.:Vivre sa Vie: Film en Douze Tableaux:.

Katsoin illan viihteenä Jean-Luc Godardin elokuvan Vivre sa Vie: Film en Douze Tableaux (1962), suomenkieliseltä nimikkeeltään Elää elämäänsä. Kyseinen elokuva on nähty kyllä jo monta kertaa, ensimmäistä kertaa muistaakseni Orionin penkeiltä Suomen elokuva-arkiston Godard-sarjassa, ja se kuuluu eittämättä suosikkeihini ohjaajalta. Vivre sa Vie sijoittuu tuotannollisesti kuuluisan À bout de soufflen (1960) jälkeiseen tuotantoon - se on oikeastaan kronologisesti ensimmäinen (näkemistäni) Godardin elokuvista, jossa selkeät juonikulut alkavat hajautua ja kerronnasta tulee sykäyksellisempää ja mainstreamin selkeyteen tottuneelle vaikeampaa seurattavaa. Vivre sa Vie ei kuitenkaan vielä ole kovinkaan vaikea, ja ensimmäisellä katselukerralla on jo mahdollista sanoa jotain sen sisällöstä, päinvastoin kuin muutamassa myöhemmässä ohjauksessa.

Mutta on se silti joka kerta varsin lumoava elokuvakokemus, ei ihme että se on yksi suosikeistani Godardilta. Jo alun kohtaus, jossa Nana (Anna Karina) ja mies istuvat selin kameraan, Godardille tyypillisessä miljöössä - maitobaarissa (?), baaritiskiin nojaten. Nanan kasvot heijastuvat peilistä, katsoja jää kuuntelemaan keskustelua ja tuijottamaan kuin ulkopuolisena nuuskijana. Sama maitobaaritausta toistuu muutamaan kertaan elokuvassa, ja tuntuu ettei Godardin Pariisissa muuta olekaan kuin näitä kahviloita ja nuhjuisia hotellihuoneita. Ehkäpä tässä tyylissä on jälkiä siitä modernin keinokuvamaailmasta - populaari- ja kulutuskulttuurin käyttämisestä visuaalisena kiinnekohtana sosiaalista realismia edustavan elokuvan kerronnassa, tämä teemahan toistuu ohjaajan myöhemmässäkin tuotannossa. Kulutuskulttuuri ja arjen köyhyys prostituution alhoineen muodostaa marxilaisen elokuvaohjaajan linssin alla kaksi vastinparia katsojalle pohdittavaksi.

Ennen loppua elokuvassa (kohtaus 11), Nana istuu kahvilapöydässä filosofin kanssa, joka venyttää lähes monologin asteelle luentonsa kielestä ja saksalaisesta filosofiasta, jonka mukaan lopputulokseen saavutaan vain virheiden kautta. Ehkä tämä sulkee ympyrän, joka alkaa Nanan nähdessä Jeanne D'Arcin kuolemantuomion valkokankaalla (La Passion de Jeanne d'Arc, 1928 - Arcia näyttelee siinä Maria Falconetti) ja kyynelehtien päätyy prostituutioon?

"Mitä enemmän puhutaan, sitä vähemmän sanat tarkoittavat."

Ja loppu on edelleen arvaamaton, luulin jo hetken, ettei se tulisi samankaltaisena yllätyksenä kuin aikaisemmin, mutta lopulta en vain kyennyt välttämään sitä samaa tunnetta, joka heräsi ensimmäisellä kerralla. Katkaiseva kohtaus, kenties Godardin katoamaton taito on juuri siinä kyvyssä riuhtaista katsoja mainstreamin turvallisesta huviajelusta keskelle hämmentävyyttä ja ennakoimatonta, ei kenties ennustamatonta sisällöltään, vaan lähinnä kokemustasolla.

Edit: Muistin juuri, että luin tässä viikko-kaksi sitten 1/2007 filmihullusta, että Godardilla on tällä hetkellä näyttely (retrospektiivihengessä, jos oikein rekisteröin) Pariisin Pompidou-keskuksessa. Huolimatta siitä, että filmihullun paino tai taitto oli sählännyt ja jättänyt osan sivuista tyhjäksi, vaikutti se hemmetin kiinnostavalta näyttelyltä. Kannattaa käydä varmaan katsomassa jos sattuu olemaan Pariisissa päin.