Venäläinen Leo Tolstoin novellia päivittävä elokuva Kaukasian vankina (Кавказский Пленник. 1996) siirtää kertomuksen nykyaikaan, Tšetšenian sotaan tai miehitykseen — kuinka vain — jossa paikalliset ja venäläiset pitävät yllä jatkuvaa verivihaa. Vanja on juuri värvätty varusmies, Sasha vanha monet sodat läpikäynyt konkari. Yhteen kahlittuna he istuvat Abdulin vankina, jonka pojan venäläiset ovat viskanneet varuskunnan tyrmään. Abdulin (hyvin) nuori tytär Dina rakastuu hieman ennalta-arvattavasti (no, se on siinä novellissa) Vanjaan.
Vankeudesta tulee mielenkiintoinen tarina, jossa vihanpidon mielettömyyden ja väistämättömän väkivaltaisuuteen loppuvan kurimuksen partaalla myös nauretaan, korjataan kelloja ja lauletaan. Myös tšetšeenikulttuurista piirretty kuva on mielenkiintoinen — ennakko-oletusten suhteen ei ehkä odottaisi, että venäläisessä elokuvassa voisi nähdä jotain tällaista. Jos elokuvan nimi viittaa siihen, kuinka Vanja ja Sasha ovat tšetšeenien vankina, on mukana myös varsin selvän tuntuinen viesti, että myös kapinalliset ovat vuorten vankina, venäläisten miehityksen alla. Kuten nuhruisen transistoriradion laulussa sanotaan, "Let my people go".
Elokuvan sodanvastainen viesti ei jää pelkälle ideatasolle, vaan myös venäläinen varuskuntaelämä saa kyytiä — maastopukuinen sotilas kävelee viinakauppaan, ja maksaa ostamansa kaksi vodkalekaa Makarov-pistoolilla ... pistoolin vaihtaa rahaan pojalleen katkera tšetšeeni-isä. Ja tragedia kiertää. Muutenkin armeijan korruptioon viitataan enemmän kuin kerran.
Jylhissä vuorimaisemissa juuri ensimmäisen Tšetšenian sodan ollessa päättymäisillään (mikäli Tšetšenian tilaa nyt voikaan luonnehtia tavallisin sodan ja rauhan käsittein) filmattu elokuva on kuvauksellisestikin aika upea — joskin jää epäselväksi miksi Venäjä haluaa uhrata niin paljon pitääkseen kivikkoiset vuorenrinteet itsellään.
Vankeudesta tulee mielenkiintoinen tarina, jossa vihanpidon mielettömyyden ja väistämättömän väkivaltaisuuteen loppuvan kurimuksen partaalla myös nauretaan, korjataan kelloja ja lauletaan. Myös tšetšeenikulttuurista piirretty kuva on mielenkiintoinen — ennakko-oletusten suhteen ei ehkä odottaisi, että venäläisessä elokuvassa voisi nähdä jotain tällaista. Jos elokuvan nimi viittaa siihen, kuinka Vanja ja Sasha ovat tšetšeenien vankina, on mukana myös varsin selvän tuntuinen viesti, että myös kapinalliset ovat vuorten vankina, venäläisten miehityksen alla. Kuten nuhruisen transistoriradion laulussa sanotaan, "Let my people go".
Elokuvan sodanvastainen viesti ei jää pelkälle ideatasolle, vaan myös venäläinen varuskuntaelämä saa kyytiä — maastopukuinen sotilas kävelee viinakauppaan, ja maksaa ostamansa kaksi vodkalekaa Makarov-pistoolilla ... pistoolin vaihtaa rahaan pojalleen katkera tšetšeeni-isä. Ja tragedia kiertää. Muutenkin armeijan korruptioon viitataan enemmän kuin kerran.
Jylhissä vuorimaisemissa juuri ensimmäisen Tšetšenian sodan ollessa päättymäisillään (mikäli Tšetšenian tilaa nyt voikaan luonnehtia tavallisin sodan ja rauhan käsittein) filmattu elokuva on kuvauksellisestikin aika upea — joskin jää epäselväksi miksi Venäjä haluaa uhrata niin paljon pitääkseen kivikkoiset vuorenrinteet itsellään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti