Irène Némirovskyn Ranskalainen sarja on vaikuttava kirja. Alun perin viisiosaiseksi sarjaksi suunniteltu romaani koostuu nyt vain kahdesta osasta (Kevään myrsky ja Dolce), joita yhdistää sama teema — ranskalaisten tappio toisessa maailmansodassa ja saksalaismiehitys. Kevään myrskyssä Némirovsky kuvaa villisti etenevien saksalaisjoukkojen edestä pakenevia ranskalaisia siviilejä inhimillisine luonteineen ja erilaisine kriisiin suhtautumisen tapoineen. Pakomatkalla on niin porvarillinen yläluokka taidemööpeleineen ja muine roinineen kuin köyhä työväenluokkakin. Molemman ryhmän ihmisille Némirovsky jakaa arvonantoa, mutta myös perin kerkeää piiskakritiikkiäkin.
Dolce on sinänsä erikoinen kertomus sodan ajalta, että siinä saksalaiset esitetään varsin inhimillisinä olentoina, vaikka ovatkin voiton juovuttamia valloittajia. Kaksi tarkemmin kuvattua saksalaisupseeria suorastaan erottuvat pienen ranskalaiskylän maalaisista kohteliaine käytöstapoineen. Dolce pyörii Ranskan valloituksen ajan viattomuudessa, josta kuolema ja teloitukset puuttuvat lähes tyystin — tai oikeastaan Némirovsky kirjoittaa ne nokkelasti peitettynä, ja kiinnittää suurempaa huomiota maalaisten reaktioon valloittajiin, piilotettuihin perintöviineihin ja pöytäliinoihin. Vaikka kirjailijan psykologisointi on latteaa, ei Némirovsky yläluokkaisena ukrainalaisemigranttina ja patakaupunkilaisena tainnut tuntea paljonkaan sympatiaa maalaisia kohtaan. Saksalaisupseeri Brunon ja sotavangin laiminlyödyn vaimon Lucilen rakkaustarina tuntuu ehkä jossain vaiheessa vähän liiankin imelältä sota-ajan tarinalta, mutta ei onneksi liian pahasti.
Hämmästyttävintä Ranskalaisessa sarjassa on kuitenkin se, että niinkin eheä (joskin lopun muistiinmerkintöjen mukaan enemmän tai vähemmän keskeneräinen) romaani voi syntyä keskellä miehitettyä Ranskaa. Kirja ongelmallistaa hienosti sodan ja sen oloissa selviytymisen, vaikkei kirjoittaessa koko sota ollut vielä lähelläkään loppuaan. Kirjoitusajankohdasta huolimatta kirja ei ole kollaboranttien puolustus, eikä ranskalaispatrioottinen vuodatus. Tämä on jo itsessään melkoinen suoritus, ottaen huomioon että syntyperäisenä juutalaisena ja kansalaisuudettomana Némirovsky olikin jatkuvasti vaikeuksissa natsien Ranskaan säätämien juutalaislakien kanssa. Lienee ironiaa, ettei kirjailija oikeastaan kai koskaan ollut kovin sinut juutalaisuutensa kanssa — Némirovskyä onkin syytetty joissain yhteyksissä itseään vihaavan juutalaisen (self-hating Jew) arkkiesimerkiksi. Ranskalaisessa sarjassa ei juutalaisia käsitellä lainkaan.
Kolmea viimeistä osaa ei koskaan kirjoitettu, koska Némirovsky vangittiin kesällä 1942 vailla kansalaisuutta olevana juutalaisena. Hän kuoli kuukautta myöhemmin Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä Puolassa.
Dolce on sinänsä erikoinen kertomus sodan ajalta, että siinä saksalaiset esitetään varsin inhimillisinä olentoina, vaikka ovatkin voiton juovuttamia valloittajia. Kaksi tarkemmin kuvattua saksalaisupseeria suorastaan erottuvat pienen ranskalaiskylän maalaisista kohteliaine käytöstapoineen. Dolce pyörii Ranskan valloituksen ajan viattomuudessa, josta kuolema ja teloitukset puuttuvat lähes tyystin — tai oikeastaan Némirovsky kirjoittaa ne nokkelasti peitettynä, ja kiinnittää suurempaa huomiota maalaisten reaktioon valloittajiin, piilotettuihin perintöviineihin ja pöytäliinoihin. Vaikka kirjailijan psykologisointi on latteaa, ei Némirovsky yläluokkaisena ukrainalaisemigranttina ja patakaupunkilaisena tainnut tuntea paljonkaan sympatiaa maalaisia kohtaan. Saksalaisupseeri Brunon ja sotavangin laiminlyödyn vaimon Lucilen rakkaustarina tuntuu ehkä jossain vaiheessa vähän liiankin imelältä sota-ajan tarinalta, mutta ei onneksi liian pahasti.
Hämmästyttävintä Ranskalaisessa sarjassa on kuitenkin se, että niinkin eheä (joskin lopun muistiinmerkintöjen mukaan enemmän tai vähemmän keskeneräinen) romaani voi syntyä keskellä miehitettyä Ranskaa. Kirja ongelmallistaa hienosti sodan ja sen oloissa selviytymisen, vaikkei kirjoittaessa koko sota ollut vielä lähelläkään loppuaan. Kirjoitusajankohdasta huolimatta kirja ei ole kollaboranttien puolustus, eikä ranskalaispatrioottinen vuodatus. Tämä on jo itsessään melkoinen suoritus, ottaen huomioon että syntyperäisenä juutalaisena ja kansalaisuudettomana Némirovsky olikin jatkuvasti vaikeuksissa natsien Ranskaan säätämien juutalaislakien kanssa. Lienee ironiaa, ettei kirjailija oikeastaan kai koskaan ollut kovin sinut juutalaisuutensa kanssa — Némirovskyä onkin syytetty joissain yhteyksissä itseään vihaavan juutalaisen (self-hating Jew) arkkiesimerkiksi. Ranskalaisessa sarjassa ei juutalaisia käsitellä lainkaan.
Kolmea viimeistä osaa ei koskaan kirjoitettu, koska Némirovsky vangittiin kesällä 1942 vailla kansalaisuutta olevana juutalaisena. Hän kuoli kuukautta myöhemmin Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä Puolassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti