.:Lähetyskatkoksia:.

Lyhytaaltoradio kärsii katkoksista lähetyksissä - hajotin toisen koneeni perusteellisesti, itseasiassa koko laite käy jo hermoille - eikä laptop jostain syystä saa enää Ylioppilaskylästä langatonta yhteyttä. Turhauttavaa. Mutta siksi tätäkin kirjoitetaan hyvin (jälki)modernisti Bibbanin langattomassa WLAN:issa höyryävän kahvikupposen ja nationalismikirjapinon vierestä. Ulkomaalaiset pojat pelaavat viereisessä pöydässä Magic:The Gathering-korttipeliä, en edes tiennyt, niitä enää on olemassa. Ja hetken näpyttelyn jälkeen ulkona soittanut viuluduo hakeutuu viereen soittamaan sateen takia.

On ehkä äärimmilleen romantisoitua ajatella, että tämän ajan tekstimuotoinen perintö muodostuisi edes osaksi internetiin kirjoittamisesta. Ainakin tulevaisuuden historiankirjoittajat tulevat olemaan pahasti ns. kusessa sirpaleisten lähteidensä kanssa, ellei NSA:n arkistosta löydy kattavia varmuuskopioita kaikesta (ja mikä seulominen siinä olisikaan). Jälkimmäinen mahdollisuus ei tosin kuulosta kovinkaan utooppiselta ajatukselta nykypalveluiden Terms of Service-rimpsujen valossa - esimerkiksi ison maailman Irc-gallerian facebookin ToS:issa käyttäjä luovuttaa kaikki antamansa tiedot ja palveluun lataamansa tiedon niin yksityiseen kuin valtiolliseenkin (lue: Yhdysvaltain tiedusteluviranomaiset) käyttöön. Tällaisista huolestuminen tietenkin kuuluu enimmäkseen periaatteelliseen närkästykseen, mutta askel askeleelta kannattaa pohtia tarkkaan mitä haluaa itsestään verkkoon levitellä.

Muutoin ottaen verkkopimennossa oleminen, joka hankaloittaa televisiottoman elämää maailman tapahtumien seurannassa, on tullut vietettyä suhteellisen irtonaisissa olosuhteissa. Lukuunottamatta tietenkään Turun kenties ulkoisesti tyylikkäimmän ravintolan, Koulun, terassilla käytyjä tiiviitä keskusteluita Eurooppalaisen politiikan, sosiaalidemokratian ja talouspolitiikan tilasta, "keskusta-oikeistolaisen liberaalin" kanssa. Köh köh. Lähemmä Habermasilaista porvarillista kahvila/salonkikulttuuria vapaan demokratian forumina tuskin pääsee, vaikka kieltämättä Koulusta puuttuukin paksu tupakansavu ja sellaiset puiset lehtilukutelineet, jollainen ehkä olisi aikanaan ollut hauska ostaa Wienistä - joskin on hankala kuvitella mitään turhempaa hankintaa.

Suomessa tosin habermasilaisuudesta on turha puhua samassa lauseessa minkään kanssa, pääministerimme mielestähän asioista puhuminen on turhaa ennen kuin niistä on päätetty. Kokoomuslaiset voinevat tähän yhtyä, paitsi NATO:sta puhuttaessa, josta olisi syytä olla kansalaiskeskustelua, ainakin niin kauan kuin kansalaiskeskustelu on suunnaltaan oikeaa.

Kirjastokirjoittelu julkisessa ympäristössä siivittää ajatuksenvirtamaiseen kirjoittamiseen, vaikka ei sentään olla mikään Faulkner.

.:Tietoteknikointia:.

Jos joku on raivostuttavaa, se on PC-tietokoneiden väliajoin pakolliseksi muodostuva huoltosessio. Laptoppini on ollut jo lähellä sanoa sopimuksensa irti, niin kuorettunut täyteen kaikkea krääsää koko käyttöjärjestelmä on. Yritän selvitä uudelleenasennuksen sijaan pelkällä puhdistuksella, kun ei millään jaksaisi varmuuskopioida ja uudelleenasentaa kaikkea.

Tähän touhuun kuitenkin joka tapauksessa näyttää uppoavan tuntikausia, jolloin ei voi tehdä muuta kuin odottaa, että saisi painaa seuraavaa OK-painiketta. Luetaan siis Juha Sihvolan Maailmankansalaisen etiikkaa ja pysytään kärsivällisenä. En vieläkään ole keksinyt selitystä sille miksi kreikkalaiset ajattelijat aiheuttavat aina niin voimakasta unetusta. Onneksi Sihvolaa lukemalla oikoo sentään joitakin tuskallisia yleissivistyksiä jostain Aristoteleen etiikasta.

Kiusallani tämän syyssiivouksen hoidettuani säädän käyttöjärjestelmän aivan uuteen uskoon. Toivotaan, että latausajat putoaisivat edes hieman tämänhetkisistä. Tietotekniikka turhauttaa jopa silloin, kun tietää mitä tekee.

Edit: Tietokone tuntuu jatkavan raksuttamistaan jonkin tovin, ja silloin ei voi tehdä muuta kuin näpertää. Kaikesta päätellen keskinkertaisista turistikuvistaan saa pienellä säätämisellä aavistuksen verran tekotaiteellista mustavalkokuvaa, joka on kuitenkin ihan pätevää Windowsin taustakuvatukseksi (I, II, III & IV). Varsovan kulttuurin ja tieteen palatsin kuvasta tulee erehdyttävän vanhan näköinen, jos ei huomaa katolla olevaa modernia antennia.

.:Mummot kuolivat keväisin:.

Ruben Gallego ei päästä lukijaansa helpolla kirjassaan Valkoista mustalla. Teos on vaikeasti invalidisoituneen kirjailijan eräänlainen selviytymistarina ja fiktion keinoin tarinoitu tosikertomus — en suostu käyttämään ilmaisua "perustuu tositapahtumiin" — Neuvostoliiton melkoisen epäinhimillisestä hoitolaitosjärjestelmästä. Lastenkodeista ja vanhustenhoitoloista, joiden olot olivat (ja ovat ehkä vieläkin Venäjällä?) kammottavat. Liikuntakyvyttömien lasten kohtalona oli koulun loputtua joutua vanhainkotiin heitteille jätettäväksi, varmaan kuolemaan. Jotain Nikolae Ceauşescun Romanian lastenkoteihin verrattavaa — sitä mitä lännen televisioihin tulvi 1989. Lopulta tarina on voittajakertomus, koska Gallego (joka oli Espanjan Francoa paossa olleen kommunistipuolueen johtajan Ignacio Gallegon kätketty tyttärenpoika) selviytyy. Kammottavasta, sisäistä levottomuutta herättävästä aiheestaan huolimatta kirjassa on myös viihdyttäviäkin kohtia, vodkan, valkosipulin ja kolmijalkaisten koirien parissa. Ei mikään keveiden lukuhetkien kirja.

Tällaisiin kirjoihin — niiden olemassaolon tärkeydestä huolimatta — on aina vähän vaikea suhtautua, koska teosta on mahdotonta pohtia sen aihepiirin makaaberiuden ulkopuolella. En viittaa mihinkään oikeistolaiseen ininään poliittisen korrektiuden ajatuksia kahlitsevasta vaikutuksesta, vaan ennemminkin siihen, ettei lukiessaan kykene kuin sisällölliseen hahmottamiseen. Tällaiseen teemaan kun voisi kirjoittaa — olettaen, että kyse on niin sanotusti tositarinasta — kuinka huonosti tai hyvin tahansa, ja silti olisi vakuuttava. Tosin — miksi niitä pitäisikään nähdä jostakin muusta näkökulmasta?

...

Katsoin myös eilen illalla, hieman keskittymiskyvyn puutteesta kärsien Wong Kar-Wain esikoisteoksen As Tears Go By (Wong gok ka moon. 1988). Vähän keskinkertaiselta vaikuttava, mutta jossain määrin ohjaajan tyyliä jo heijasteleva tarina Hong Kongissa piehtaroivista gangstereista, jotka vetävät säännöllisesti toisiaan turpiin tuntui hieman sekavalta. Andy Laun ja Maggie Cheungin välinen romanssi kyllä pysyi kasassa, mutta myöhemmin ote hieman karkaa Jackie Cheungin törttöilyä seuratessa. Joten kuten sentään pysyy kärryillä loppuun asti. En tosin kuolemaksenikaan ymmärrä miten elokuva muka kytkeytyy sen lykkäytyneeseen jatko-osaan In The Mood For Love. Wong Kar-Wain tavanomaista tunnelmallista nerokkuutta jäytää pahasti järkyttävä kasarius — kampaukset ja vaatetukset nyt eivät suuremmalti haittaa, mutta se syntikkamusiikki on jotain melkoisen vihlovaa. Ohjaajan elokuville tyypillinen tunnusbiisikin (You Take My Breath Away, kuulemma. En ikinä pärjäisi musavisoissa) assosioituu lähtemättömästi jonkin automainoksen teemasävelmään. Aargh. Täytyy toivoa, että Days of Being Wild (A Fei zheng chuan. 1991) on hieman parempi.

...

Lehden huumoriuutinen kyllä tietää mihin lyödä, samaa ilmiötä olen itsekin seurannut. Helsingin Sanomien keskustelupalstalla ei tarvita suurempaakaan tapahtumaa, tässä tapauksessa kadunvaltausta Etu-Töölössä, jotta joku ehdottaa kumiluoteja ja kyynelkaasua. Jos nämä keskusteluunosallistujat saisivat päättää, hoidettaisiin Suomen viherpipertäjäpopulaatio varmaan suoraan ... no, en tiedä minne kun ei enää Neuvostoliittoakaan ole. Poliisin valtuuksia olisi myös syytä lisätä jo ihan vaan siksi, että kyllähän se nyt kunnon kansalaista vituttaa jo pelkästään sellaisten rastatukkien näkeminen kadulla.

Kun joku vain selittäisi mistä tällainen uhokulttuuri (siis kumiluotikaarti) demokraattisessa yhteiskunnassa syntyy. Ja miksi Suomessa ei ole ACLU:a?

"Kyselyyn osallistui ihmisiä, joista aivan liian monella on internet-yhteys."

Aivan.

.:Meine Damen und Herren:.

Kevyesti viihdyttävä pseudo-musikaali Cabaret (1972) oli aika yllättävä paketti — en yleensä ole erityisemmin musikaali-ihmisiä, mutta ehkä sitten kabaree? Elokuva asettaa viimeinkin hieman erikoisen näköisen Lisa Minellin hyvään kontekstiin roolissaan Sally Bowlesina, polkkatukkaisena kabaree-esiintyjänä Weimarin tasavallassa. Yleissivistykseni kun näissä klassisissa näyttelijöissä on aika surkeaa — en yksinkertaisesti ole nähnyt vanhaa Hollywoodia kovinkaan paljon. Minelli/Bowles on kuitenkin mainio hyperaktiivisuudessaan ja dekadenttiudessaan, vaikka joissakin kohdissa Broadway-huumori paistaa läpi vähän turhan pahasti. Hienoa on myös se, että rooleihin muina kabaree-tyttöinä on pestattu hieman elähtäneempiäkin naiseläjiä, nykyelokuvassa ne pirulaiset laittaisivat jotain puunattuja kauneusihannearkkityyppejä.

Pakollisilta viittauksilta ruskeapaitoihin ja kommunisteihin ei tietenkään vältytä, mutta ehkä teoksen juureksen kirjoittanut, jonkinlaiseksi queer-ikoniksi ehkä luetteloitava, Christopher Isherwood sitten niistä kertookin alkuperäistekstissä.

Isherwoodista taitaa johtua myös Broadway-musikaaliksi varsin vapaamielinen — ja voi sanoa äimistelemätön — suhtautuminen tarinan keskiöön nousevaan biseksuaaliseen ménage-à-troisiin. Ja onpa mukaan tungettu muutama visuaalinen vastine name droppingille, ennen kaikkea säpsähdyttävän tuttu viittaus erääseen Otto Dixin maalaukseen. Mitään sen kummempaa historiallista autenttisuutta on turha etsiä, joten pilkunviilaajat älköön vaivautuko.

.:Vielä Döblinistä:.

"I have not adopted bourgeois values like so many of the little people who want only to make a higher salary and a better living — I'm disgusted by the 'refinement,' by affluence with its made-up, satiated people; I loathe the socializing of the rich, their impudent and revolting way of abusing art as evening entertainment." -Alfred Döblin (transl. Peter Jelavich)

Döblinin modernistisen populaarikulttuurin omaksi otossa ja jäykistyneen porvarillisen huonon maun torjumisessa on jotain viehättävää. Mutta on vaikea olla välttämättä ajatusta siitä, että Weimarin vasemmistolaiset ja juutalaiset kulttuurituotteet ovat nykyään itse juuri tämän keikaroivan korkeakulttuurin pyhäinjäännöksiä — puhumattakaan 1920-luvun elokuvasta ja vastaavasta. Mutta postmodernissa yhteiskunnassa, B-elokuvien tapittamisen poislukien, on vaikea Döblinin tavoin keskittyä kansankulttuuriin ja hylätä pretensiöösi taidesnobbailu. Kun nykyajan kansankulttuuri on TV-chatteineen, formuloineen ja tosi-televisioineen niin perin ikävystyttävää. Vai mahtavatko sata vuotta jälkeen tulevat kulttuurintutkijat muodostaa tunnepitoisia suhteita Big Brotherin vuoden 2006 Suomen tuotantokauteen? Kaki vuosituhannen vaihteen anti-intellektuellismin symbolina?

Ihmettelen hieman, että jaksan pyöritellä tätä samaa asiaa, tämähän on jo todettu moneen kertaan.

.:Hiekka:.

Vielä hetki aikaa kerätä kirjojen väliin hiekkaa, kuten Jean-Pierre Jeunetin ohjaamisen hienoudesta kaiken olennaisen sanovassa lyhytelokuvassa Foutaises, catalogue nostalgique des plaisirs de la vie (1989). Minäkin pidän sanoista Trans-Europ-Express, Trans-Orient-Express, Trans-Siberian-Express.

Pikkukivaa ja ehkä vähän hienostelevaa, kuten Jeunetilla yleensä (paitsi ehkä — hrr — Alien 4), mutta jotenkin vetoavaa.

Lyhytelokuvista voi ja täytyy kirjoittaa lyhyesti. Pieni helmi löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta.

.:Rypälesokeria ja kamferiruiskeita:.

Saavutin siis lopun Alfred Döblinin eeppisessä klassikkoniteessä Berlin Alexanderplatz. Teos seuraa berliiniläisen pikkurikollisen Franz Biberkopfin tietä Tegelin vankilasta vapauteen, jossa kohtalo jakaa kunnollisuutta vannoneelle entiselle muuttomiehelle ja sementtityöläiselle kehnot kortit ja syöksee hänet kohden perikatoaan — johon lopulta johtaa Biberkopfin kyvyttömyys kohdata itseään.

Kirjassa lukijan eteen katetaan koko sodanjälkeisen Weimarin Saksan levottomuus ja Berliinin alamaailman murtojen, prostituoitujen ja kapakoiden maailma. Modernin metropoliksen hälinää Döblin täplittää heittämällä Biberkopfin tarinan väliin katkelmia mainoksista ("Gargoyle Mobilöl vulkanoimislaitos, leikkauttakaa polkkatukkanne meillä, sinertävä vesikampaus, Pixavon, jalostettu teeuute."), sanomalehtiuutisista ("Hirvittävä Prahan onnettomuus, 21 kuollutta jo löydetty, 150 henkeä hautautunut. Tämä rauniokasa oli vielä pari minuuttia ennen sitä seitsenkerroksinen uudisrakennus, nyt sen alla viruu vielä lukuisia kuolleita ja pahasti loukkaantuneita.") ja pienistä kaupunkitarinoista, joiden paikkasidonnaisuus pakottaa kovin usein kaivamaan netistä kartan, jotta tietäisi edes suurin piirtein mistä puhutaan.

Ajoittain tämä raamatuntarinoilla — Biberkopfhan sijoittuu hyvin Jobin tarinaan, tai ainakin haluaa itse sijoittua — ja kaupungilla pippuroitu kertomus yltyy aika vaikeasti seurattavaksi luettavaksi onomatopoeettisine ilmaisuineen. Jotkut sivutekstit väittävät, että Döblin olisi ottanut vahvasti vaikutteita James Joyceltä, mutta siitähän minä en tiedä mitään.

En malta olla vertaamatta alkumetreille luettuun Musilin Mies vailla ominaisuuksia-järkäleeseen ja toteamatta toistamiseen, että jälkimmäinen kärsii valtavasta porvarillisesta vätystelystä, siinä missä Berlin Alexanderplatzin yhteiskunnan alimmaisiin perehtyvä tarina saattaa vaihdella sävyään paljon helpommin humoristisesta syvälliseen ja toisin päin. "Viehättävä huumori yhdistyy syvällisempään sisältöön" taitaa olla jo liikaa.

Suomennoksesta täytyy kyllä todeta, että vaikka se on yleensä ottaen varsin onnistunut, käy slangisaksan kääntäminen jonkinlaiseksi puoliveriseksi arviolta 1960-luvun puhekieleksi (ainakin summittaisen arvioni mukaan) vähän rasittamaan. Uusi käännös vääntäisi kirjan varmaan Stadin slangilla, sehän on nyt niin muodissa. Kyseenalaista tosin olisi toimisiko sellainenkaan kunnolla — ehkä työstämään pitäisi palkata se, joka käänsi Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Toinen ehkä vähän sotkeva temppu on kääntää Franzin tyttöystävän Miezen lempinimi Mirriksi — käännös on tietenkin vastaava, mutta tällaisia toivoisi jätettävän lukijan oman älyn varaan. Suomessa kun ei tunnuta harrastavan anglojen tapaan nootitettuja kaunokirjoja.

Tämän päätteeksi täytyy kyllä yrittää metsästää jostain käsiin Rainer Fassbinderin TV-sarja — kolmatta missausta (ensimmäinen muutama vuosi sitten elokuva-arkistossa, toinen muutama viikko sitten Teemalta) ei tekisi mieli tehdä.

.:Semper fi:.

Ärsytyksen aiheensa kullakin, viime aikoina siitä ovat vastanneet amerikkalaiset patriootit (tosin ei suoraan gradu-aiheeseen liittyen). Tietyn asenneryhmittymän historia- ja maailmankuva on kyllä varsin erikoinen sekoitus nationalismia, kylmän sodan uudelleenkierrätettyä retoriikkaa ja krypto-rasismia. Tälle amerikkalaistyyppiselle ajattelulle, joka kumpuaa yleensä konservatiivien, mutta myös liberaalien leiristä on tyypillistä vahva sitoutuminen Yhdysvaltain messiaaniseen rooliin Vapaan Maailman soihdunkantajana — Anatol Lieven purkaa samaa ilmiötä kirjassaan America Right or Wrong. An Anatomy of American Nationalism.

Tässä vaiheessa puhuttaisiin tietenkin vasta ideologisista eroista, mutta kun tämä sitoutetaan väkivallan ("oikeutetun" sellaisen) ihannointiin ja pinnalliseen tietoon perustuvaan stereotyyppiseen suhtautumiseen ei-läntisiin ihmisryhmiin ollaan huonoilla vesillä. Fiksaatio sotaan ja väkivaltaan tuntuu olevan rapakon toisella puolella jonkinlainen äijäjuttu, maskuliinisuus ei ole uskottavaa ilman "realistisen" maailmankuvan hyväksymistä. Tietenkin voidaan väittää, että suomalainen miesmilitarismi armeijajuttuineen vastaa samankaltaisissa ihmisryhmissä hyvin pitkälle samaa ilmiötä, mutta suurvaltana Yhdysvallat myös käy sotia ja kaikki tuntuu huomattavan paljon konkreettisemmalta.

Internetin tapauksessa tähän soppaan heitetään tosikertomuksia, valokuvia ja multimediaa Irakin verisiltä sotakentillä, jossa keskenkasvuiset pojat käyvät vammauttamassa itsensä henkisesti — tähän liittyvät internet-diskurssit ilmeisesti nojatuolipatriooteilta nousevat kuvottavuudessaan täysin uudelle tasolle. On vaikea kuvitella, että edes edellisen vuosisadan aikana käydyt sodat tavoittaisivat mentaliteetissaan jotain postmodernista väkivaltakulttuurista.

...

Yritän piristää itseäni kuuntelemalla kanadalaista kaksos-indie pop-rockia ja tavoittelemalla Döblinin viimeistä lausetta. Ei voi kyllä puhua kehuttavasta suorituksesta, jos niinkin hyvältä tuntuvan alle kuusisataa sivua pitkän kirjan lukemiseen kuluu näinkin kauan. Miten koskaan kuvittelen selviäväni Karamazovin veljeksistä?

.:Plekszy-Gladzin huuliparta:.

Tietokoneen ääressä istuminen (aggressioita keräten) on yhtä tuskaa tällaisina päivinä — aamuisen sateen jälkeen ilma ei ole liikkunut vaan roikkuu raskaana niskassa (kirjoitin melkein "kuin"-vertauksen, mutta koska Majakovski piti niitä tyhjänpäiväisinä, jätin väliin). Jos tekisi jotain sellaista, jota voisi kunnolla tehdä laptopilla, menisin ulos. Mutta ei voi.

...

Aikaa ja energiaa riittää kuitenkin kirjoittamaan niinkin tärkeästä aiheesta kuin Tintistä! Eilen illalla luin läpi yhden suosikeistani, Tuhatkaunon tapauksen (L'Affaire Tournesol, 1956). Tintti herättää nykyään, ehkä ylianalyyttisyyden takia, hieman kyynisiä ajatuskulkuja, mutta lapsuudessa se oli kyllä kärkipään sarjakuvaa, kuten eurooppalainen klassikkosarjakuva muutenkin. Onhan se kieltämättä kiinnostavaa, että sarjakuvissa ei ole käytännössä lainkaan naispuolisia hahmoja (oopperalaulaja Bianca Castafiore on varmaan keskeisimpiä), ja päähenkilö itsekin on lähes epäinhimillisen luonteeton, ja ennen kaikkea aina rationaalinen ja rohkea selviytyjä. Kolonialistiset sävyt jossain Tintti Afrikassa voi kai laittaa aikakauden piikkiin, myöhemminhän Hergé suhtautuu varsin kriittisesti sekä kansallisiin stereotypioihin (etenkin uudelleen työstetyissä versioissa), että ryöstökapitalistisiin suuryrityksiin.

Tuhatkaunon tapaus on vastaavasti referenssi kylmän sodan teknologiseen asevarustelukilpaan ja stalinistiseen/hitleristiseen totalitarismiin. Albumissa Tintti ja kapteeni Haddock ajavat takaa läpi Euroopan professori Tuhatkaunon ryöstäneitä vieraiden valtojen agentteja — ensin syldaavien, sitten borduurien.

Syldavia ja Borduria ovat Hergén fiktiiviset balkanilaisvaltiot. Syldavia on monarkistinen "hyvisvaltio", jotain sellaista mitä itäisessä Euroopassa oli ennen toista maailmansotaa. Sen naapurimaa on totalitaristinen poliisivaltio Borduria, jota hallitsevat plekszistit seuraavat suurta johtajaa marsalkka Plekszy-Gladzia (Amaïh!), jonka silmäänpistävä huuliparta (eli viikset?) toimii maan virallisena symbolinakin, aina poliisin kansallissosialistivaikutteisia käsivarsinauhoja myöten (asepuvut ovat kuulemma muuten Unkarin poliisin univormujen inspiroimia). Hergén mielikuvatyö on niin tarkkaa, että kaltaiseni lingvistinen palikka voi jopa kuvitella syldaavien kielen (esimerkiksi Klow) edustavan länsislaavilaisia kieliä, kun taas borduurit ovat itäslaaveja (Szohõd).

Varsin rikasta taustatyötään Hergé suolaa visuaalisella komiikalla, erityisesti tämän artikkelin kuvituksena olevassa laastarikohtauksessa on jotain. Kohtaus jatkuu vielä kuvituksen jälkeenkin, ja sekoittuu bordurialaisten ZTURPO:n agenttien huonosta yhteydestä kärsivään puhelinkeskusteluun. Kaukopuheluiden ja huonojen linjojen aikaa ei oikein itse ymmärräkään, tai ainakaan muista — mieleen tulee YLE:n elävästä arkistosta tässä jokunen viikko sitten kuuntelemani Lieko Zachovalovan raportti Prahasta puna-armeijan miehitettyä kaupungin vuonna 1968 — Geneven keskus kun haluaa jatkuvasti katkaista suoran puhelinreportaasin rajoitetun puheluajan takia.

Vaikka täytyy olla samaa monien kanssa, että Hergé on kyllä albumeissaan systemaattisesti parempi piirtämään pikkutarkkoja autoja, rakennuksia, lentokoneita ja sen sellaisia verrattuna suhteellisen vaatimattomiin (mutta eittämättä rakastettuihin) ihmishahmoihin.

.:Bergman IV:.

Hets (1944), eli suomalaiselta nimeltään Kiihko on Ingmar Bergmanin ensimmäinen elokuva (ainakin IMDB:n mukaan) ja kyllä siinä kieltämättä ohjaajan tulevaisuudessa vielä kehittyvät kyvyt tarinankertojana näkyvät.

Kiihko kertoo lukion viimeistä luokkaa käyvästä Jan-Erikistä, jonka pirullinen latinanopettaja Caligula on ottanut silmätikukseen. Caligulaa näyttelee Djävulens ögan Saatana Stig Järrel, joka on kyllä todella luonneroolissa näissä piruilevissa antagonistikuvissaan — tosin siinä missä Djävulens ögan Saatana on perinteinen langennut, mutta symppis vihtahousu, on inhimillinen Caligula psykologisesta rikkonaisuudestaan ja neuroottisuudestaan huolimatta paljon vastenmielisempi. Mukaan juoneen sotkeutuu vielä tupakkakaupan myyjätyttö Bertha, joka on kiusattuna joutunut aavistuksen verran 1940-luvun moralismia seuraillen paheen tielle ja kevytkenkäiseksi naisihmiseksi, juopotellen konjakkia ullakkoasunnossaan kaiket päivät.

Ehkä vahvasti porvarillinen ruotsalainen opinahjoympäristö muistuttaa Jan Guilloun erinomaisesta Pahuudesta (Ondskan) — tosin ilman sossupossuja ja ylenmääräistä väkivaltaa. Porvaripojilla on hienot kodit ja turvaverkostot, mutta se ei estä opetusmetodeiltaan jälkeenjääneen (tai ehkä juuri 1940-lukulaisen) koulun henkistä sadismia. Ja latinaa, luojan kiitos sitä ei nykyään enää tarvitse lukea yliopistossa pakollisena. Vaikka 1940-luvun porvarikoulua ei voi kuriltaan ja sen sellaiseltaan verrata Suomeen vuonna Kepu, pistää elokuva silti miettimään koulun (ja esimerkiksi armeijan) sisäisten sosiaalisten rakenteiden pirullisuutta. Miten niin monella on piinaavia muistoja koulunkäynnistä — harva ympäristö on yhtä julma sosiaalidarwinistinen kokeilu kuin vaikkapa yläaste. Ja kun muistaa muutaman aihepiiriä sivunneen ainejärjestötoimistossa käydyn pöytäkeskustelun, eivät kaikki opettajatkaan ole välttämättä aivan täysipäistä materiaalia. Kiinnostava aihe joka tapauksessa.

Hets ei ole mikään mestariteos, mutta ei pelkkä harjoituskappalekaan. Sen ikä kuitenkin näkyy selvästi verratessa näkemiini 1950-1960-luvun Bergmaneihin, jo teknisesti. Aikaisemmin hehkuttamastani selkeästi artikuloidusta ruotsista voi ehkä kiittää äänitystekniikkaa. Muistuttaa kovasti suomalaista 1950-luvun elokuvaa, etten sanoisi. Kiinnostavaa (ja vähän pelottavaakin) on nähdä, millainen Käärmeenmuna (1977) sitten on, väreissä ja kaikkea.

...

Lisättäköön tähän merkintään jälkikirjoitukseksi (ja metatekstiksi), etten ole täysin tyytyväinen siihen miten katkonaisesti juostun elokuvamaratonin kirjoitettu osuus on sujunut — elävistä kuvista kirjoittaminen kun tuntuu tuovan esille kirjoittamiseni pahimmat puolet, juuttumisen samankaltaisiin ilmaisuihin ja ehkä myös ajatuksiinkin. Se on tietenkin osittain tiedostamatonta, mutta koska tämän blogin tarkoitus on 1) kehittää kirjoittamistaitojani 2) olla — yleisöstä piittaamattomuuden ylidramaattisesti käsivarsi otsalle nostaen julistaessaankin — edes marginaalisesti luettavaa tekstiä. Ajatusviivojen, pilkutusten ja saksalaistyyppisten mammuttilauseiden joukosta en halua poistua, sehän on jo tyyliseikkakin, mutta jotain rotia täytyisi kai olla. Seuraavaksi, joskaan en vielä tässä merkinnässä, ajattelin kiinnittää huomiota kieliasuun.

.:Kakkua prinsessalle:.

Yritys oli kova katsoa Wajdan Człowiek z marmuru, mutta en jaksanut joten päädyin vain kumoamaan olutta ja katsomaan Sofia Coppolan rokkia chick flickiä Maria Antoinette, jonka näin joskus vuoden vaihteessa valkokankaalta. Ihan hieno elokuva, vaikka sen voi katsoa monella tavalla "väärin", ennen kaikkea historiallisena kuvauksena (joka ilmenee ehkä jo tarpeeksi konkreettisesti kiistettynä siinä Converse-kohtauksessa). Kukapa ei haluaisi kapsahtaa moiseen karkkimaiseen kuvaukseen ja jättää nipottamistaan ovenpieleen — klassista hovipukudraamaa maustettuna populaarikultturillisilla viittauksilla (jotkut kai puhuisivat kulttuurihistoriallisista viittauksista. Silmäniskuhymiö) ja vitseillä jotka varioivat hauskasta "hauskaan".

.:Porsaista:.

On niin kuuma, että paita liimaantuu aloillaan istumisen jälkeen selkään kiinni. Ja järven toisella rannalla on varmaan firman kesäjuhla, vantaalaisia kun ovat, isot miehet ilakoivat kuin pienet pojat, mutta tuskin selvin päin. Kummallinen tunnelma.

Palaan Döblinin pariin — uskomatonta, että maltoin pitää näin pitkän tauon. Teurastamokuvaus on niin nopeatempoisesti kerrottu, että lukijaa hengästyttää, minkä kuvotukseltaan ehtii (vieraantunut kun on, tappamisesta ja verestä, kaikesta agraarisesta). Maistakaahan kirvestä rakkaat porsaat, kalttaus odottaa! Vähän kuin Upton Sinclairia Viidakossa, vähemmän paskaa ja polakkeja vaan. Paitsi taisivat olla liettualaisia.

Tänään voisi vain lipittää olutta ja katsoa jotain mukavaa elokuvaa — valinnan ongelma onkin, hömppää vai Bergmania?

.:Bergman III:.

Bergman-sarjalle ei näykään loppua, löysin nimittäin lisää — palauttaessani vanhat löysin Rakkauden oppitunnit, Kiihkon ja Käärmeenmunan (En Lektion i Kärlek, Hets ja The Serpent's Egg). Kuulostavat hämmästyttävästi pornoelokuvien nimikkeiltä. Ja mikä parasta, ottamatta jäi Kesä Monican kanssa — ei nyt sentään mennä liiallisuuksiin. Ehkä hieman intensiivistä, mutta en tiedä tulisiko ohjaajaa muuten katsottua kunnolla läpi — elokuvaklassikot ovat kuin klassikkokirjat, niihin vain on toisinaan niin pirun hankala tarttua, ja välillä ylitsehuokuva pretensiös-faktori on kertakaikkiaan kuristava.

...

Interim-small-writingiä:

Hyvinkään rakastettavassa funkkis/kasarikeskustassa flanöörätessäni (tosin pyörällä, en ole varma voiko polkupyörällä flanöörätä, ehkä ei) yritin myös etsiä tummanpunaisia kengännauhoja. Sellaiset olisivat aika dandyt, mustissa kengissä. Mutta ilmeisesti nauhanormatiivisuus painottaa, että kengännauhojen täytyy ehdottomasti olla mustia, ruskeita tai valkoisia. Myyjä ehdotti, että tekisin itse omat kengännauhani (?) kankaasta. Kas kun että värjäisin valkoiset.

End-of-interim.

...

Djävulens ögasta — se oli ehkä heikoin kaikista näkemistäni Bergmaneista (kaikista kolmesta, siis), mutta ei sinänsä mikään hullumpi tarina. Hyvin 1800-lukulaisesti rakennetussa tarinassa Saatana (ehkä paras Saatana ikänä, Stig Järrel) lähettää helvetissä kärventyvän Don Juanin ja palvelijansa Pablon kanssa viettelemään koskemattoman pappilan neidon (Bibi Andersson, joka on muuten pettymykseksi ihan samanlainen kaikissa rooleissaan), joka on menossa naimisiin. Sillä en ung kvinnas oskuld är en vagel i djävulens öga. Kaksikkoa vartioimaan lähtee demoninen munkki-perkele, jonka kautta helvetin voimat yrittävät neitosta houkuttaa lankeamaan Don Juanin syliin.

Paholaisen silmässä se, että Bergman on teatteritaustainen näkyy vahvasti — itseasiassa koko elokuva on käytännössä näytelmä filmillä, kolmea näytöstä ja välispiikkejä myöden. Ei se silti hullummin toimi, komedialle ja hieman ylidramaattiselle taiteellisuudelle saa rakennettua aika paljon ja silti säilyttää tietty uskottavuus, jos homman saa pysymään kasassa ja näyttelijät ovat hyviä. Sitäpaitsi minuun nämä klassiset paholaistarinat (Dante, Milton, Blake, Goethe) vetoavat, niissä on rikinkatkuista mystiikkaa.

Lopuksi muistiinlaitettavaksi massiivisena sitaattina kreivi Armand de Rochefoucauldin ja markiisi Giuseppe Maria de Macopanzan neuvot pohjoismaalaisista naisista:

"Vi har utforskat olika metoder för at förföra kvinnor i det nordliga landet. Det har visat sig att det plötsliga anfallet är mera rekommendabelt än den långvariga belägringen. Förföraren bör begagna ömhet och obeveklig beslutsamhet som inte ger plats för någon osäkerhet hos objektet. Sydländsk livlighet utan överdrifter. Måttfullhet i seder och uppträdande inger trygghet hos objektet. En romantisk ton, en skugga av genomkämpad smärta som eggar fantasi och medlidande hos objektet. Varje yttrande, som ger föreställningar om perversioner är strängt förbjudet. En eller annan cynism, baserad på sårad idealitet, är däremot tänkbar. Den unga nordiska kvinnan är också mycket känslig för raffinerande tonfall, gärna med främmande brytning. En manlig skönhet är ett plus, men det är inte nödvändigt. De är ovana vid komplimanger. Man bör endast försiktigt berömma hennes företräden. Blir man för entusiastisk, tror hon att man ljuger och spelet är förlorat. Alltså: den nordiska kvinnan är passionerad, spontan och självständig. Hon är lojal och romantisk, men hänsynslös i sin lidelse. Hon har ofta kalla fötter. Hennes oblyga nakenhet får icke förväxlas med lättsinne. Hon är oerfaren men nyfiken. På sommaren är hon lättklädd. Hon är sällan medveten om sin kvinnlighet. Därför är hon lättfångad. Hennes moraluppfattning är outgrundlig därför är hon svår att behålla."

.:Bergman II:.

Smultronstället (1957) — suomalaisittain Mansikkapaikka — oli maineensa väärti klassikko. Elokuvassa vanhentuva professori Isak Borg matkustaa autolla poikansa vaimon kanssa halki Ruotsin Lundiin vihittäväksi yliopiston riemutohtoriksi. Matkalla hän vaipuu mietelmiin ja hallusinaatioihin pitkästä elämästään ja sen vaiheista, nuoruudesta ja sen sellaisesta. Elokuva muistuttaakin perusidealtaan jossain mielessä aikaisemmin käsittelemääni Némirovskyn David Golderia — vaikka Mansikkapaikan loppu onkin lopulta optimistinen.

Minulla kesti hetken aikaa tajuta, että Bibi Andersonin näyttelemä Isakin nuoruudenrakastettu (ja porvarillisen sisäsiittoisesti serkku) Sara oli sama henkilö kuin matkalla kyytiin tulevan nuoren liftariporukan piippua polttava Sara — tavallisille ihmisille tämä lienee selvää jo kättelyssä. Andersonin roolisuoritus uudempana Sarana on melkoinen, ja muutenkin ajoretkellä kohdatut ihmiset ovat kiinnostavasti rakennettuja hahmoja — he viittaavat kaikki tavalla tai toisella professorin omaan elämään, jonka kohdatut vaikeudet ovat muuttaneet yhteiskunnallisesta gloriasta huolimatta kylmäksi ja etäiseksi. Lapsuuden flashbackit ovat hieman humoristisen tuntuista tavaraa, porvarillisperheen kesänviettopaikassa heilutaan ylioppilaslakki päässä ja lauletaan umpikuurolle setä Aronille ja muuta yhtä kliseisen ruotsalaisyläluokkaisen 1900-lukuista.

Elokuvallisesti hienoimpia vaiheita on ehdottomasti aivan alun painajaisuni Dante-viittauksineen (jota tosin en tajunnut selittämättä), viisarittomine kelloineen ja painajaiskasvoisine miehineen. Jälkimmäinen viittaa maalaukseen, mutta mihin? En kykene palauttamaan mieleeni. Samankaltaista symboliikkaa on siroteltu muuallekin elokuvan vaiheisiin, osa viiittauksista jää vähän hämäräksi, mutta väliäkö tuolla — ei kaikkea ole pakko ymmärtää.

Lopuksi todettakoon, että Ingmar Bergmanin elokuvien äärimmäisen selkeä ruotsi, joka huomioitiin Jungfrukällanissa jatkuu samaan tapaan Smultronställetissä. Kielitaidollisesti voisi saada paljon, kun katsoisi elokuvat muutamaan kertaan ilman tekstitystä. Nyt ensimmäisellä kerralla ei uskalla, sen pelossa että rajallisen käsityskyvyn takia putoaisi kärryiltä. Temppua täytyy joka tapauksessa kokeilla ensi syksynä, kun kielestä suoriutuminen tulee piinallisen ajankohtaiseksi.

Tänä iltana sitten toistaiseksi viimeinen Bergman-sarjani elokuvista, Djävulens öga.

.:Pörssimiehen kuolema:.

Tuntuu juuri nyt helpommalta yksinkertaisesti kirjoitella elokuvista ja kirjallisuudesta kuin yleisesti, ajankohtaisesti tai poliittisesti. Mutta elokuussa julkisuuskin on hiljainen ja lehdessäkin kirjoitetaan pelkkää hömppää, eikä media-analyysia (kuulostaapa intellektuellilta) jaksa oikein tehdä. Senkin toteaminen, että sillan sortuminen Minnesotassa ja onnettomuuden suomalainen sankari on enemmän aukeamia vaativaa kamaa iltapäivälehdistössä kuin eteläisen Aasian pahin tulva-aalto vuosikymmeniin tuntuu jostain syystä itsestäänselvyyksien toistelulta. Sitäpaitsi kuten pääministeritasolta on todettu, keskustelu Suomessa on tarpeellista vasta sitten kun tilanne on ohi.

...

Pääsin loppuun Irène Némirovskyn David Golderissa. Ihan hyvä kirja, päätin ottaa sen innoittamana lukulistalle kirjailijan nykyään suositumman teoksen Ranskalainen sarja, mikä olikin hyvä idea, sillä jälkimmäisen esipuheessa oleva lyhyt katsaus Némirovskyn elämään avaa paljon Golderin juonen yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään. Kuten Golder, Irènen isä Leon oli ukrainanjuutalainen pankkiiri ja lapsena Irène viettikin vaurasta porvarielämää. Isä oli etäinen ja vietti suurimman osan aikaa liiketoimien parissa tai kasinolla, äiti taas inhosi tytärtään ja oli äärimmäisen itsekeskeinen. Asetelma on lähes identtinen romaanin kanssa. Romaanissa Golderin tytär Joyce on todellinen 1920-luvun pintaliitäjä ja mielistelee isäänsä lähinnä tarvitessaan rahaa. Vähän saman tapaista pintaliitoelämää Pariisin porvarispiireissä Irène itse vietti perheen emigroitua Venäjän vallankumouksen syttyessä Suomen ja Ruotsin kautta Pariisiin.

Huomiota kiinnittävä ominaisuus Némirovskyn romaanissa on sen juutalaiskuva. Kirjailija ilmaisee varsin voimakkaasti inhonsa rahanahnetta juutalaiskapitalistin stereotyyppia kohtaan, lainaten ajan antisemitististä retoriikkaa (joskaan ei välttämättä David Golderissa, vaan muissa romaaneissa, Ranskalaisen sarjan esipuheen perusteella). Kirjailijan elämän paremmin tuntevat osaisivat varmaan sanoa missä määrin kyseessä on — ehkä väärinkäyttäen — self-hating Jew-ilmiö. Järkeenkäyvämmältä kuulostaisi, että tytär oli vain turhautunut isänsä jatkuvaan poissaoloon ja ympäristönsä takia törmäsi vain kiireisiin pörssissä toimiviin ihmisiin, luoden siten stereotypian kansainvälisestä juutalaisesta, jonka tunteet kohdistuivat vain rahaan.

Näin jälkikäteen ajatellen teknisesti Némirovskyn kirjan tyyli ei kyllä ole varsinaisesti kovin moderni, vaan ennemminkin heijastelee modernismia edeltänyttä klassista kerrontaa. Mitä nyt mahanpohjan tuntemuksella voi sellaisista asioista kovinkaan rakentavasti sanoa. Tämä ei tietenkään tee kirjoituksesta välttämättä huonoa, ja aihemaailmansa takia — 1920-luvun vauraan porvariston hurjastelun siis, kuten jo totesin aikaisemmassa merkityksessä — teksti säilyttää otteensa.

.:Bergman I :.

Bergman-projekti siis aloitettu — ironisesti ja aavistuksen verran kornisti käytännöllinen Bergman-neitsyys meni Jungfrukällanin eli Neidonlähteen(1960) parissa. Elokuva perustuu 1300-luvun ruotsalaiselle balladille, jossa Karin-niminen rikkaan talonpojan tytär, kovin koppava ja lellitty sellainen, lähtee viemään Pyhälle Neitsyt Marialle kynttilää kirkkoon. Metsässä hän tapaa kolme kulkuria, joiden kanssa naiiviuttaan jakaa eväänsä — mutta joutuukin raiskatuksi ja puulla päähän lyödyksi.

En tiedä keskiaikaisesta balladiperinteestä juuri mitään, mutta juttu vaikuttaa varsin klassiselta kostotarinalta. Ajankuvaa vahvistaa se, että ainakin noviisille ajat ja tavat vaikuttavat varsin tarkkaan pohdituilta — puukupit, nahkapaidat, vehnäleivät ja tulisijojen kattoluukut. Keskiajantutkijoilta on selvästi kysytty jotain elokuvaa tehdessä. Ruotsalaista taalainmaalaista maisemaa, joka muuten ei eroa kummemmin suomalaisesta, kamera suorastaan ihannoi. Ja kirveellä veistelty Max von Sydow kaataa puun paljain käsin ja tekee vihtoja. Ihan kuin suomalainen juhannus, monessakin mielessä.

Ammattitaitoa Jungfrukällanista ei puutu — sitä on kuvauksessa, näyttelyssä ja juonenrakennuksessa. Vahvistamattoman internet-kuulopuheen Bergman piti vuonna 1960 parhaana ulkomaisena elokuvana Oscarilla palkittua leffaa poikkeamana tuotannossaan, eikä ilmeisesti oikein tiennyt mitä siitä ajatella. Tätä voinee arvioida paremmin sitten kun on nähnyt enemmän tuotantoa. Nyt voi todeta vain, että Bergmanin näyttelijöiden ruotsi on jollain oudolla tavalla paljon ymmärrettävämpää kuin monien saman ajan suomalaisten elokuvien sumuinen dialogi. Ei kai se kokonaan tekstityksestä voi johtua.

.:The Roaring Twenties:.

Kirjastot ovat edelleen hankalia paikkoja (tulee déjà vu, ehkä kirjoitin hamstraamisongelmasta jo aikaisemmin. Tai ehkä se vain johtuu sen universaaliudesta?) — menin oikeastaan hankkimaan Ingmar Bergmania (ja löysinkin Mansikkapaikan & Neidonlähteen), mutta päädyinkin lainaamaan kaikenlaista muutakin. Döblinin paksuuteen hieman uupuneena otin väliin uunituoreuden (ja kivan kannen) houkuttamana Irène Némirovskyn teoksen David Golder (1929).

Aikaisemmin en ole mitään Némirovskyltä tavannut läpi, vaikka kaikesta päättäen hänen maineensa on nousussa Suomessa ottaen huomioon, että käännöksiä on tehty jo useampi aivan viime vuosina (Ranskalainen sarja esimerkiksi, Liken pokkarina). Näin puoleen väliin luettuna David Golderissa on jotain samantyyppistä modernin ja kapitalismin tuntua kuin F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyssä (1925. Suom. Kultahattu) — ärjyvä kaksikymmentäluku, niin sanotusti.

Ainakin aikakauden (degeneroituneen) yläluokan tyyli on hämärällä tavalla vetoava, joskin ilmeisen romantisoituahan koko aikakaudesta rakennettu kuva on. Weimarin Saksa sodanjälkeisine ekspressionisteineen, Wienin taideporukat, Pariisin flanöörit ja boheemit, venäläiset avantgardistit, jenkkien Art Decoon puettu ylikuumentuva turbokapitalismi.

Tähän kuvaan Döblin ja Némirovsky esittävät oikeita kaksikymmentälukulaisia vastakohtia, eivätkä sinänsä ole hullumpia "samaan aikaan" luettaviksi. Berlin Alexanderplatzissa pyöritään työväenluokkaisissa berliiniläisissä olutkellareissa, David Golderissa juutalaisen investoijakapitalistin mukana pariisilaisten raharikkaiden yläluokkaisessa seurassa.

Täytynee kirjoittaa tarkemmin Némirovskysta jahka pääsee loppuun saakka. Ja punnita kannattaako lukea kirjoittajalta muutakin suomennettua tuotantoa. Sivuhuomautuksena mainittakoon David Golderin kansipaperien "kehu", jossa Ranskalaisesta sarjasta Helsingin Sanomat toteaa perin typistettynä sitaattina "Suurenmoinen romaani." Jenkeiltä lainatut kriitikkokehupätkät näyttävät taas kyntensä.

.:Mainoksia:.

Taukoa kirjoittamisessa näemmä, taukoa ajattelussa. Ainakin jollain tasolla, kyllähän sitä tulee jos jonkinlaisia keskusteluita käytyä. Mutta kuka niiden logiikkaa ja järjestystä enää jälkeenpäin muistaisi? Myöhemmin pidemmin, mutta lyhyesti...

...

Mainonnan hermoa ja valtimoa on kiinnostavaa seurata usein päivittyvällä ja ympäri maailmaa mainoksia esittelevällä Ads of the World-sivustolla. Kommenttiosion photoshop / AD / graafikko-nörtit ovat luku sinänsä. On tietenkin vaikea sanoa tarkkaan minkälaisista lähteistä mainoksia sivulle ongitaan, mutta varsin kummallisen kuvan koko markkinoinnin epämääräisestä maailmankuvasta saa. Ja yksityiskohdista, kuten siitä, että aasialaisten mainosten englanti saattaa olla todella hirvittävää ja sisältää mammuttimaisia kirjoitusvirheitä jopa isolla kirjasintyypilla lätkityissä teksteissä.

Samalle sivulle kaupallisten kanssa mahtuvat myös kansalaisliikkeiden (Amnesty International, Greenpeace jne.) mainokset, jotka vastaavasti pelaavat identtisessä toimintaympäristössä, joskus jopa samoilla kuvakielillä kuin kapitalistiset vastineensa. Samaan tapaan ne toisinaan epäonnistuvat (ilmastonlämpenemisen pysäyttämiseen tuskin riittää tämä "one simple act") mainosfirman ajattelemattomuuden takia.

Jotkut mainokset laittavat miettimään, onko tarkoitus loppujen lopuksi saada kuluttaja ostamaan tuotetta vai välttämään sitä henkensä uhalla. Kuten esimerkiksi intialainen McDonald'sin mainos, joka esittelee Ronald-pellen vähintäänkin pelottavan jälkikasvun.

Lopultakin, kun mainosmaailman tekijöiden ja näkijöiden tyyliä tarkastelee, ei oikeastaan ihmetytä yhtään, että vanha kohua herättänyt (link possibly not safe for work, kuten internetissä sanotaan) Puma-mainosfeikki meni läpi (melkein) täydestä, kun siihen ensimmäistä kertaa törmäsi.

...

Tulihan tästä sittenkin hieman pidempi merkintä. Mutta arvatkaapa vain kestikö kauan kirjoittaa.