Klassisen feel-good-elokuvan (post)modernin arkkityypin Junon (2007) näkemisen ja tämän kirjoittamisen välillä on kieltämättä hieman aikaa. Ehkä lopulta onkin terveempää, etenkin henkilökohtaisen elokuvasuhteeni takia, kirjoittaa näkemyksistä vähän myöhemmin. Ainakin se hälventää kovin helposti mukaan tempautuvan asennoitumiseni varjopuolia.
Juno ei todellakaan ole mikään huono elokuva. Se on taitavasti kyhätty kokoelma hyvää näyttelyä, hienosti tilanteeseen sopivaa musiikkia (eittämättä viime aikoina on kiinnittänyt jo tietoisesti huomiota siihen, miten musiikkivalinnat - tai niiden poissaolo - luovat elokuvaa) ja varsin maaliin osuvaa käsikirjoitusta. Tässä mielessä ymmärrän kyllä täysin, miksi olin kuullut pelkkää hyvää Junosta. Eikä se todellakaan ollut mikään pettävä kortti siinä mielessä, että ennakkokuva koko pätkästä teinikomediana on todellinen pahan onnen lupaus omassa elokuvaelitismissäni (jonka avoimesti myönnän, enkä pidä mitenkään hienona asiana - debatti joka erottaa Filmihullun lukijat perus-elokuvan kuluttajista. Elokuvaelitismissä ei ole mitään pahaa muuten kuin Adornon ajattelua seuraavassa mielessä, mutta se pitäisi oikeasti perustella edes jotenkin, ja myöntää elokuvan populaarikulttuurillinen funktio, joka ei ole oikeasti lähtökohtaisesti ahterista oleva ilmiö).
Tästä ymmärryksestä huolimatta en voi olla mainitsematta sitä, että Junossa kyllä on melkoisen teennäinen sävy. Ja se sävy juontuu sen juurista amerikkalaisen teini-ilmiön ilmentymänä. Raskausaihe on tietty kiintoisa, mutta se skaalataan kovin konsensushenkisesti. Juno ei ratkaise ongelmaansa abortilla - ei siksi, että abortti olisi eettisesti väärin, vaan koska ihmiset vastaanotolla ajavat hänet hulluksi. Monitulkintaista, koska tällainen valinta kattaa pöydän valmiiksi sekä liberaaleille että konservatiivisille tulkinnoille. Pelataan varman päälle (joskin, abortti katkaisisi koko elokuvan pointin). Henkilöhahmoissa Juno seuraa niin vahvasti highschool-mallia, että välillä vähän ällötti - päähenkilö on nokkelasanainen, mutta "friikki" tyyppi, jonka jännittävyys perustuu tiettyyn erilaisuuteen. Pakkomielle "friikkiyteen" lienee jonkinlainen amerikkalaisen high school-kuvitelman peruskaava, koskapa samaa pohdintaa on satojen sarjojen lisäksi nähty jo jossain hemmetin esikuvallisessa The Breakfast Clubissa (1985). Ei silti, ehkä sama ilmiö on tuttu suomalaisistakin kouluista, mutta jotenkin on outoa, että lopulta sarjojen ja elokuvien kautta tunnemme amerikkalaiset high schoolit melkein paremmin kuin omat lapsuudenkokemuksemme (jotka nekin lienevät kovin roolittuneita, koulumaailmahan tuntuu ainakin puolihuolimattomasti sanottuna sosiaalisen roolijaon paratiisilta).
Aiheesta voisi kirjoittaa pidemmältikin. Jääköön nyt tältä erää tähän. Juno on pirullinen elokuva siinä mielessä, että se on katsottuna hyvää viihdettä, mutta ruumiinavauksen jälkeen kovin ongelmallinen tuotos. Ehkä elokuvista saa pitää ilman liiallista problematisointiakin.
Juno ei todellakaan ole mikään huono elokuva. Se on taitavasti kyhätty kokoelma hyvää näyttelyä, hienosti tilanteeseen sopivaa musiikkia (eittämättä viime aikoina on kiinnittänyt jo tietoisesti huomiota siihen, miten musiikkivalinnat - tai niiden poissaolo - luovat elokuvaa) ja varsin maaliin osuvaa käsikirjoitusta. Tässä mielessä ymmärrän kyllä täysin, miksi olin kuullut pelkkää hyvää Junosta. Eikä se todellakaan ollut mikään pettävä kortti siinä mielessä, että ennakkokuva koko pätkästä teinikomediana on todellinen pahan onnen lupaus omassa elokuvaelitismissäni (jonka avoimesti myönnän, enkä pidä mitenkään hienona asiana - debatti joka erottaa Filmihullun lukijat perus-elokuvan kuluttajista. Elokuvaelitismissä ei ole mitään pahaa muuten kuin Adornon ajattelua seuraavassa mielessä, mutta se pitäisi oikeasti perustella edes jotenkin, ja myöntää elokuvan populaarikulttuurillinen funktio, joka ei ole oikeasti lähtökohtaisesti ahterista oleva ilmiö).
Tästä ymmärryksestä huolimatta en voi olla mainitsematta sitä, että Junossa kyllä on melkoisen teennäinen sävy. Ja se sävy juontuu sen juurista amerikkalaisen teini-ilmiön ilmentymänä. Raskausaihe on tietty kiintoisa, mutta se skaalataan kovin konsensushenkisesti. Juno ei ratkaise ongelmaansa abortilla - ei siksi, että abortti olisi eettisesti väärin, vaan koska ihmiset vastaanotolla ajavat hänet hulluksi. Monitulkintaista, koska tällainen valinta kattaa pöydän valmiiksi sekä liberaaleille että konservatiivisille tulkinnoille. Pelataan varman päälle (joskin, abortti katkaisisi koko elokuvan pointin). Henkilöhahmoissa Juno seuraa niin vahvasti highschool-mallia, että välillä vähän ällötti - päähenkilö on nokkelasanainen, mutta "friikki" tyyppi, jonka jännittävyys perustuu tiettyyn erilaisuuteen. Pakkomielle "friikkiyteen" lienee jonkinlainen amerikkalaisen high school-kuvitelman peruskaava, koskapa samaa pohdintaa on satojen sarjojen lisäksi nähty jo jossain hemmetin esikuvallisessa The Breakfast Clubissa (1985). Ei silti, ehkä sama ilmiö on tuttu suomalaisistakin kouluista, mutta jotenkin on outoa, että lopulta sarjojen ja elokuvien kautta tunnemme amerikkalaiset high schoolit melkein paremmin kuin omat lapsuudenkokemuksemme (jotka nekin lienevät kovin roolittuneita, koulumaailmahan tuntuu ainakin puolihuolimattomasti sanottuna sosiaalisen roolijaon paratiisilta).
Aiheesta voisi kirjoittaa pidemmältikin. Jääköön nyt tältä erää tähän. Juno on pirullinen elokuva siinä mielessä, että se on katsottuna hyvää viihdettä, mutta ruumiinavauksen jälkeen kovin ongelmallinen tuotos. Ehkä elokuvista saa pitää ilman liiallista problematisointiakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti