Kirjastot ovat edelleen hankalia paikkoja (tulee déjà vu, ehkä kirjoitin hamstraamisongelmasta jo aikaisemmin. Tai ehkä se vain johtuu sen universaaliudesta?) — menin oikeastaan hankkimaan Ingmar Bergmania (ja löysinkin Mansikkapaikan & Neidonlähteen), mutta päädyinkin lainaamaan kaikenlaista muutakin. Döblinin paksuuteen hieman uupuneena otin väliin uunituoreuden (ja kivan kannen) houkuttamana Irène Némirovskyn teoksen David Golder (1929).
Aikaisemmin en ole mitään Némirovskyltä tavannut läpi, vaikka kaikesta päättäen hänen maineensa on nousussa Suomessa ottaen huomioon, että käännöksiä on tehty jo useampi aivan viime vuosina (Ranskalainen sarja esimerkiksi, Liken pokkarina). Näin puoleen väliin luettuna David Golderissa on jotain samantyyppistä modernin ja kapitalismin tuntua kuin F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyssä (1925. Suom. Kultahattu) — ärjyvä kaksikymmentäluku, niin sanotusti.
Ainakin aikakauden (degeneroituneen) yläluokan tyyli on hämärällä tavalla vetoava, joskin ilmeisen romantisoituahan koko aikakaudesta rakennettu kuva on. Weimarin Saksa sodanjälkeisine ekspressionisteineen, Wienin taideporukat, Pariisin flanöörit ja boheemit, venäläiset avantgardistit, jenkkien Art Decoon puettu ylikuumentuva turbokapitalismi.
Tähän kuvaan Döblin ja Némirovsky esittävät oikeita kaksikymmentälukulaisia vastakohtia, eivätkä sinänsä ole hullumpia "samaan aikaan" luettaviksi. Berlin Alexanderplatzissa pyöritään työväenluokkaisissa berliiniläisissä olutkellareissa, David Golderissa juutalaisen investoijakapitalistin mukana pariisilaisten raharikkaiden yläluokkaisessa seurassa.
Täytynee kirjoittaa tarkemmin Némirovskysta jahka pääsee loppuun saakka. Ja punnita kannattaako lukea kirjoittajalta muutakin suomennettua tuotantoa. Sivuhuomautuksena mainittakoon David Golderin kansipaperien "kehu", jossa Ranskalaisesta sarjasta Helsingin Sanomat toteaa perin typistettynä sitaattina "Suurenmoinen romaani." Jenkeiltä lainatut kriitikkokehupätkät näyttävät taas kyntensä.
Aikaisemmin en ole mitään Némirovskyltä tavannut läpi, vaikka kaikesta päättäen hänen maineensa on nousussa Suomessa ottaen huomioon, että käännöksiä on tehty jo useampi aivan viime vuosina (Ranskalainen sarja esimerkiksi, Liken pokkarina). Näin puoleen väliin luettuna David Golderissa on jotain samantyyppistä modernin ja kapitalismin tuntua kuin F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyssä (1925. Suom. Kultahattu) — ärjyvä kaksikymmentäluku, niin sanotusti.
Ainakin aikakauden (degeneroituneen) yläluokan tyyli on hämärällä tavalla vetoava, joskin ilmeisen romantisoituahan koko aikakaudesta rakennettu kuva on. Weimarin Saksa sodanjälkeisine ekspressionisteineen, Wienin taideporukat, Pariisin flanöörit ja boheemit, venäläiset avantgardistit, jenkkien Art Decoon puettu ylikuumentuva turbokapitalismi.
Tähän kuvaan Döblin ja Némirovsky esittävät oikeita kaksikymmentälukulaisia vastakohtia, eivätkä sinänsä ole hullumpia "samaan aikaan" luettaviksi. Berlin Alexanderplatzissa pyöritään työväenluokkaisissa berliiniläisissä olutkellareissa, David Golderissa juutalaisen investoijakapitalistin mukana pariisilaisten raharikkaiden yläluokkaisessa seurassa.
Täytynee kirjoittaa tarkemmin Némirovskysta jahka pääsee loppuun saakka. Ja punnita kannattaako lukea kirjoittajalta muutakin suomennettua tuotantoa. Sivuhuomautuksena mainittakoon David Golderin kansipaperien "kehu", jossa Ranskalaisesta sarjasta Helsingin Sanomat toteaa perin typistettynä sitaattina "Suurenmoinen romaani." Jenkeiltä lainatut kriitikkokehupätkät näyttävät taas kyntensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti