.:Tšekkiläinen hyönteistutkija nurinkurisine sirkumflekseineen:.

"Kaikissa kokouksissa on pinnarinsa, jotka kokoontuvat viereiseen huoneeseen juomaan."

Niinpä, Milan, niinpä (saanhan sanoa Milan?). Näytän juuttuvan lukukokemuksissani hykertelemään sellaisille lauseille ja toteamuksille, jotka tuntuvat viittaavan johonkin omaan havaintoon. Ainakin tarpeeksi kaukaa haettuna viitaten, siis. Näin muutamaan otteeseen tapahtui Milan Kunderan Kiireettömyydenkin kanssa, joka nimestään huolimatta mahtuu 130 sivuun ja siis muutamaan tuntiin. Kuin katsoisi pitkän elokuvan, eikö totta?

Pidän lyhyistä kirjoista.

Kunderan teksti on minusta tuntunut aina joko hillittömän mielenkiintoiselta tai vastaavasti kuolettavan tylsältä - syytä lienee lukijassakin. Joskus vuosia sitten lukiessani Olemisen sietämättömän keveyden pääsin sykäyksellisesti eteenpäin, sitten taas pitkästyin ja takeltelin paria sivua sivuliimauksiin jumittuneena. Kiireettömyydessä en tätä huomannut, ehkä sen lyhyyden takia.

Oikeastaan en metatekstin lisäksi halua sanoa koko kirjasta mitään, ei blogi voi mihinkään pakkosanomiseen savustaa. Pitäisi kai aloittaa ja lukea hyllyssä jo kauan hapantunut novellikokoelma Naurettavien rakkauksien kirja. Siinäkin tosin on kirjanmerkki välissä.

.:This is Sparta?:.

Tämä menee nyt ihan elokuvablogiksi, mutta en malta olla kommentoimatta veljeltä aivoja neutralisoimaan lainaamaani Zack Snyderin elokuvaa 300 (2006). Frank Millerin sarjakuvaan perustuvassa leffassa photoshopilla tuunatuilla vatsalihaksilla varustetut spartalaiset pätkivät orientin epäsikiöitä halki, poikki ja pinoon - välillä todeten jotain nohevaa. Vertaukset nykyajan suurvaltapolitiikkaan ovat ehkä kaukaa haettuja, mutta nousevat väistämättä mieleen. Varsinkin kun ne saamarin demokraatit siellä senaatissa vain nurisee...

Onhan se visuaalisesti hienosti toteutettu, ainakin osittain vaikka tyylitajusilmä pettääkin muutamaan otteeseen. Kaikkea sitä nykyään osataankin tehdä. Mutta kuva-aihiot itsessään eivät ole paljon Leni Riefenstahlista muuttuneet - harvemmin näkee nykyelokuvassa (tai sitten en katso oikeita elokuvia) yhtä puhdasta yhdistelmää homoeroottisia miesvartaloita taistelun hikisessä huumassa (ja joskus keihäs on kai vain keihäs?) yhdistettynä köykäisen juonen heteronormatiiviseen arvomaailmaan. Sitten kun tähän vielä sirotellaan Nürnbergin-selvää fasismia vapausretoriikkaan puettuna, niin on vaikea olla vetämättä viivoja taas siihen suurvaltapol...jääköön vetämättä. Tosin hieman mielenkiintoisesti vain orientissa rivoillaan lipstick lesbianien ja dekadenttien bakkanaalien hengessä. Tai ehkä se onkin sarkasmia, ehkä se on tässä niin läpinäkyvää, että sen kaikki ymmärtävät? Ehkä elokuvan pahat ovat niin helvetin rumia ja epämuodostuneita siksi, että kyseessä on vain monimutkainen parodia?

Jotenkin en jaksa uskoa.

Kun toimintaelokuvista puhutaan, asetetaan usein vastakkain tosikuluttajan populaarit toimintaähellykset ja sitten art housen kiemuraiset mustavalkoiset, ukrainalaiset viisituntiset kaktusdokumentit. Selvä, en oletakaan kaikkien viitsivän. Mutta 300 laittaa kyllä miettimään mikä lopulta on näiden viihteellisten elokuvien takana piilevä arvomaailma - ollaanko vain viihteen ristiretkellä vai rakennetaanko spartalaista troijanhevosta? Sama tyhjää kumiseva, kirkasotsainen sodan ylistys on jo väsyneen tuttu tietokonepeleistä, enkä varmaan jaksaisi niiden tapauksessa edes inistä aiheesta. Tai ehkäpä kyse onkin juuri siitä itsestään, kotona sohvalla istuvien imaginaarisesta - halusta päästä/palata nahkalannevaatteisiin pukeutuneeseen fantasiamaailmaan.

Ehkäpä Sin Cityn (2005), aikaisemman Millerin sarjakuvasta tehdyn elokuvan pelasti juuri sen lopullinen arvonihilismi - sanoma ja juoni ei tuntunut yhtä(än) vastenmieliseltä, kun Basin Cityn maailmassa kaikki oli vinksahtanutta ja väkivaltaista. 300:ssa kun vain vaikuttaa olevan niin selvää, että kun ne saatanallisen rumat idässä asuvat ulkkikset lähtee valumaan tänne, niin vain rohkeat (ja aaltoilevilla vatsalihaksilla varustetut) uskaltavat näyttää niille kuka käskee ja ketä totellaan.

Edit: Nähtävästi reaktioni 300:n poliittiseen viestiin ei ollut pelkästään selkärankaheijaste eurooppalaisesta punavihertävyydestä, vaan myös esimerkiksi Michael Chanan laittaa Sight & Soundissa julkaistussa artikkelissaan Outsiders: The Battle of Algiers and Political Cinema elokuvan juuri siihen samaan koriin - reaktionististen propagandaelokuvien, jotka sisältävät epäilyttävää kryptorasismia.

.:Rooma:.

Federico Fellinin Roma (1972) on aika hämmästyttävän hieno kuvaus kaupungista semi-biografiseen tyyliin, liimaten yhteen kuviteltua ja koettua. Olin yllättynyt löytäessäni sen Anttilan alennus-DVD-korista.

Esimerkiksi kohtaus päivällisestä piazzalla on hienosti tuttua ja surrealistista - puheliaat italialaiset käyvät taukoamatonta keskustelua, pöytiin kannetaan pastaa, vasikan sisäelimiä ja etanoita. "Etanoiden syömisestä voi oppia paljon, kuulet sitten ensimmäiseltä naiseltasi..." Miehet aterioivat aluspaidoissaan, katumusikantit soittavat. Seiniä kuorruttavat nuhjuiset julisteet, joista Mussolinin lähes koominen kypäräpääkuva pistää silmään.

Kohtaukset yleensäkin ovat fragmentaarisia, mitään todellista juonta en onnistunut hahmottamaan, eikä se liene tarkoituskaan - jokainen osa kuvaa omaa puoltaan Roomasta. Tunnelmatilat vaihtelevat piazzan päivällisen yksinkertaisesta autostradan kaoottisuuteen ja metrotunnelikaivuun mysteerisyyteen. Fellini ei tietenkään myöskään olisi Fellini, ellei mukana olisi raflaavaa porttolakohtausta. Kaikkien summa on lopulta lähinnä surrealistinen - etenkin papistonäytös menee jo ilkikurisen satiirin puolelle. Sen jälkeinen nopea siirtymä takaisin katuelämään on hämmentävä.

Noin kaupunkitilana, lukuunottamatta muutamaa alleviivattua kohdetta kuten Stazione Termini, Basilica di Santa Maria Maggiore ja tietenkin Scalinata della Trinita dei Monti ja lopun kiertoajelua, Rooma jää ärsyttävän tunnistamattomaksi. Näyttää tutulta, mutta nopea leikkaus ei mahdollista tunnistamista, etenkin koska kaupungista käymisestä on kulunut jo niin paljon aikaa - kruununa melkein lopussa on kuitenkin tuttu Santa Maria della Trasteveren kirkko, suihkulähde ja nuoria hippejä istumassa sen portailla. Eräät asiat ikuisessa kaupungissa eivät kai muutu.

Meh. Tämän jälkeen tahtoisi takaisin Roomaan. Olisi se jotain, palata halvan tavernello-tönikän ääreen jonnekin Gianicolo-kukkulalle, ehkä roinakojujen joukkoon Trasteveressä. Tai uuvuttavaan, mutta palkitsevaan Chiesojen läpijuoksuun. Ne olivat hyvät kaksi viikkoa. Ja nyt ulkona nousi elokuvaa katsoessa ja tätä kirjoitettaessa hernerokkasumu.

.:En bilderbok för vuxna:.

Suositus Erlend Loen kirjoittamasta ja Kim Hierthøyn kuvittamasta lyhyestä kirjasesta Maria & José ei ollut turha - vaikka siinä ei montaa sivua tekstiä ole, se iskee silti pyhässä yksinkertaisuudessaan. Tarina on sopiva sekoitus absurdia, humoristista ja hempeyttä - ja kuvitus sopii sen rinnalle kuin nenä päähän tupakoivine miniatyyri-espanjalaisineen. Perusidea muistuttaa minua jonkin elokuvan lyhyestä kohtauksesta, mutta nimi ja yhteys jää pyörimään jonnekin tavoittamattomiin.

Lyhyyden takia uskaltauduin lukemaan Maria & Josén ruotsiksi - olisihan sitä voinut yrittää norjaksikin, mutta ei sitä sillä kielellä ollut kirjastossa. Hykerryttävää ajatella, että Loen kirjan kääntämiseen tarvittu ihan erityinen kääntäjä (Lotta Eklund) - ihan kuin ruotsalaiset eivät nyt norjaa osaisi.

"Hon är lika vacker som de vackraste av sina kolleger, och dessutom klartänkt. Maria påminner lite om de där flickorna som dök och simmade och tyckte om vatten i amerikanska filmer från 50-talet."

Nino Rotan soundtrack Federico Fellinin elokuvaan 8½ (1963) sopi taustamusiikiksi erinomaisesti, vaikkei ihan 1950-luvulta olekaan.

.:Infernal Affairs:.

Äänisärkyneestä aivolaatikostani, jonka digiaika kohta niittää tuli Wai Keung Laun ja Siu Fai Mikin Infernal Affairs (Miy gaan diy, 2002) Hong Kongista. Pätsimäiset asiat olivatkin kerrassaan vaikuttavaa viihdettä. En ole nähnyt Scorsesen Oscareita kaapannutta The Departedia (2006) - kiinnostava olisi tosin katsoa se vertailuksi, miten amerikkalaiset ovat mahtaneet perinteisissä "remakessaan" saada aikaan.

Infernal Affairs ei tarinaltaan tai lähtökohdaltaan ole mitenkään kovin kummoinen elokuva - kahdesta tyypistä toinen (Andy Lau) on pahisten myyrä poliisissa, toinen poliisin myyrä rikollisjengissä (Tony Leung) . Ja sitten katsotaan mitä tapahtuu, ja siinähän tapahtuu juuri niinkuin voisi olettaa, tosin lopussa saa arvata mennäänkö vanhan vai uuden kaavan mukaan, onnellisesti vai onnettomasti.

Mutta se hyvin rakennettu ja tehty rosvo-poliisi-rakennelma, sitä ei voi kuin ihailla - oikeastaan kaikki kuvauksesta jännitysmomentin pumppaamiseen ja emotionaalisten narujen vetelyyn on onnistunut juuri niin kuin pitääkin, elokuva pitää tiukasti otteessaan. Tapahtumat on riisuttu kokonaan kaikesta turhasta tilpehööristä ja edetään kuin juna - eli toisin sanoen elokuva toimii kontekstissaan ja genressään kuin entisen junan vessa.

Imeytymistä edesauttavat kahden päähenkilön kehuttavat roolisuoritukset - Tony Leung nyt on ikikarismaattinen jo niiden 2046, In the Mood for Love ja muiden Wong Kar-Wai-mielleyhtymien johdosta, tuskin kellekään muulle sopii harvaankasvaneet viikset paremmin kuin Leungille, eikä Laukaan tee huonoa roolia moraalisesti hämäräksi jäävänä poliisimyyränä. Ympäristöllisesti taas Hong Kongin postmodernin kapitalismin kulissit sopivat kiiltävine autoineen, product-placementissaan jo lähes häiritsevät kännykät ja toimistorakennuksineen kuin valettu elokuvan tapahtumamiljööksi. Kuvausvalaistus loisteputkivärimaailmoineen vain korostaa tätä.

Eihän se Infernal Affairs mitään art housea ole, mutta täytyy kyetä liikkumaan genrejen välillä (joku väittää, että Tapani Maskulakin arvioisi elokuvat tähän tyyliin - tiedä häntä) ja tunnustamaan, koska omassa suhteellisen inhokki-genressä on tehty jotakin kivaa. Näitä aasialaisia rosvo-poliisijuttuja on tullut itse nähtyä jo muutama (televisiosta), mutta harva on jättänyt sitä kuvaa, että tässä nyt on osuttu jo johonkin ytimeen - ehkä osaksi sen aikaisempien elokuvien viljelemän kulttuurillisesti ohi menevän huumorin takia. Tosin huumorillahan on vesitetty moni länsielokuvakin, vitsikkyys kun on taiteenlaji, jonka voi munata todella pahasti. Lainoja länsielokuvastahan Infernal Affairs ehkä toistelee, mutta jostain syystä hong kongilaiset ovat tässä(kin) taiteenlajissa ottaneet omakseen ja tehneet parempaa. Yhtä selitystä voi tietenkin hakea siitä, että toisin kuin Hollywood, Aasia-cinema ei jatkuvasti aliarvioi katsojan älykkyyttä selittämällä ääneen ja osoittaen, että mikä tämän ja tämän tapahtuman alku ja idea nyt oikein olikaan. Mieleen ei voi tulematta se kriittinen ero Ridley Scottin Blade Runnerin (1982) normiversion ja director's cutin välillä, joista ensin mainitussa koko tunnelman pilasi Deckardin (Harrison Ford) taukoamaton selostava pajatus. Kliseet amerikkalaisten typeryydestä kliseinä, mutta ei kai kaikkea tarvitse kädestä pitäen selittää?

Yhtymäkohdat Infernal Affairsiin lajityypissään ja Wong Kar-Wain omaksumaan nuupahtaneisuuden tilasta virvoitettuun film noir-rakkaustarinaan eivät liene täysin kohtuuttomia. Hirvittää hieman ajatella miten siihen sitten pystyy suhtautumaan, kun edellä mainitun ohjaajan uusin The Blueberry Nights (2007) tulee joskus marraskuussa Suomen ensi-iltaan, siinähän on saamari Jude Law. Ei sillä, että minulla olisi jotain patologista Jude Lawia vastaan, mutta että In The Mood for Loven ohjaajan teoksessa...lienee vaikeaa katsoa sitä ilman Leungia.

.:Toiset ne vaan...:.

Todettakoon vielä vuodatuksen päätteeksi, että Lukulampun linkkivinkki Osmo Soininvaaran pyöräretkestä halki Euroopan aiheuttaa voimakasta kateutta ja kaukokaipuuta allekirjoittaneessa. Vihreä ex-puheenjohtaja on tätä kirjoitettaessa jossain Puolassa, ehkä kohta jo Tšekissä ja Itävallassa.

Mistä mahtaa mennä, Krakova - Katovice - Ostrava - Brno - Wien?

.:Maatalouspolitiikan rukousmylly:.

Monet minun kanssani politiikasta keskustelleet ovat varmaan joskus kuulleet vuodatukseni protektionismin, lähiruuan ja eettisyyden kuolonsyleilystä, joten ei liene mitään syytä jättää sen ongelmallistamista pois tästäkään blogista. Tosin kysymys aiheesta saattaa olla ainoastaan kiinni omasta ymmärryksestäni. Siis, tämän viimeaikaisen kestoaiheeni kuulleet siirtyköön huoletta odottamaan seuraavaa merkintää.

Ongelman ydin kytkeytyy kuluttamisen etiikkaan - jos lähiruoka sinänsä on ympäristöarvoiltaan ja ekologisen ajattelutavan kannalta kannattavaa, miten sen tukemisen voi rationaalisin argumentein kytkeä kuluttamisen globaaliin oikeudenmukaisuuteen? Jos oletamme, että teollistuneessa ja taloudellisesti paksusti voivassa lännessä lähellä tuotettu ruoka on hyvä asia, emmekö kuitenkin protektionistisesti silloin sulje kehittyvien talouksien tuotteet kuluttamisemme ulkopuolelle ja siten epäeettisesti estä näiden kolonialismin nahkasaappaan alla hyväksikäytettyjen yhteiskuntien reaalisen kilpailupotentiaalin? Jos vedämme oletuksen, että kehittyvät taloudet etenkin Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat nimenomaan agraariseen tuotantoon keskittyviä (jo teollistumisen ja etenkin post-teollistumisen vaatiman pääoman ja teknologisen tieto-taidon takia, puhumattakaan monokulttuurihallinnasta, josta ehkä lisää joskus toiste), sulkee lähiruoan painottaminen niitä markkinoita, joilla länsituottajien kanssa olisi edes mahdollista kilpailla samoilla metsästysmailla.

Ongelma ei sinänsä liity suoraan siihen lähiruoka-liikkeeseen, mitä esimerkiksi Suomessa toteutetaan pienissä piireissä (koska sen eksklusiivisuus viime kädessä varsin rajoitettua), vaan ennemminkin laajempaan maataloustukeen - niin sanottuun positiiviseen protektionismiin (en muista keneltä olen tämän termin lainannut, ehkä Joseph Stieglitziltä, tuolta katu-uskottavuudessaan halattavimmalta liberaali-kapitalistilta). Positiivisella protektionismilla siis lähinnä viitataan siihen maataloustukeen, jota Euroopassa ja Yhdysvalloissa maksetaan viljelijöille, jotta tuotanto ylipäätään olisi mahdollista pitää hengissä globaalin markkinatalouden tunteettomilla tantereilla. Tukien rooli on yleensäkin kansainvälisesti niin keskeinen, että pahimmat EU:n kriitikot - etenkin ne Ranskaa parjaavat britit - ovat ristineet koko EU:n valtavaksi maataloustukijärjestelmäksi, jonka Common Agricultural Policy CAP:in ainoa tarkoitus on pumpata virtaa ranskalaiseen vanhentuneeseen maatalouteen. Ja vaikka tätä euroskeptisyyden määrää ei allekirjoittaisikaan, on se ainakin otettava todesta maassa, jonka maalaisliittolaiset istuvat hyperkapitalistien rinnalla Euroopan liberaalien ja demokraattien liittoumassa Euroopan parlamentissa.

Maataloustukien lisäksi kehitysmaiden pienviljelijöiden (havaitsen huolestumisessani aiempien sukupolvien Vietnam-retoriikkaa) ongelmia lisää kliseisen marxilaisesti sanottuna maataloustuotannon suurpääomatausta. En voi viitata tähän tarkemmin, mutta mieleeni on painunut muutamia kuukausia sitten näkemäni dokumentti Meksikon köyhiltä alueilta, joissa viljelijät valittelivat toimeentulon niukkuutta NAFTA-markkinoilla, jossa Yhdysvaltain maissinviljelijät vievät maataloustuillaan ja suuren pääoman kautta järjestettyine jakelukanavineen markkinat, ja joiden kanssa kilpailu on vaikeaa pientuotannollisessa tilanteessa. NAFTA:an itseensä liittyvä kritiikki on ollut molemminpuolista (etenkin kun yhdysvaltalaisessa vapaassa markkinataloudessa vapauden vaatimus on ollut aina subjektiivista ja poliittisin syin peruuttamattomasti suhteessa kansalliseen etuun), mutta näin maallikkona ongelma vaikuttaa paljon pahemmalta niiden kannalta, joiden toimeentulo on tiukemmin kytköksissä agraariseen tuotantoon ja joilla ei ole mahdollista saada positiivisen protektionismin tarjoamaa maataloustukea. Jos Kom-teatterin laulussa rakennemuutos vie rakkauden, tässä tapauksessa se vie suorastaan tuhkatkin pesästä. Pahemmaksi asian tekee se, että toivottomuus ei aja mihinkään EVA:laiseen rakennemuutokseen, vaan slummiutumiseen ja tuloerojen kasvuun yhteiskunnissa, joissa kuilut ovat jo nyt syviä.

En halua julistautua amerikkalaisittain libertariaaniksi tai yleensäkään kyseenalaistaa koko lähiruokaa käsitteenä an sich, teenhän vastaavia eettisiä kulutusvalintoja itsekin. Ennemminkin olen kiinnostunut tietämään onko tätä problematiikkaa puitu ns. tiedostavissa piireissä ja minkälaisiin lopputuloksiin on päädytty. "Vapaa markkinatalous"-retorikot tuskin potevat pahaa oloa ajattelun ristiriitaisuudesta, mutta millaisia päätelmiä sen ulkopuolella olisi tehtävä? Laitammeko uskomme reilun kaupan orientti-tuotteisiin ja suomalaisiin vihanneksiin?

Jälleen, minun täytyisi oikeastaan ottaa tämä puheeksi jonkun sellaisen perehtyneen kanssa, joka osaisi vastata tähän dilemmaan, vastaus joka oikeasti saattaa olla helpompi kuin itse kuvittelen.

Ehkäpä aihe on nyt tältä erää loppuun käsitelty. Lupaan olla / lupaan yrittää olla toistelematta asiasta reaalimaailman keskusteluissa, ellei jollain ole tyhjentäviä (vasta-)argumentteja.

Edit: Summittaisen lukemisen tuloksena päädyin johtopäätökseen (jota en siis itse vetänyt, sillä tietotasoni on rakenteista aika pinnallinen), että vastaus ongelmaan on lähiruuan ja reilun kaupan yhdistelmä. Lähiruoka vähentäisi ympäristökuormittavuutta ja siirtäisi kehitysmaiden ruokatuotantoa myös kohden kotimaisia markkinoita. Toisaalta taas reilu kauppa vähentäisi tarvetta teollistuneiden maiden ulkopuolella tuottaa hyötykasveja ja ruokatarpeita suppeaa eliittiä hyödyttävään vientitalouteen. Kuluneesti ilmaistuna jäljet johtavat sylttytehtaalle - eli globaalin talouden tunnettuihin ongelmiin ja kehitysmaiden korruptoituneihin ja voimattomiin hallituksiin. Suuri osa eettisestä vastuusta pinotaan siis jälleen "valistuneen kuluttajan" ainakin osittain imaginaarisille hartioille. Mutta työkalupakissa ei vaikuta nykytilanteessa olevan juuri muutakaan.

Tiivistäen todettuna, kysymys on asennemuutoksien luomisesta. Ajatus on kaunis ja kannatettava, mutta jää nähtäväksi auttaako sellainen patologisen ja määrä-keskeisen kuluttamisen ideaan, joka on nykyinen vallitseva käytäntö.

.:Walter Benjamin ja Moskova:.

Walter Benjaminin (1892-1940) Moskovan päiväkirja (alk. Moskauer Tagebuch) on monitasoinen kuvaus tämän saksalais-juutalaisen kirjallisuuskriitikon matkasta Neuvostoliittoon joulukuun 1926 alusta tammikuun loppuun 1927. Benjamin kuvaa päiväkirjassaan Moskovaa kaupunkitilana. Länsi-Eurooppaan tottuneelle päiväkirjan pitäjälle kaupunki näyttäytyy valtavana kaupungin laitamaana. Keskustaa ei voi sanoa olevankaan, jos Kremliä ei sellaiseksi laske ja tämä hallinnon keskustakin muistuttaa Benjaminia lähinnä Monacosta, jossa hallituilla on kyseenalainen (?) kunnia asua aivan hallitsijoiden ovenpielessä. Saksalaiseen ilmastoon tottuneelle jäinen Moskova asettaa jo ympäristönä esteitä.

Varsin stereotyyppiseen Moskova-kuvaan koulittuna minulla on taas suorastaan ilmestyksenomaista lukea kaikesta siitä myytävästä tingeltangelista ja sälästä, jota NEP-kauden Neuvostoliiton pääkaupunki tarjoilee - joulukoristeita, puuleluja, savukekoteloita, paperikukkia. Tai ehkä kulttuurieliitin jäsen vain sattui olemaan kiinnostunut juuri näistä artikkeleista, Asja Laciksen ystävä ja Benjaminin kontaktihenkilö Bernhard Reich kommentoikin kirjoittajan keräysvietistä negatiiviseen sävyyn.

Turistikatseensa ohella Benjamin tarkastelee sen taustalla olevaa järjestelmää - ja mitä ilmeisemmin vaikuttuu, koska liittyykin Saksan kommunistiseen puolueeseen myöhemmin palattuaan kotimaahansa. Hän painii Puolueeseen liittymisen ongelman kanssa muutamaankin otteeseen - proletariaatin diktatuurissa vallankumouksellinen uhraa yksityisyytensä, porvarillisessa maassa hän uhraa elämän vakautensa. Mutta syrjäänkin jääminen askarruttaa vakaumuksellista kommunistia. Mitenkään varauksettomasti Benjamin ei kuitenkaan neuvostovaltaan suhtaudu, vaan osoittaa monia heikkouksia byrokratisoituvasta sotakommunismin seuraajasta. Vaikka hän hyväksyykin kulttuurisensuurin kaltaiset ilmiöt Neuvostoliitossa (ja siten ainakin jossakin määrin allekirjoittaa ohjelmalliseen dialektiseen marxismi-leninismiin pohjautuvan käsityksen taiteilijan asemasta vallankumouksessa), hän ei suinkaan suitsuta kaikkia NL:n kulttuurituotteita ja suhtautuu kriittisesti etenkin elokuvan alennustilaan, poislukien muutamat valovoimaiset auteurit kuten Sergei Eisensteinin.

Näitä kahta tasoa kirjalta odotinkin, mutta keskeiseen rooliin nousee myös Benjaminin epätoivoinen suhde latvialaiseen näyttelijään ja kommunistiin Asja Lacisiin. Rakastettu kohtelee toivottomasti retkahtanutta Benjaminia varsin tylysti ja vaikuttaa ainakin toisen osapuolen kuvauksen mukaan varsin epävakaalta persoonallisuudelta - eittämättä osaksi siksi, että Lacis on hermoromahduksen takia hoidettavana Moskovassa sijaitsevassa sanatoriossa ja suo aikaansa vain lyhyissä sykäyksissä. Benjamin tunnustaa hänelle rakkautensa useaan otteeseen ja ruotii tätä jatkuvasti päiväkirjassaan muun ohella, kaivaten vain pientä kosketusta tai huomionosoitusta satunnaisesti käyttäytyvältä näyttelijältä - yltyen välillä liikuttavan epärealistiseksikin. Kieltämättä Benjaminin ja Laciksen suhdetta pohdiskeleva päiväkirja luo tälle kaupunkitutkimuksen suurelle nimelle inhimillisyyttä. Joku voisi sanoa, että sen miettiminen laskeutuu tirkistelyn tasolle ja että lukija käyttäytyy tässä jälleen samaan tapaan kuin Martin Heideggerin ja Hannah Arendtin tapauksessa. Mutta kuluneesti sanottuna, eikö tällainen keittiö-psykologia ole lopulta varsin kiinnostavaa? Miksi ns. "nerot" ovat aina niin vaikeita ja kummallisia persoonia? Jäävätkö "mukavat tyypit" aina jalkoihin, kun kilvoitellaan vuosisadan nimistä? Tätä asiaa käsittelee myös Rodgersin ja Thompsonin paljastuksenomainen ja ahdistukseen asti populaari teos Huonosti käyttäytyvät filosofit, jonka lukeminen ja kommentaari on kirjoittajalta jäänyt toistaiseksi myöhempään, vaikka siellä se kirjaston kirjojen pinossa odottaa parempia aikoja.

Lukemani englanninkielinen painos on varsin tiheästi nootitettu selittävin kommentoinnein, mikä onkin tarpeellista nimien ja instituutioiden sekametelisopassa, jotka kyllä jossain vaiheessa menevät ohi silmienkin. Benjaminia sen kummemmin lukemattomana on vaikea kommentoida miten päiväkirja suhteutuu aikaisempaan tuotantoon, mutta 1920-luvun Neuvostoliiton kulttuurielämän ja kaupunkilaismiljöön, että ajan saksalaisten pahasti rakastuneiden kommunisti-intellektuellien "yksityisen" kuvaajana se on varsin arvokasta tavaraa.

.:Risto:.

Eilinen ilta kului hyvässä seurassa Riston ja Kauko Röyhkän keikalla Turun Päiväkodissa.

Mikäpäs siinä, varsin menevää musiikkitarjontaa. Riston soittaessa yleisö suorastaan villiintyi ja vaikka kappaleita ei tuntenut (lukuunottamatta lyhyttä pikakurssia etkoilla), tunnelmaan oli helppo yhtyä. Huomasin, että paljon on kulunut aikaa siitä kun olen viimeksi ollut oikealla rock-keikalla. Niin sitä on lakannut niilläkin käymisen, ehkä pitäisi uudelleenlämmitellä koko juttua.

Myöhemmin muutaman oluen siivittämänä ostin vielä levynkin - Aurinko Aurinko Plaa Plaa Plaa. Ja on Risto kiekollakin hyvää, vaikka ei ihan kaikki kappaleet. Maanisen hallusinoivasti sanoitettua ja musiikillisesti paikoitellen verevän purevaa - en vieläkään voi irrottautua ajatusyhteydestä Jouni Mömmön Mana Manaan, epäilemättä mielenterveydellisen ulottuvuuden takia. Hatunnosto aloitusraidan kuolemattomasta "Rakkauden avaruusraketti vie meidät...vittu kuuhun."

En voinut välttää tuntemasta pientä surumielisyyttä Kaukon kohdalla. Mies itsekin vaikutti vähän kärttyisältä tilanteeseen, joka laittoi suomalaisen rockin pitkää uraa tehneen artistin lähinnä "lämppärin" rooliin, puhumattakaan yleisöstä singahdelleista "soita Paranoid"-huudoista. Mutta ei se soittanut edes Hammerfestiä, vaikka vuonna 2001, kun aurinko paistoi Samppalinnan mäelle, kesä oli kuumimmillaan ja allekirjoittanut suoriutunut juuri tietämättään pääsykokeista kyseinen kappale kuultiin. Olisi voinut nostalgisoida. Eikä siinä ollut välimatkaakaan kovinkaan paljon, mitä nyt mäki alas valuttu - Kauko ja minä.

.:Hänestä ja heistä:.

Minusta on hienoa, että suomen kielessä käytetään sukupuolineutraalia, erottelematonta "hän" -persoonapronominia. En tiedä mikä mahtaa olla tällaisen länsimaisesta trendistä poikkeavan käytännön syy - Fenno-ugrilaisessa kieliperheessä? Sanooko ne Unkarissakin samaan tapaan? Joku viisas sanokoon. Joka tapauksessa, kausaliteetit sivuun, käytäntö on kutkuttavan nykypäivään sopiva ja olenkin joskus jossain keskustelussa ulkomaalaisen kanssa maininnut hieman ylpeileväänkin sävyyn tästä "ambiguity of sex and gender in Finnish language".

Osittain tästä syystä, mutta enemmänkin yleisen yleisönosastojen tendenssinomaisuuden aiheuttamasta huvittuneisuudesta (vaihteluna Hufvudstadsbladetin Språkdebatt-myllylle) olen jo hetken seurannut Helsingin Sanomissa pyörinyttä "keskustelua" siitä pitäisikö Suomeenkin (ja suomeenkin) saada erottelevat pronominit. Keskustelu sinänsä on lopulta aika turha - kielen rakenteita kun ei tuolla tavalla vain lähdetä muuttamaan, ei edes Sinilevähallitus ja Kari Raivio. Uudissanoja voidaan tosin kehitellä, kuten teknologisen kehityksen kanssa myötäjuokseva suomi osoittaa, mutta se mihin suuntaan lähdetään riippuu pitkälti yhteisön tiedostamattomasta tottumuksesta ja käytännöstä. Lienee turha toistaa vanhat ja kuluneet esimerkit joukkoistuimista ja rompuista.

Vastakkainasettelu debatissa on kuitenkin havaittavissa - toisella puolella miespuoliset "innovaattorit" uusine pronomineineen ja "feminiinisen pehmeine" (tämä ei ole mikään tarkka sitaatti, koska en ole saksinut kirjoituksia talteen, vaikka ehkä olisi pitänyt - kun ei ole HS:n käyttäjätunnuksiakaan) esimerkkeineen, jossa naista voisi viittailla vaikkapa pronominilla "hen". Toiselle puolelle asettuvat sitten ne muut - oma suosikkini oli se viiltävän sarkastiseen sävyyn kirjoitettu pätkä, jossa viitataan naiseen ihmisen (miehen) poikkeustapauksena, johon feminismiä "epäilyttävänä" pitävä saattaa vahingossa jopa mennä mukaan nyökytellen.

Ehkä koko debatti kertoo eniten juuri yleisönosastokirjoitusten realiteettien (vaikka sana realiteetti onkin hirvittävä) tajun puutteesta. Mutta lukisitte paikallislehtiä, niistä vasta hupia irtoaakin. Käsitelkäämme sitä joskus toiste.

.:Kein Trinkwasser:.

Unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin teos Kohtalottomuus (Sorstalanság. 1975.) tuli luettua loppuun varsin pikavauhtia, osittain koska kirja oli raskaasta aiheestaan huolimatta kevyesti luettavaa kieltä.

Kirja kertoo nuoren unkarilaisen juutalaispojan tarinan toisen maailmansodan keskitysleireillä, jossa kohtalo(ttomuus) vie häntä leiristä leiriin - kotikaupungista Budapestista Auschwitziin, Buchenwaldiin ja Zeitzeen, koko silmittömään julmuuteen tai piittaamattomuuteen vajonneeseen varjomaailmaan, jossa juutalaiset, puolalaiset, tsekit, muslimit ja poliittiset vangit uivat samassa sotkuisessa liemessä pysyen elossa dörgemüsellä ja heinäisellä leivällä.

Erityisesti Auschwitz-Birkenauhun sijoittunut episodi sai kylmät väreet nousemaan, kun tunnisti tekstistä leirin sisäisen maantieteen, muisti kuinka viime tapaninpäivänä käveli niissä samaisissa pesuhuoneissa, joiden läpi elämään tuomitut kulkivat saavuttuaan leiriin ja mentaalisesti paikallisti sen romaniblokin sijainnin suhteessa metsikön krematorioihin. Ristiriita kalskahtaa kirjassa tarinan kertojan alun naiiviuden ja myöhemmänkin ymmärtäväisen hyväuskoisuuden kanssa ja mätäpaiseisen kärsimyksen kuvauksen välillä.

En tiedä onko poliittisesti korrektia todeta näin, mutta hiljalleen pitkän aikavälin keskitysleirikiintiö kyllä täyttyy taas - nopeassa jatkumossa on tullut luettua puolalaisen Tadeusz Borowskin Kotimme Auschwitz ja Steve Sem-Sandbergin tsekkijournalisti Milena Jesenskásta kertonut Ravensbrück, jonka tosin luin lähinnä naisen enkä keskitysleirin takia. Ja vielä tämä, niin saa jo ehkä hieman turtumaan tähän kerronnan muotoon, josta on tunnetusti kirjoitettu hyllymetrejä. Kohtalottomasta tehty elokuva olisi tosin vielä kiinnostava nähdä - yleensäkin luettuun kirjaan pohjautuvien elokuvien näkeminen on mukavaa jo pelkkänä prosessina.

Mutta ainakin Kertészin kirja muistutti jälleen siitä, miksi netissä niin usein vastaantulevat holocaust-kieltäjät ja -revisionistit nostavat karvat pystyyn.

.:Vivre sa Vie: Film en Douze Tableaux:.

Katsoin illan viihteenä Jean-Luc Godardin elokuvan Vivre sa Vie: Film en Douze Tableaux (1962), suomenkieliseltä nimikkeeltään Elää elämäänsä. Kyseinen elokuva on nähty kyllä jo monta kertaa, ensimmäistä kertaa muistaakseni Orionin penkeiltä Suomen elokuva-arkiston Godard-sarjassa, ja se kuuluu eittämättä suosikkeihini ohjaajalta. Vivre sa Vie sijoittuu tuotannollisesti kuuluisan À bout de soufflen (1960) jälkeiseen tuotantoon - se on oikeastaan kronologisesti ensimmäinen (näkemistäni) Godardin elokuvista, jossa selkeät juonikulut alkavat hajautua ja kerronnasta tulee sykäyksellisempää ja mainstreamin selkeyteen tottuneelle vaikeampaa seurattavaa. Vivre sa Vie ei kuitenkaan vielä ole kovinkaan vaikea, ja ensimmäisellä katselukerralla on jo mahdollista sanoa jotain sen sisällöstä, päinvastoin kuin muutamassa myöhemmässä ohjauksessa.

Mutta on se silti joka kerta varsin lumoava elokuvakokemus, ei ihme että se on yksi suosikeistani Godardilta. Jo alun kohtaus, jossa Nana (Anna Karina) ja mies istuvat selin kameraan, Godardille tyypillisessä miljöössä - maitobaarissa (?), baaritiskiin nojaten. Nanan kasvot heijastuvat peilistä, katsoja jää kuuntelemaan keskustelua ja tuijottamaan kuin ulkopuolisena nuuskijana. Sama maitobaaritausta toistuu muutamaan kertaan elokuvassa, ja tuntuu ettei Godardin Pariisissa muuta olekaan kuin näitä kahviloita ja nuhjuisia hotellihuoneita. Ehkäpä tässä tyylissä on jälkiä siitä modernin keinokuvamaailmasta - populaari- ja kulutuskulttuurin käyttämisestä visuaalisena kiinnekohtana sosiaalista realismia edustavan elokuvan kerronnassa, tämä teemahan toistuu ohjaajan myöhemmässäkin tuotannossa. Kulutuskulttuuri ja arjen köyhyys prostituution alhoineen muodostaa marxilaisen elokuvaohjaajan linssin alla kaksi vastinparia katsojalle pohdittavaksi.

Ennen loppua elokuvassa (kohtaus 11), Nana istuu kahvilapöydässä filosofin kanssa, joka venyttää lähes monologin asteelle luentonsa kielestä ja saksalaisesta filosofiasta, jonka mukaan lopputulokseen saavutaan vain virheiden kautta. Ehkä tämä sulkee ympyrän, joka alkaa Nanan nähdessä Jeanne D'Arcin kuolemantuomion valkokankaalla (La Passion de Jeanne d'Arc, 1928 - Arcia näyttelee siinä Maria Falconetti) ja kyynelehtien päätyy prostituutioon?

"Mitä enemmän puhutaan, sitä vähemmän sanat tarkoittavat."

Ja loppu on edelleen arvaamaton, luulin jo hetken, ettei se tulisi samankaltaisena yllätyksenä kuin aikaisemmin, mutta lopulta en vain kyennyt välttämään sitä samaa tunnetta, joka heräsi ensimmäisellä kerralla. Katkaiseva kohtaus, kenties Godardin katoamaton taito on juuri siinä kyvyssä riuhtaista katsoja mainstreamin turvallisesta huviajelusta keskelle hämmentävyyttä ja ennakoimatonta, ei kenties ennustamatonta sisällöltään, vaan lähinnä kokemustasolla.

Edit: Muistin juuri, että luin tässä viikko-kaksi sitten 1/2007 filmihullusta, että Godardilla on tällä hetkellä näyttely (retrospektiivihengessä, jos oikein rekisteröin) Pariisin Pompidou-keskuksessa. Huolimatta siitä, että filmihullun paino tai taitto oli sählännyt ja jättänyt osan sivuista tyhjäksi, vaikutti se hemmetin kiinnostavalta näyttelyltä. Kannattaa käydä varmaan katsomassa jos sattuu olemaan Pariisissa päin.

.:Asema kohdalleen:.

Blogi-innostuksen levitessä jo joka soppeen ja saavuttaessa jopa tietokonerajoittuneet reaalimaailmaihmiset, on kai aika viimein myöskin allekirjoittaneen - eufemistisen -J.:n - aloittaa oma viritelmänsä ns. vakaville teksteille, jotka kaipaavat ruodintaa päänsisäistä todellisuutta laajemmassa kontekstissa. Tavoite ei ole niinkään pyrkiä saavuttamaan suuria ihmismassoja tai vaikuttamaan "online chiciä" huokuvalta intellektuellilta, vaan ennemminkin purkaa joitakin ajatusrakennelmia tekstiformaattiin. Samalla saa hyvää kirjoitusharjoitusta ja pitää suomen kielensä vireessä.

Tekstistä on tarkoitus pitää poissa kirjoittajan persoonan henkilökohtaisuudet (niille on olemassa oma kanavansa) ja keskittyä lähinnä kirjoittamaan kulttuurista, politiikasta, kulttuuripolitiikasta, kirjoista, elokuvista ja nationalismista - jälkimmäisestä etupäässä siksi, että kirjoittaja tekee aiheeseen liittyvää gradua vaihtelevalla menetyksellä. Tai no, tuskinpa mainitun henkilökohtaisen kokemusmaailman täydellinen irrottaminen tekstistä onnistuu ja eihän sellainen välttämättä edes kannatakaan. Distanssi tekee käsittämättömäksi, ja niin edespäin.

Internet-ympäristössä (tai trendikkäästi blogospheressä) nykypäivänä on toki jos jonkinlaista mediakommentaattoria, uutisanalyytikkoa ja kulttuurikriitikkoa lähtöön jos toiseenkin takomassa vielä useampia näppäimistöjä sormenpäät punaisina, joten ei tässäkään allekirjoittaja pyri mihinkään korkealentoiseen tai maataräjäyttävään toiminnan tasoon. Uskotaan nyt kuitenkin tämän kerran Jürgen Habermasin ajatuksiin politiikan demokraattisesta tilasta - jos internet -bloggaus siihen porvarillisen kahvisalongin kuvaan nyt kovinkaan hyvin sopii - ja luotetaan, että omalle sanalle löytyy paikkansa moniäänisessä diskurssissa.

Vaikka on vaikea sanoa onko tämän tasoisessa moniäänisyydessä jo kysymys vulgaaristi ilmaistuna Jürgenin ns. pakkiin kusemisesta. Tästä ja eräästä toisesta syystä kutsuttakoon tätä blogia siis lyhytaaltoradioksi, joka taipuneine antenneineen taitaa lähinnä kohista ja suhista.

Joten Timothy Learyä lainatakseni, "Turn on, tune in, and drop out."