junebug:.

Klassisen feel-good-elokuvan (post)modernin arkkityypin Junon (2007) näkemisen ja tämän kirjoittamisen välillä on kieltämättä hieman aikaa. Ehkä lopulta onkin terveempää, etenkin henkilökohtaisen elokuvasuhteeni takia, kirjoittaa näkemyksistä vähän myöhemmin. Ainakin se hälventää kovin helposti mukaan tempautuvan asennoitumiseni varjopuolia.

Juno ei todellakaan ole mikään huono elokuva. Se on taitavasti kyhätty kokoelma hyvää näyttelyä, hienosti tilanteeseen sopivaa musiikkia (eittämättä viime aikoina on kiinnittänyt jo tietoisesti huomiota siihen, miten musiikkivalinnat - tai niiden poissaolo - luovat elokuvaa) ja varsin maaliin osuvaa käsikirjoitusta. Tässä mielessä ymmärrän kyllä täysin, miksi olin kuullut pelkkää hyvää Junosta. Eikä se todellakaan ollut mikään pettävä kortti siinä mielessä, että ennakkokuva koko pätkästä teinikomediana on todellinen pahan onnen lupaus omassa elokuvaelitismissäni (jonka avoimesti myönnän, enkä pidä mitenkään hienona asiana - debatti joka erottaa Filmihullun lukijat perus-elokuvan kuluttajista. Elokuvaelitismissä ei ole mitään pahaa muuten kuin Adornon ajattelua seuraavassa mielessä, mutta se pitäisi oikeasti perustella edes jotenkin, ja myöntää elokuvan populaarikulttuurillinen funktio, joka ei ole oikeasti lähtökohtaisesti ahterista oleva ilmiö).

Tästä ymmärryksestä huolimatta en voi olla mainitsematta sitä, että Junossa kyllä on melkoisen teennäinen sävy. Ja se sävy juontuu sen juurista amerikkalaisen teini-ilmiön ilmentymänä. Raskausaihe on tietty kiintoisa, mutta se skaalataan kovin konsensushenkisesti. Juno ei ratkaise ongelmaansa abortilla - ei siksi, että abortti olisi eettisesti väärin, vaan koska ihmiset vastaanotolla ajavat hänet hulluksi. Monitulkintaista, koska tällainen valinta kattaa pöydän valmiiksi sekä liberaaleille että konservatiivisille tulkinnoille. Pelataan varman päälle (joskin, abortti katkaisisi koko elokuvan pointin). Henkilöhahmoissa Juno seuraa niin vahvasti highschool-mallia, että välillä vähän ällötti - päähenkilö on nokkelasanainen, mutta "friikki" tyyppi, jonka jännittävyys perustuu tiettyyn erilaisuuteen. Pakkomielle "friikkiyteen" lienee jonkinlainen amerikkalaisen high school-kuvitelman peruskaava, koskapa samaa pohdintaa on satojen sarjojen lisäksi nähty jo jossain hemmetin esikuvallisessa The Breakfast Clubissa (1985). Ei silti, ehkä sama ilmiö on tuttu suomalaisistakin kouluista, mutta jotenkin on outoa, että lopulta sarjojen ja elokuvien kautta tunnemme amerikkalaiset high schoolit melkein paremmin kuin omat lapsuudenkokemuksemme (jotka nekin lienevät kovin roolittuneita, koulumaailmahan tuntuu ainakin puolihuolimattomasti sanottuna sosiaalisen roolijaon paratiisilta).

Aiheesta voisi kirjoittaa pidemmältikin. Jääköön nyt tältä erää tähän. Juno on pirullinen elokuva siinä mielessä, että se on katsottuna hyvää viihdettä, mutta ruumiinavauksen jälkeen kovin ongelmallinen tuotos. Ehkä elokuvista saa pitää ilman liiallista problematisointiakin.