Saavutin siis lopun Alfred Döblinin eeppisessä klassikkoniteessä Berlin Alexanderplatz. Teos seuraa berliiniläisen pikkurikollisen Franz Biberkopfin tietä Tegelin vankilasta vapauteen, jossa kohtalo jakaa kunnollisuutta vannoneelle entiselle muuttomiehelle ja sementtityöläiselle kehnot kortit ja syöksee hänet kohden perikatoaan — johon lopulta johtaa Biberkopfin kyvyttömyys kohdata itseään.Kirjassa lukijan eteen katetaan koko sodanjälkeisen Weimarin Saksan levottomuus ja Berliinin alamaailman murtojen, prostituoitujen ja kapakoiden maailma. Modernin metropoliksen hälinää Döblin täplittää heittämällä Biberkopfin tarinan väliin katkelmia mainoksista ("Gargoyle Mobilöl vulkanoimislaitos, leikkauttakaa polkkatukkanne meillä, sinertävä vesikampaus, Pixavon, jalostettu teeuute."), sanomalehtiuutisista ("Hirvittävä Prahan onnettomuus, 21 kuollutta jo löydetty, 150 henkeä hautautunut. Tämä rauniokasa oli vielä pari minuuttia ennen sitä seitsenkerroksinen uudisrakennus, nyt sen alla viruu vielä lukuisia kuolleita ja pahasti loukkaantuneita.") ja pienistä kaupunkitarinoista, joiden paikkasidonnaisuus pakottaa kovin usein kaivamaan netistä kartan, jotta tietäisi edes suurin piirtein mistä puhutaan.
Ajoittain tämä raamatuntarinoilla — Biberkopfhan sijoittuu hyvin Jobin tarinaan, tai ainakin haluaa itse sijoittua — ja kaupungilla pippuroitu kertomus yltyy aika vaikeasti seurattavaksi luettavaksi onomatopoeettisine ilmaisuineen. Jotkut sivutekstit väittävät, että Döblin olisi ottanut vahvasti vaikutteita James Joyceltä, mutta siitähän minä en tiedä mitään.
En malta olla vertaamatta alkumetreille luettuun Musilin Mies vailla ominaisuuksia-järkäleeseen ja toteamatta toistamiseen, että jälkimmäinen kärsii valtavasta porvarillisesta vätystelystä, siinä missä Berlin Alexanderplatzin yhteiskunnan alimmaisiin perehtyvä tarina saattaa vaihdella sävyään paljon helpommin humoristisesta syvälliseen ja toisin päin. "Viehättävä huumori yhdistyy syvällisempään sisältöön" taitaa olla jo liikaa.
Suomennoksesta täytyy kyllä todeta, että vaikka se on yleensä ottaen varsin onnistunut, käy slangisaksan kääntäminen jonkinlaiseksi puoliveriseksi arviolta 1960-luvun puhekieleksi (ainakin summittaisen arvioni mukaan) vähän rasittamaan. Uusi käännös vääntäisi kirjan varmaan Stadin slangilla, sehän on nyt niin muodissa. Kyseenalaista tosin olisi toimisiko sellainenkaan kunnolla — ehkä työstämään pitäisi palkata se, joka käänsi Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Toinen ehkä vähän sotkeva temppu on kääntää Franzin tyttöystävän Miezen lempinimi Mirriksi — käännös on tietenkin vastaava, mutta tällaisia toivoisi jätettävän lukijan oman älyn varaan. Suomessa kun ei tunnuta harrastavan anglojen tapaan nootitettuja kaunokirjoja.
Tämän päätteeksi täytyy kyllä yrittää metsästää jostain käsiin Rainer Fassbinderin TV-sarja — kolmatta missausta (ensimmäinen muutama vuosi sitten elokuva-arkistossa, toinen muutama viikko sitten Teemalta) ei tekisi mieli tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti