.:Metropolis, Grass:.

Päivä valui lähestulkoon hukkaan, mutta tulipahan luettua muutama lehti ja käytyä pari kiinnostavaa kirjallisuuskeskustelua. Ainakin Perecin Elämä käyttöohje menee lukulistalle, koska kopionkin lainaan näillä näkymin saan.

Ja sitten lehdistä - Sight & Sound kirjoitti jännittävästi Metropoliksen uudelleenlöydetystä kopiosta, joka paljastui ensimmäinen heinäkuuta Buenos Airesissa sijaitsevan museon Museo del Cinen kätköistä. Uskomatonta. Metropolis on tähän mennessä ollut melko käsittämätön elokuva, josta esitettyjen amerikkalaisten kopioiden juoni on kuin sirpaleinen peili - järki juonesta puuttuu leikkelyn jäljiltä, ja pointin on voinut vangita vain käsikirjoituksesta kirjoitettujen artikkelien pohjalta. Mutta argentiinalaiset ovat jemmanneet lähes vuoden 1927 Saksassa esitettyä vastaavan version, jossa ovat lähes kaikki puuttuvat kohtaukset, joskin Sight & Soundin artikkelin mukaan aika huonolaatuisina. Mutta onpahan kuitenkin. Jahka uudelleenjulkaisu joskus hamassa julkisuudessa tapahtuu, siinä tulee olemaan historian siipien havinaa - ei pelkästään Metropoliksen itsensä takia vaan lähinnä harvinaislaatuisessa tilanteessa, jossa kadonneeksi luultu filmi itseasiassa löytyy.

Arkisemmin myös Günter Grass on pullauttamassa ulos uutukaisensa, Die Box-muistelmansa. Kyseessä on paljon ohuempi nide kuin Sipulia kuoriessa. Der Spiegelin artikkeli ruostuneella saksankielelläni luettuna väittää, että kirja keskittyy Grassin kahdeksan lapsen katraan kautta kirjoitettuun puolifiktiiviseen tekstiin. Kirjan nimi viittaa kuulemma valokuvakokoelmaan, joita Grassin arkistoimassa kokoelmassa on runsaanpuoleisesti. Jotain sekin, ottaen huomioon että edellisessään kirjailija manaa kadonneita Danzigin aikojen tekstejä ja valokuvia. Die Box, kunhan se ajan myötä käännetään (ulkomaalaisten lehtien lukeminen vain kimmastuttaa), tuskin on niin kiinnostava kuin aikaisempi - ja turhaan kai saksalaisjournotkaan suuria skandaalipaljastuksia odottavat - mutta lukea se kai on pakko.

.:Tiloja/Avaruuksia:.

Kokeellinen kirjoittaja Georges Perec kirjoittaa kiemuraista mutta viihdyttävää tekstiä teoksessaan Tiloja/Avaruuksia. Kyse ei ole mistään varsinaisesta proosasta, vaan ennemminkin esseestä (tai jopa tajunnanvirrasta), jossa kirjailija pohtii ihmistä ja tilaa.

Perecin tekstiä värittää omakohtaisuus, kirjaa lukiessa ei voi välttää ajatusta subjektiivisesta tilasta ja ennen kaikkea kirjailijan tapauksessa tietystä karismaattisesta ranskalaisuudesta. Pariisilaisuuden, kahviloiden ja urbaanin sanataiteellisesta viihdyttävyydestä. Samankaltaisia hetken havaintoja tai kokeellisia urbaaneja "projekteja" olisi kai vaikeampi saada aikaan suomalaisesta kaupunkikuvasta. Nukutut sängyt, asuntojen kattojen koristelistat, rappukäytävien monimuotoinen elämä ja ranskalaiseen tapaan korttelit (joka viittaa nimenomaan vaikkapa latilalaiskortteleihin, ilmaisuun joka suomen kielessä monikoidaan). Mielleyhtymiä juoppojen situationistien psykomaantieteeseen on helppo vetää. Perecin listoja laativa kuva-analyysi aikakauslehdessä julkaistusta kerrostalon mallikuvasta saa kieltämättä mielikuvituksen syyhyämään - kuinka paljon voikaan kirjoittaa jännittävän luovaa pelkästä taiteilijan puolihuolimattomasti laatimasta kaavakuvasta. Ehkä sellainen kertoo vain siitä kirjailijan mainitsemasta nykyurbaanin ihmisen sokeudesta arkipäivässä piileville yksityiskohdille.

Tiloja/Avaruuksia innoittaa menemään mustan muistikirjan kanssa kadun laitaan juomaan kahvia ja tarkkailemaan. "Minne tuokin on menossa? Naisten muoti pakottaa käyttämään liian korkeakorkoisia kenkiä." Ja myös lukemaan Perecin ilmeisen magnum opuksen Elämän käyttöohje.

.:Inland Empire:.

Yritin katsoa viime kevään kinokoplasta väliin jäänyttä David Lynchin Inland Empireä. Ei onnistunut. Kyllä Mulholland Drive vielä toimi (ja kuulun kyllä Lynchistä pitävien koulukuntaan), mutta se kyllä myöskin alkoi helpommin tartuttavasti. Inland Empire sitä vastoin antaa odotuttaa, ennenkuin mistään tajuaa yhtään mitään ja valitettavasti menetin mielenkiintoni ennen sitä. En tietenkään peräänkuuluta mitään koherenttia narratiivia, mutta kyllä jotain koukkua täytyy katsojalle tarjota, jos aikoo tehdä kolme tuntia pitkän taide-elokuvan.

Ehkä joskus toiste uudella tarmolla — harmittaa, ettei tullut katsottua teatterissa, sieltä nimittäin harvemmin viitsii poistua kesken näytännön, vaikka aloillaan ja ymmärtämättä pitäisikin istua. Tai sitten se oli DV-kameran käytöstä ... sekin juttu ollaan nimittäin kyllä nähty kikkana jo vuotta 2006 aikaisemminkin.

...

Lynch on kyllä erikoinen kaveri — enkä viittaa transendentaaliseen meditaatioon, vaan tukeen konservatiiveille, ainakin George W. Bushille. Tosin en tiedä tukeeko hän nyt Yhdysvaltain 2008 presidentinvaaleissa Obamaa vai McCainia. Ainakaan häntä ei mainita Hesarin kulttuurisivujen artikkelista nimekkäistä tukijoista, joissa valtaosa Hollywoodista seisoo Obaman takana. McCain on vastaavasti näyttelijöistä kerännyt hyvin hellyyttävästi vain machoja kuten Clint Eastwood ja Sylvester Stallone. Schwarzenegger nyt on puolueen soturina joka tapauksessa tukijajoukoissa. Niin sitä isossa maassa mobilisoidutaan. Ei liene syytä enää koskaan osoitella sormella Intian tai Pakistanin henkilökeskeistä epäpuoluepolitiikkaa.

.:Liikenne:.

Toistaiseksi viimeinen Tati-sarjassani, Liikenne (Trafic), ei kuulu ohjaaja-näyttelijän parhaimpiin, mutta on silti toki klassikkolaatua. Ehkä Liikenteessä on näkyvissä jo pienoinen väsähtäminen herra Hulot-hahmoon, puhumattakaan siitä että tässä Hulot on näkemistäni neljästä elokuvista ehdottomasti "sopeutunein" ympäröivään modernismisatiiriin, onhan hän autosuunnittelija.

Herra Hulot on lähdössä yhtiönsä uuden retkeilyautomallin kanssa Amsterdamin kansainväliseen autonäyttelyyn. Matkalle lähdetään tietenkin liian myöhässä ja pieni firma ei saa kuljetukseenkaan järjestettyä muuta kuin ikivanhan kuorma-auton. Ja kommelluksiahan siitä tulee, ja Tatin taattua visuaalista huumoria. Tällä kertaa polttopiste on nimen osoittamalla tavalla autojen ikuisessa virrassa ja tietenkin kuljettajien erikoisessa käyttäytymisessä. Ehkä juuri lukuisien autojen, oikean ajankohdan ja samanlaisen värimaailman takia Liikenne tuo häiritsevällä tavalla mieleen Jean-Luc Godardin Weekendin, jossa tosin yhteiskunta suistuu sekoilun sijasta häikäilemättömään verilöylyyn.

Kohtauksissa näkee taas tyypillisesti samankaltaisen oireyhtymän — kaikki niistä eivät ole kovinkaan hauskoja, mutta toisinaan venytään jopa slapstick-huumorin kautta tuloksiin. Kun hollantilaiset tullimiehet ratsaavat automessumatkalaisia, tutustuen samalla Hulotin hulvattomaan retkeilyajoneuvoon — tulevaisuuden "kätevät" gizmot ja gadgetit tuntuvat olevan Tatin mieliaihe — tehdään kyllä elokuvahistoriaa. Täytyy kyllä myöntää, että tuntuu oudolta, että tulliasemalla nököttävät hipit olisivat yrittäneet salakuljettaa pilveä Belgiasta Hollantiin, eikä toisin päin...

Liikenne on vaikea sijoittaa Tati-kartalle, mutta ainakin se oli helpotus teknisesti liian vaativan Play Timen jälkeen — nytkin osa tapahtumista kerta kaikkiaan menee ohi, mutta ruudulla tapahtuu vähemmän kuin jälkimmäisessä, eikä kaukokuvia suosita ihan jatkuvasti. Sisällöllisesti se on uskollinen aikaisemmille teemoille, ja samat modernin elämänmenon ja kiireen irvailun ominaisuudet löytyvät myös Liikenteestä.

...

Luvun alle ottamassani Günter Grassissa (seuraan edelleen käänteistä lukujärjestystä) Minun vuosisatani olen edennyt toisen maailmansodan kynnykselle, vuoteen 1939. Vaikea sanoa, eihän kirja huono ole, mutta se on kovin sirpaleinen. Ja totta puhuakseni Saksan historiakin pitäisi ennen tätä tuntea... no, yhtä hyvin kuin Günter Grass sen tuntee? Lainasin myös Löytötavaraa lukutaidottomille, joka on aika erikoinen kirja — mielettömän kokoinen kahvipöytäkirja, jossa on Grassin maalauksia ja runoja arviolta fonttikoko kahdeksallatoista. Kaikkea sitä...

.:Play Time:.

Jacques Tatin Play Time on huima elokuva, mutta soveltuu tahmaisesti TV-ruudulta katsottavaksi. Komedia on kuvattu pelkkinä kauko- ja keskimatkan otoksina ja ruudulle marssitetaan sellainen määrä yksityiskohtia, ettei ainakaan allekirjoittaneen käyttämästä TVstä saanut välttämättä paljoakaan selvää. Play Timessä on yksinkertaisesti liikaa kohtauksia, jossa huumori kätkeytyy taustalla tapahtuviin pieniin kommelluksiin. Välillä ei vain tiedä mitä kohtaa ruudun tapahtumista tarkastella. Voisi olettaa, että elokuvasta löytyy joka katsantokerralla uusia vitsejä — sääli vain, että tällaisia on melkoisen vaikea nähdä varsinaisesti elokuvakankaalla (paitsi ehkä elokuva-arkistossa, vai mikä KAVA se nykyään onkaan).

Mutta kyllä elokuvan DVDltäkin katsoo, sopasta saa ainakin jotain poimittua talteenkin. Vilinää Tatin elokuvassa riittää. Melkoinen määrä rahaa on varmasti aikanaan uponnut lavasteiden rakentamiseen. Vaikka elokuva sijoittuu Pariisiin, se ei (hyvin samaan tapaan kuin Enoni on toista maata) varsinaisesti sijoitu kaikkien tuntemien monumenttien äärelle, vaan modernin lasi-betoni-teräsarkkitehtuurin keskelle. Tatin tulevaisuus on kliininen, kiireinen ja täynnä tekniikan ihmeitä. Tässä sopassa herra Hulot, selvästi ympäristöön sopimaton piippuveikko, aiheuttaa yleistä kaaosta ja sattumuksia vaeltaessaan väärinymmärrysten ja kommelluksien keskellä. Play Time käy läpi nykyaikaisen toimiston kiireisine työntekijöineen, epämiellyttävine odotushuoneineen (yksityiskohta, jota kierrätetään useampaan kertaan — tavaratalossa samaa tuolia kaupataan Hulotille) ja toimistokuutioineen. Mukaan mahtuu myös amerikkalaistyylinen tavaratalo tuote-esittelyineen (hämmästyttävä etulyhdyin varustettu lattiamoppi) ja kaoottiseksi yltyvä lopun ravintolakohtaus, jossa pieniruutuisilta katoaa pallo lopullisesti. Vähän saman linjan modernisaation kritiikkiä kuin Enoni on toista maata-elokuvassa, joskin ilman traditionalistista "peiliä". Kaikki tekstit lasilaatikkokaupungissa tuntuvat olevan englanniksi, amerikkalaiset turistit hihkuvat kauppaan saapuessaan ilosta, kun valikoimasta löytyy jenkkihyödykkeitäkin. Pariisin maamerkit sentään peilautuvat kerran jos toisenkin ovilaseista. Kuin kiusallaan.

Tatin komiikka Play Timessä on kunnianhimoisempaa — vitsit eivät ole varsinaisesti selviä naurattajia, mutta hyörinän katsominen hymyilyttää. Toiminta tuntuu pyörivän kuin kellokoneisto, voi vain kuvitella minkälainen urakka näyttelijöiden koordinoinnissa on ollut. Dialogi uppoaa pelkäksi toimintaa viitoittavaksi taustahälyksi — henkilöt puhuvat ranskaa, englantia ja saksaa sikin sokin, eikä ainakaan DVD-version tekstittäjä ole turhaan yrittänyt kääntää edes puolia paikoin hyvinkin epäselväksi jäävästä dialogista. Jolla ei tosin ole sen suurempaa merkitystäkään, lähes kuin mykkäelokuvan taustamusiikki.

Nyt täytyy vain jäädä odottamaan, jos vaikka näytäntö valkokankaallakin tulisi jossain vastaan.

.:Leikin loppu:.

Ishmael Beahin Leikin loppu. Lapsisotilaan muistelmat ei ehkä lumoa kirjallisilla ansioillaan, mutta on tosikertomuksena aika huomiotaherättävä kirjoitus vastenmielisestä ilmiöstä. Joskin Beahin tekstin autenttisuudesta luonnollisesti kiistellään verisesti. Mutta niinhän se näissä kai yleensä menee.

Leikin loppu kuvaa Beahin lapsuutta jatkuvien levottomuuksien riivaamassa Länsi-Afrikassa, Sierra Leonessa. Beahin kertomus alkaa vuodesta 1991, jolloin Revolutionary United Front (RUF) sytytti sisällissodan kaataakseen istuvan hallituksen. RUFin kapinalliset ja hallituksen joukot olivat tuskin muuta kuin aseistautuneita laumoja, jotka riehuivat pitkin Sierra Leonen köyhää maaseutua. Tällaisten joukkojen jalkoihin jäi Beahin perhekin, ja hän päätyi ensin pakolaiseksi ja sittemmin sotilaaksi hallituksen joukkoihin, 13 vuoden ikäisenä.

Konfliktissa taistelleet lapset — kuten varmaan monessa muussakin Afrikan sisällissodassa — muuttuivat muiden sotilaiden rinnalla taisteleviksi tappajiksi, jotka pysyivät liikkeessä pilven, amfetamiinin ja kokaiinin voimalla, samalla syyllistyen lukemattomiin surmiin. Kummallakin puolella. Beahin kertomus onkin täynnä epäinhimillisiä julmuuksia, myös sellaisia johon kirjan kirjoittaja on itse ottanut osaa. Monesti raakuudet opittiin aikuisilta sotilailta, joita lapset ihailivat.

Toinen puoli niteestä käsittelee Beahin kuntoutusta sodan raakuuksista UNICEFin ja kansalaisjärjestöjen saadessa hänet pois armeijan riveistä. Kuntoutuminen niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin traumoista kärsivien lapsisotilaiden kohdalla ei ollut helppo projekti. Viimein Beah sopeutui takaisin normaalielämään, mutta uusien levottomuuksien puhjetessa muutti pois maasta. Monet Beahin kuntoutuskeskuksessa toipuneista tovereista tarttuivat uusien taistelun sytyttyä taas aseisiin. Sierra Leonen sisällissota jatkui aina vuoteen 2001.

Paitsi lapsisotilaiden järkyttävistä kokemuksista — oli teksti sitten kaikin osin totta eli ei — Leikin loppu muistuttaa myös noista Afrikan unohtuneista konflikteista ja sisällissodista, jotka riehuvat ympäri mannerta vailla sen suurempaa huomiota maailman lehdistössä, maailmanpolitiikasta puhumattakaan. Sierra Leonen kaltaiset valtiot tuntuvat olevan olemassa lähinnä kehitysyhteistyöraporteissa, ihmisoikeusjärjestöjen vuosikirjoissa ja YK:n tilastotiedoissa. Ne ovat myös maita, joista ainakin minulla on hyvin hämärä ja pinnallinen käsitys — niitä pikkuvaltioita Afrikan rannikolla (joskin Sierra Leonekin on isompi kuin Sveitsi), joita hädintuskin saisi laitettua kartalle oikeaan järjestykseen. Beahin synnyinmaa on muuten edelleen, vuosia sisällissodan varsinaisen päättymisen jälkeen, toisiksi viimeinen Human Development Indexillä — tilastossa jota johtaa Islanti ja jonka perää pitää Niger.

.:Kultainen malja:.

Luin suosituksesta E.T.A. Hoffmannin, romantiikan ajan satumaakarin, klassikkoteoksen Kultainen malja. Satu uudelta ajalta, jonka edesmennyt Loki-kirjat on ansiokkaasti julkaissut suomeksi. Ja melkoinen satuhan se onkin.

Kahteentoista vigiliaan jaettu fantastinen tarina kertoo haaveksivasta ja kömpelöstä ylioppilaasta Anselmuksesta, joka Hoffmannin yliluonnollista henkeä hehkuvassa Saksassa rakastuu saksanheisipuussa Elben rannalla asuvaan maagiseen vihreään käärmeeseen. Joka on vastaavasti arkkivaari ja salamanteri Lindhorstin vanhin tytär. Johan sitä vähemmästäkin leimataan hourupääksi. Tästä eteenpäin Hoffmann sitten sekoittaakin yliluonnollista, todellista, unia, visioita ja punssihoureita koko rahalla. Romantiikan tyylille tuttu kuvailevien näkyjen tulva hyökyy lukijan päälle — harmaat palvelijat ovat papukaijoja, ennusnoidat syntyvät lohikäärmeensulista ja rehujuureksista. Tunteet, tuntemukset ja mielikuvitus ottavat näyttämön.

Ei ihme, että Hoffmannilla on ollut melkoinen vaikutus jälkeentulleisiin kirjailijoihin ja tekijöihin (esimerkiksi Edgar Allan Poehen, Dumasiin ja Ingmar Bergmankin viittailee). Voisipa kirjailijan teoksessa nähdä piirteitä myöhäisemmästä maagisesta realismistakin — joskin Hoffmannin kirjassa runolliset ja tavalliset ihmiset asuvat selkeämmin omissa maailmoissaan, tavallisten tavoittaessa maagisen maailman vain punssihumalassa.

Teoksen voi lukea saksaksi täällä. Jopa piirroksin varustettuna versiona, joskin linkatussa verkkoversiossa on toinen kuvitus kuin Loki-kirjojen Petra Giacomellin (joka ei ole hullumpi sekään).

.:Kertomus näkevistä:.

Pitkä tauko, mutta sellaista kai bloginpitämisessä toisinaan sattuu.

José Saramagon Kertomus näkevistä oli oikeastaan ihan hyvä. Tosin vaikea sanoa miten se suhteutuu aikaisempaan tuotantoon — luotettavien lähteiden mukaan ei ihan parhaimpaan päähän. Ja ehdottoman selvää on, kuten edellisessä merkinnässä ehdinkin jo todeta, että kirja olisi ehdottomasti Kertomus sokeudesta jälkeen, eikä näin takaperoisesti. Sen verran kirjoissa on samaa juonta, vaikka ei se nyt ihan välttämätöntäkään ole. Ainoa vain, että nyt tietää suurin piirtein edeltävän kirjan juonen pääpiirteet (ja loppuratkaisun?).

Kertomus näkevistä on ajaton ja paikaton, mutta puitteiltaan moderni teos. Se käsittelee nimettömän maan nimetöntä pääkaupunkia, jossa yhtäkkiä kunnallisvaaleissa tyhjän äänestäminen lisääntyy räjähdysmäisesti, puolueiden saadessa nihkeät äänisaaliit. Uusinnan jälkeen tulos vain pahenee valtaapitävien kannalta, tyhjien vain lisääntyessä. Hallitus ei keksi reagoida omituiseen tulokseen muuten kuin saartamalla kaupungin raskaaseen sotilasvartioon ja vetämällä suurimman osan hallitsevista instituutioista — poliisin, hallinnon virastot ja muut pois "saastuneesta" pääkaupungista. Jostain syystä kaupunki kuitenkin jatkaa asukkaineen elämää, jopa levollisempana ja solidaarisempana kuin aikaisemmin.

Saramagon teos heittelee kritiikkiä vasten omaa peliä pyörittäviä poliitikoita, joille äänestystapahtuma ei merkitse muuta kuin demokratian merkityksetöntä rituaalia — riistettyjen annetaan siis valita muutaman vuoden välein ketkä riistäjäluokan edustajat heitä edustavat ja riistävät, kuten Karl Marxin huhutaan sanoneen. Saramagon tapauksessa kai parempi olisi puhua manipuloinnista. Ketkujen (mutta kieltämättä "tyhjällisten" lisääntymisestä panikoituneiden) poliitikkojen työkaluiksi rientävät sitten niin mitään kyseenalaistamattomat virkamiehistön robotit ja sanomalehtien pelkurimaiset journalistitkin, kun juonia punotaan poliittisesti apaattisten pääkaupunkilaisten päänmenoksi. Nimeämätön maa, jonka nimeksi Saramago sovittaa vain esimerkinomaisesti Portugalia (koska kysymyksessähän ei missään nimess ole Portugali, kuka sellaista kehtaisi väittääkään), tuo mieleen kyllä Salazarin Portugalin ja mikseipä Putinin Venäjänkin. Ja "tyhjälliset", joiden "takaa" ei tunnu löytyvän ketään, voisi ihan hyvin olla eräänlainen metafora globaaleista kansalaisliikkeistä, joilla ei ole varsinaisia johtajia, eikä välttämättä yhteisiä tavoitteitakaan. Jos pieni ylitulkinta sallitaan. Tai sitten kyseessä ei ole poliittinen kertomus ensinkään, vaan tarinan peruslinja on toteamus siitä, että ihmisillä kerta kaikkiaan menisi paljon paremmin, jos turha kyräily ja vehkeily loppuisi ja kaikki olisivat hyviä ihmisiä.

Tyylillisesti Kertomus näkevistä on ensin hidaslukuinen, mutta tapaan tottuu ja lopulta kirja etenee mukavasti huolimatta vähäisistä kappalejaoista ja dialogien hetkellisistä sekavuuksista. Tai sitten juuri silloin kun siihen tottuu, hieman tahmeasti alkava juoni (erikoisesti juuri siinä kohtaa kun Kertomus sokeudesta tulee tarinassa esiin) potkaisee itsensä kunnolla liikkeelle — eli arviolta kirjan puolessa välissä.

Nyt vain kun tietäisi pitäisikö siihen edelliseen sitten tarttua. Suosittelivat ennemmin Jeesuksen Kristuksen evankeliumia samalta kirjoittajalta, mutta voi olla että täytyy hetkeksi vaihtaa kirjailijaa, ei sitä nyt samoja tyyppejä jaksa koko ajan perätysten lukea.

...

Myöhään huomattu ja vanhoja kauroja, mutta varsin kantaaottavasti Puolan eteläisen maakunnan Małopolskan hallinto liputti (tai Gazeta Wyborczan vanhan englanninkielisen uutisen mukaan liputtaa) Tiibetin lipuilla avajaisten aikaan, osoittaakseen tukea tiibetiläisille. Täytyy nostaa hattua polakeille — ajatelkaapa nyt kuinka mahdollista olisi, että politiikanerottelija Matti Vanhasen Suomessa vaikkapa Varsinais-Suomi päättäisi tehdä vastaavaa. Tai no, ehkä Tiibetin puolesta liputtaminen olisikin liian rajua, mutta edes ottaisi kunnolla kantaa ihmisoikeuksista.

.:Sotivat, sokeat ja hitaat:.

Hidastempoista ja apeaa. Ehkä siksi, ettei ole mahdollista väistää olympiauutisointia ja jatkuvaa sodankäyntiä, jos mielii seurata millään tavalla mediaa ja lukea sanomalehtiä. Jos nyt pakoilussakaan mitään suurempaa tarkoitusta olisi.

Etelä-Ossetian - tai nyttemmin kai Georgian sota - on sinänsä melkoinen kaistale mediatodellisuutta, Kaukasuksen sota näyttää mobilisoivan enemmän kirjoittelua, otsikoita ja urheita ulkoministereitä taistelutantereilla venäläisten koneiden maalitauluina kuin afrikkalaiset saisivat aikaan vaikka sytyttäisivät koko mantereensa tuleen. Guinea-Bissaun cashew-pähkinätuotanto jäänee toiseksi, kun puhutaan Vladikavkazin tienoilla pulppuavasta mustasta kullasta. Palkinnon voittaa kuitenkin George W. Bush, joka lausunnollaan Georgian kansainvälisen oikeuden takaamasta suvereniteetista ravisuttaa todellisuuden puitteita toden teolla.

...

José Saramagokin etenee, tänään vietin monta hetkeä tuomiokirkon varjossa kirjaa selaten, arvostaen Aurajoen rantojen kauneutta koko rahalla (ja pakoilin sitä toista sisäistä möykkyä, loppututkielmaa). Konstikas opus. Ei pitäisi ehkä kirjoittaa liikoja, kun on vasta puolessa välissä, mutta on todettava, että harmittamaan käy Saramagon vaikeasti seurattava tapa kirjoittaa dialogit vailla helpottavia merkintöjä, pötkylämäisiksi kappaleiksi. Epäilemättä tyyliseikka. Toinen harmitusta aiheuttava seikka on, että vasta puolessa välissä selviää, etteivät kansiliepeet valehdelleet - Kertomus näkevistä on tosiaan sisarteos Kertomukselle sokeista. Niin pitkälle, että edeltävään viitataan ainakin tällä hetkellä tavaamassani kohdassa melko keskeisesti. Tuli sitten luettua tämäkin kaksikko väärin päin, paljon lämpöä ei taida saada lukemalla edeltävä jälkikäteen. Ravunkäynti (joka ei lähde mielestä kun kerran, melko proosallisesti, eräs ystävällismielinen tataari kaatoi kappaleeni päälle kebab-kastiketta) ei toimi Saramagon kanssa.

...

Amnestyn vetoomusverkoston sähköpostipalvelin kuuluu kyllä hitaimpiin koskaan kohdattuihin - ilmoittauduin vapaaehtoiseksi kirjemaakariksi joskus aikoja sitten (ja siitä taisin kirjoittaakin), vahvistusmaili tuli vasta eilen. Tai oikeammin sanottuna saavillinen, koska olin tietenkin tuskastuneena pistänyt useammankin liittymispyynnön, vieläpä muutamasta sähköpostiosoitteesta, varmuuden vuoksi. Ties kuinka monta koti-ihmisoikeusaktivistia järjestö karkoittaa tällaisella odotuttamisella.

.:Unkarin malliin:.

Unkarin malliin on vähän arvaamaton kokoelma novelleja. Viljo Tervosen valitsemassa ja kääntämässä kokoelmassa on kieltämättä hetkensä, mutta jo historiallisen katsauksen takia muutamat valikoiduista tuntuvat hieman hudeilta. Tai sitten kokoelma pitäisi nähdä nimenomaan otteena koko 1900-luvun alun unkarilaisesta novellista, eikä niinkään arvioida mielenkiintoisuuden kautta. Hieman arkaaiselta se silti tuntuu, ehkä siksi, että Tervonen on innostunut kääntämiseen jo viimeisimmän maailmanpalon aikaan.

Parhaat novellit useilta unkarilaisilta kirjailijoilta (joiden nimiä en nyt erittele, eivätkä siihen näppäimistön erikoismerkit välttämättä riittäisikään) ovat ehdottoman viihdyttäviä - poika syö liikaa päärynöitä ja sairastuu, virkamiesisä on ensin hämillään työssä saamastaan huomiosta, mutta viimein korruptoituu nauttimaan huomiostaan. Eräällä on taas salaisuus, johon voi viitata ainoastaan sivulausein, "tämähän oli ehdottoman luottamuksellista", ja näyttämöltä poistuessaan pokkaa mielisairaalan ambulanssikuskeille kuin näytelmän käsikirjoituksen mukaan saapuneille vieraille. Puolalaiskasvoinen tuttava huijaa runoilijalta hänen juuri saamansa setelin, tapahtumakulku joka johtaa Tonavaan. Niin kovin keskieurooppalaisen riemastuttavaa, mutta eittämättä hieman 1800-lukulaista, vailla modernistisen kirjallisuuden viitteitä, jos lukuun ei oteta villiintyvien höyryvetureiden aiheuttamaa kaaosta.

Pitkästyttävimmillään Unkarin malliin-kokoelma tarjoilee "impressionistisia" kuvia (Itävalta-)Unkarista, joiden poroporvarillinen ja ehkä hieman kansallisromanttinenkin tunnelma on ennemminkin historiallinen kuriositeetti kuin nykylukijalle kirjallisuutena kiinnostava. Tervonen on varustanut kokoelman lyhyillä kirjoittajien biografioilla, joka varmasti houkuttaa jatkossakin unkarilaisen kirjallisuuden pariin, sillä sukulaiskielen kirjoja on ainakin heimoveliaikoina käännetty kohtuullisella pieteetillä. Todennäköisesti myös sosialistisen ystävyyden ja yhteistyön merkeissä. Siitä mitä olen tällä hetkellä lukenut ei voi paljon puhua, mieleen muistuvat ainoastaan timanttiset István Örkényn Minuuttinovellit ja Péter Esterházy joka ei oikein vakuuttanut (ja jolta lukemani kirjan nimeä en edes enää äkkiseltään muista). Ja tietenkin Kertész, mutta häntä ei lasketa, sillä on Nobel (puhumattakaan, että kaasukammiokirjallisuutta on aina hankala laittaa oikein minnekään).

Kansallisten novellikokoelmien vaivana ja vaikeutena on kyllä viime kädessä aina taipumus tarjoilla monia houkuttelevia nimiä, joiden tekstejä oikeastaan haluaisi lukea, muttei koskaan kuitenkaan tule niin tehneeksi. Ehkä se on vain sitä kirjallisuuden rannattoman meren hienoutta.

...

Unkarilaisista hyppäsin suoraan takaisin latinoihin ja aloitin José Saramagon. Kuuluu niihin kirjailijoihin joista puhutaan paljon, mutta joiden kirjoja ei koskaan saa luetuksi/loppuun. Saramagon Kertomus näkevistä kyllä tuntuu alustavasti hyvältä, mutta siinä on pelottavan paljon sivuja - ei siinä mielessä, ettei sellaisia saisi luettua, vaan koska Saramago kirjoittaa kuten kirjoittaa. Eteneehän se, mutta kunpa ei kävisi samoin kuin Molinan Sefaradille, jonka parissa uuvuin jo alkumetreille. Jos lukijat voi jakaa kahteen koulukuntaan - niihin jotka tahkoavat loppuun asti väkisin ja niihin jotka heittävät käsistään kirjat jotka uuvuttavat - kuulun yleensä ensimmäiseen ryhmään, mutta joskus ei vain kykene.

.:Katkelmia maailmantilasta:.

Harvemmat meistä (tai ehkä suurin osa) ovat varmasti välttäneet vilunväreet selkäpiissä, kun toiset harrastavat urheilua muodossa jos toisessakin olympialaisissa samalla kuin pommit putoilevat pienissä Kaukasuksen maissa. Ja panssareitakin on.

Päällekkäisten tapahtumien suorastaan makaaberiksi nouseva sinfonia mediassa on jo jotain - on vaikea sanoa hyrisevätkö kiinalaiset ilosta vai harmista nyt kun sotatila (joka ulkoministeri Stubbin mukaan - kun ollaan de facto sodassa - sisältää sotatoimia ja vastatoimia) hukuttavat alleen joko Kiinan ihmisoikeustilanteen tai koko olympialaiset. Todennäköisemmin ensin mainitun, Tiibet, sensuuri ja sen sellainen taitaa olla menneen talven lumia lehtien ulkomaanosastoissa Etelä-Ossetian jälkeen. Kai helpottavin uutinen oli sitten se, että Ylen mukaan edes YK:n turvallisuusneuvosto on kriisin edessä aseeton?

Puhumattakaan siitä, että nykyinen sota todella sekoittaa pakan, kun ensimmäistä kertaa kukaan ei edes yritä huijata, vaan sekä Georgia että Venäjä syytävät silmille niin selvää propagandaa ettei tosikaan. Yritä siitä sitten ottaa selvää. Monet kai keskittyvät ennemmin keihäsfinaaliin tai jollaluokan ympäripurjehduksiin. Turhaan pohtimatta onko pahinta nationalismi, kapitalismi vai totalitarismi.

Itse keskityn vain unkarilaisiin novelleihin, joissa lapset sairastuvat syötyään kokonaista yhdeksän raakaa päärynää. Tunne mahtaa vastata uutisten seuraamista juuri näinä päivinä.

.:Oranssihaalarit Kuubassa:.

Jenkki-Amnestyn kiertue Guantánamo Bayn vankileirin sellireplikan kanssa Yhdysvalloissa innosti surffaamaan aiheen tiimoilta enemmänkin. Leiri tuntuu olevan aihe, jonka olemassaolo kuplii jatkuvasti pinnan alla, mutta useimmiten se on vajonnut pois julkisuuden valokeilasta, paistateltuaan siinä kerta kaikkiaan liian monta vuotta. Ainakin amerikkalaisilla ihmisoikeusaktivisteilla riittää puuhaa, joskin on vähintäänkin kyynistä, että jos leiri nyt suljetaan, sen asukkaat todennäköisesti vain sirotellaan muihin salaisiin vankiloihin, jonka jälkeen esimerkiksi Punaisella ristillä ei ole pääsyä heidän luokseen.

Replikaselliin liittyen riipaisevan artikkelin on kirjoittanut esimerkiksi The Boston Phoenixin toimittaja, joka vietti yön sellissä. Simuloiden myös yötä päivää kovalla soitetun amerikkalaismusiikin iPodillaan. Mitenköhän artistit mahtavat suhtautua siihen, että heidän musiikkiaan käytetään kidutuksen instrumenttina? Rage against the Machinen muusikot ovat varmaan käärmeissään. On suorastaan ironian huippu soittaa vangeille kyseisen yhtyeen poliisiväkivallasta ja rotudiskriminaatiosta kertovaa kappaletta Killing in the name. Strobovalot, pimeys, kylmyys ja kovaääninen musiikki, siinä terrorismia vastaan käyvän sivistysvaltion uusi lavastus keskiajan tyrmistä. Selleissä valot ovat tietenkin päällä yötä päivää, joskin toimittajalle suotiin yövalaistus. Gitmosta vuosien vankeuden jälkeen vapautetut vangit eivät taida olla enää ihan henkisesti terveitä. Seitsemän vuotta komerossa asumista, epätietoisuutta ja jatkuvia kuulusteluja ei voi tehdä kenenkään psyykeelle hyvää.

Kammottava on myös se, että "kansallisen turvallisuuden" nimissä vangit eivät saa pitää hallussaan kirjoitusvälineitä - Guantánamosta salakuljetettujen ja Punaisen ristin kautta hoidetun satunnaisen kirjeenvaihdon välityksellä vankien runoudesta on saatu koottua runokirjakin, Poems from Guantanamo: The Detainees Speak (The Independentin artikkeli). Pakistanilainen runoilija raapustamassa kivensirulla runoja styroksimukin kylkeen, alituisena vaarana kiinnijääminen ja kuppien joutuminen vartijoiden saappaiden alle.

Kommenteissa yöpymisartikkelin kirjoittanutta toimittaja Jeff Inglisiä syytetään luonnollisesti jihadistien symppaamisesta ja Amerikan vihaamisesta, retoriikka on perin tuttua jos vähänkään on seurannut konservatiivimielipiteen pahimpia rakkikoiria tai internetsotureita. Hämmästyttävää ihmisiltä, jotka jaksavat vannoa luovuttamattomien vapausoikeuksien nimeen, ja joille sisällissodan aikaan peruutetun habeas corpuksen kumoaminen tekee Abraham Lincolnista vastenmielisen presidentin. Jo vuoden parin ajan poliittinen tuuli näyttää olleen kääntymässä ja puheet leirin sulkemisesta lisääntyneet - sekä Barack Obama ja John McCain ovat luvanneet laittaa Kuuban keskuksen luukulle lapun, mutta nähtäväksi jää onko tämäkin viime kädessä tyhjää puhetta.

Amnestyn globaali verkkovetoomus Tear it down! Guantánamon leirin sulkemiseksi. Pikseli kerrallaan.

.:Ravunkäyntiä:.

Päätin lukea Günter Grassia kuin rapu, takaperin edeten ja otinkin luettavakseni toisiksi uusimman suomennoksen Ravunkäyntiä (Im Krebsgang). Kiinnostava luettava varsinkin, kun elämäkerta on nyt muuttanut jotkut henkilöt ainakin intertekstuaalisesti kiinnostaviksi (kuka meneekään takuuseen siitä mitkä asiat Sipulia kuoriessa pitävät paikkaansa ja mitkä eivät - eikä sillä suurempaa väliä olekaan). Mitä enemmän Grassia lukee, sitä houkuttelevammalta vierailukohteelta Gdansk tuntuu.

Ravunkäyntiä on monessa kronologiassa etenevä tarina sveitsinsaksalaisesta natsivirkailijasta nimeltä Wilhelm Gustloff, hänen juutalaisesta murhaajastaan David Frankfurterista ja ennen kaikkea kansallissosialistien marttyyriksi (Blutzeuge) nousseen Gustloffin mukaan nimetystä laivasta. Risteilyalus, joka alun perin toimi natsien Kraft durch Freude-huvialuksena, joutui rintamien jo luhistuessa ja tuhansien pakolaisten täyttämänä neuvostoliittolaisen sukellusveneen upottamaksi. Gustloffin upottaminen on edelleen eniten uhreja vaatinut laivaonnettomuus historiassa.

Päällimmäinen kertomus on vastaavasti kirjan minähahmosta, tuuliviirimäisestä lehtimiehestä, joka löytää internetistä äärioikeiston verkkosivut, joilla laivan uppoamista hehkutetaan kammottavana sotarikoksena. Ruskeaa ideologiakuraa levitetäänkin nyt uudessa ympäristössä, internetin tutkimattomissa uumenissa. Ravunkäyntiä onkin paitsi kertomus laivasta myös uudesta mediasta ja sen tarjoamasta ääriliikkeiden pelikentästä, ja internet-identiteettien toiseudesta suhteessa tosielämään. Hiljaisesta nörtistä sukeutuu verkkoroolin kautta paatunut revisionisti, vaikka ei olutta litkivien klanipäiden seurassa viihdykään.

Grass on itse todennut, että Wilhelm Gustloffista kirjoittaminen oli osaltaan tarpeellista, koska tragedia oli vaarassa joutua äärioikeiston omimaksi, kuoliaaksi vaietusta tapahtumasta tehtiin "veritodistajaa" vastenmieliselle aatteelle. Grass osoittaakin tarinansa sivussa, että sotarikokseksi väittäminen on perusteetonta - Gustloffissa oli myös sotilaita, itseasiassa pakolaisten kustannuksella, ja laiva oli aseistettu ilmatorjuntatykein. Neuvostoliittolaiselle sukellusveneen kapteenille se oli vastaavasti fasistien täyttämä purtilo ja kohde siis siinä missä mikä tahansa muukin.

Harkitsematonta olisi puhua teennäisen huolestuneeseen sävyyn internetin luovan anarkismin vaarallisuudesta, jollaisia poliitikkojen suusta nykyisin kuulee useinkin. Mutta toisaalta melko vastenmieliset liikkeet netissä, useimmiten parin Schweringin toveriyhdistyksen internetsoturin muodostamat, totta vie kytevät. Keskustelupalstoillakin pistetään äärimmäisillä argumenteilla asiallinen keskustelu hukkumaan omaan mahdottomuuteensa.

Kiinnostavasti muuten verkosta löytyy edelleenkin suomenkielisiäkin sivustoja, jotka vähintäänkin muistuttavat Grassin surffaajalehtimiehen mallisivustoa www.blutzeuge.de, joka näyttää nykyään toimivan Grassiakin painaneen painotalon kotisivuina, silloin kuin sattuu olemaan pystyssä. Merkillinen Kolmannen valtakunnan "unohdettujen hyvien puolien" ihannointi istuu ja elää tiukassa jopa yli kansallisuusrajojen. Ainakin verkossa.

Seuraavaksi kai sitten suunnitelman mukaan pitäisi lukea Minun vuosisatani, josta tosin kuulin Ak.:lta varauksellisia kommentteja. Ehkä olisi parempi valita seuraava vain takakansitekstien perusteella, jahka Grassin pariin palaa.

Niin, ja rapu liikkuu kuulemma takaperin vain pelästyessään ja melkoista vauhtiakin.

.:Katkelmallisesti ranskalaisista:.

Olen yrittänyt lukea Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin Anti-Oidipusta — Helsingin sanomien artikkelin perusteella se vaikutti mielenkiintoiselta (tai ainakin hupaisalta) kapitalismin ruumiinavaukselta. Valitettavasti en ymmärrä siitä paljoakaan...

Puheenjohtaja Schreberillä on auringonsäteitä perseessään.

...ranskalainen kaksikko kirjoittaa nimittäin melkoisen kiemuraista tekstiä. Ja minulta puuttuu sitä psykoanalyyttista sanavarastoa. Lacankin taisi sanoa, että jos väittää ymmärtävänsä lacanilaisuutta täydellisesti ei ole ymmärtänyt mitään (tai ainakin jotain sinne päin). Taitaa olla vain mahtavaa ajanhukkaa, pidän enemmän Braidotista.

Enkä voi lakata kuuntelemasta edesmenneen Die Tödliche Doriksen Tanz im Quadratia (sivuilta löytyy tuon 1980-lukulaisen saksalaisen avantgardeyhtyeen koko tuotanto ilmaiseksi, kunhan jaksaa etsiä) lähes repeatilla. Tekee juhlien jälkeisestä hitaasta päivästä vieläkin monotonisemman.

.:Yhdestä puusta:.

Lueskelin artikkelin sieltä, artikkelin täältä Arto Jokisen toimittamasta, kriittistä miestutkimusta edustavasta artikkelikokoelmasta Yhdestä puusta. Maskuliinisuuksien rakentuminen populaarikulttuureissa. Varsin mielenkiintoista. Sinänsä varsinaiset analyysin kohteena olevat ilmiöt ovat melko itsestäänselviä — kuten vaikkapa Pietarinkadun Oilers Go Go-radio-ohjelma tai Slitz-miestenlehti, joista kummastakaan minulla ei todellakaan ole sen tarkempaa tuntemusta, mutta joiden yleinen sisältö ei ole vaikeakaan arvata.

Tuskinpa maskuliinisen hegemonian tunnusmerkkien ja homososiaalisuuden löytäminen näistä esimerkeistä on mitenkään maailman suurin tutkimustulos. Tai että "miestenlehtien" sukupuolikuva on biologis-essentialistinen. Kirjoittajien (näiden kahden artikkelin tapauksessa Pasi Salonen ja Arto Jokinen) tekemä purkava käsittely kuitenkin avaa mielenkiintoisia ajatusketjuja, moneltakin taholta itsekriittisiä.

Tietty "kilvoittelu" ja diskurssi on kieltämättä tunnistettavissa — joskin ehkä se akateemisissa piireissä on hieman keveämpää, tuskin kukaan "oikeasti" pelkää tulevansa femininisoiduksi ja siten nöyryytetyksi — peli- ja kapakkailloissa ja vastaavissa. Ja ei se aina "sivistyneenkään" porukan seurassa ole niin kovinkaan korkealentoista ja progressiivista. Ehkä tunnistamisen kautta kuitenkin Yhdestä puusta tarjoaa jonkinlaisia argumentteja, ja jos ei niitä niin ainakin hieman terävämpiä pistoksia toisinaan.

Aiheesta olisi voinut kirjoittaa pidemmältikin, mutta ei nyt oikein irtoa. Odotan kyllä mielenkiinnolla Jokisen tulevaa väitöskirjaa sodasta ja maskuliinisuudesta.

...

Pekingin olympialaiset lähestyvät ja niiden täydellinen boikotointi tuntuu vaikealta. Ei siksi, että olisi haluja katsella lähetyksiä, vaan koska ne tulevat joka tapauksessa tihkumaan läpi kaikesta arjesta. AnArchitecture-blogin merkintä detournatuista kisamaskoteista oli kiinnostava — ja kysymys kysymisen arvoinen, millaista katukulttuuria autoritaarisessa valtiossa voidaan harjoittaa? Kuka edes uskaltaisi rangaistuksien pelossa? Jos Wien puunasi kasvonsa jalkapallon EM-kisojen edellä melkoisella arsenaalilla, millaiseen absolutiaan mennään Pekingissä?