Päätin lukea Günter Grassia kuin rapu, takaperin edeten ja otinkin luettavakseni toisiksi uusimman suomennoksen Ravunkäyntiä (Im Krebsgang). Kiinnostava luettava varsinkin, kun elämäkerta on nyt muuttanut jotkut henkilöt ainakin intertekstuaalisesti kiinnostaviksi (kuka meneekään takuuseen siitä mitkä asiat Sipulia kuoriessa pitävät paikkaansa ja mitkä eivät - eikä sillä suurempaa väliä olekaan). Mitä enemmän Grassia lukee, sitä houkuttelevammalta vierailukohteelta Gdansk tuntuu.
Ravunkäyntiä on monessa kronologiassa etenevä tarina sveitsinsaksalaisesta natsivirkailijasta nimeltä Wilhelm Gustloff, hänen juutalaisesta murhaajastaan David Frankfurterista ja ennen kaikkea kansallissosialistien marttyyriksi (Blutzeuge) nousseen Gustloffin mukaan nimetystä laivasta. Risteilyalus, joka alun perin toimi natsien Kraft durch Freude-huvialuksena, joutui rintamien jo luhistuessa ja tuhansien pakolaisten täyttämänä neuvostoliittolaisen sukellusveneen upottamaksi. Gustloffin upottaminen on edelleen eniten uhreja vaatinut laivaonnettomuus historiassa.
Päällimmäinen kertomus on vastaavasti kirjan minähahmosta, tuuliviirimäisestä lehtimiehestä, joka löytää internetistä äärioikeiston verkkosivut, joilla laivan uppoamista hehkutetaan kammottavana sotarikoksena. Ruskeaa ideologiakuraa levitetäänkin nyt uudessa ympäristössä, internetin tutkimattomissa uumenissa. Ravunkäyntiä onkin paitsi kertomus laivasta myös uudesta mediasta ja sen tarjoamasta ääriliikkeiden pelikentästä, ja internet-identiteettien toiseudesta suhteessa tosielämään. Hiljaisesta nörtistä sukeutuu verkkoroolin kautta paatunut revisionisti, vaikka ei olutta litkivien klanipäiden seurassa viihdykään.
Grass on itse todennut, että Wilhelm Gustloffista kirjoittaminen oli osaltaan tarpeellista, koska tragedia oli vaarassa joutua äärioikeiston omimaksi, kuoliaaksi vaietusta tapahtumasta tehtiin "veritodistajaa" vastenmieliselle aatteelle. Grass osoittaakin tarinansa sivussa, että sotarikokseksi väittäminen on perusteetonta - Gustloffissa oli myös sotilaita, itseasiassa pakolaisten kustannuksella, ja laiva oli aseistettu ilmatorjuntatykein. Neuvostoliittolaiselle sukellusveneen kapteenille se oli vastaavasti fasistien täyttämä purtilo ja kohde siis siinä missä mikä tahansa muukin.
Harkitsematonta olisi puhua teennäisen huolestuneeseen sävyyn internetin luovan anarkismin vaarallisuudesta, jollaisia poliitikkojen suusta nykyisin kuulee useinkin. Mutta toisaalta melko vastenmieliset liikkeet netissä, useimmiten parin Schweringin toveriyhdistyksen internetsoturin muodostamat, totta vie kytevät. Keskustelupalstoillakin pistetään äärimmäisillä argumenteilla asiallinen keskustelu hukkumaan omaan mahdottomuuteensa.
Kiinnostavasti muuten verkosta löytyy edelleenkin suomenkielisiäkin sivustoja, jotka vähintäänkin muistuttavat Grassin surffaajalehtimiehen mallisivustoa www.blutzeuge.de, joka näyttää nykyään toimivan Grassiakin painaneen painotalon kotisivuina, silloin kuin sattuu olemaan pystyssä. Merkillinen Kolmannen valtakunnan "unohdettujen hyvien puolien" ihannointi istuu ja elää tiukassa jopa yli kansallisuusrajojen. Ainakin verkossa.
Seuraavaksi kai sitten suunnitelman mukaan pitäisi lukea Minun vuosisatani, josta tosin kuulin Ak.:lta varauksellisia kommentteja. Ehkä olisi parempi valita seuraava vain takakansitekstien perusteella, jahka Grassin pariin palaa.
Niin, ja rapu liikkuu kuulemma takaperin vain pelästyessään ja melkoista vauhtiakin.
Ravunkäyntiä on monessa kronologiassa etenevä tarina sveitsinsaksalaisesta natsivirkailijasta nimeltä Wilhelm Gustloff, hänen juutalaisesta murhaajastaan David Frankfurterista ja ennen kaikkea kansallissosialistien marttyyriksi (Blutzeuge) nousseen Gustloffin mukaan nimetystä laivasta. Risteilyalus, joka alun perin toimi natsien Kraft durch Freude-huvialuksena, joutui rintamien jo luhistuessa ja tuhansien pakolaisten täyttämänä neuvostoliittolaisen sukellusveneen upottamaksi. Gustloffin upottaminen on edelleen eniten uhreja vaatinut laivaonnettomuus historiassa.
Päällimmäinen kertomus on vastaavasti kirjan minähahmosta, tuuliviirimäisestä lehtimiehestä, joka löytää internetistä äärioikeiston verkkosivut, joilla laivan uppoamista hehkutetaan kammottavana sotarikoksena. Ruskeaa ideologiakuraa levitetäänkin nyt uudessa ympäristössä, internetin tutkimattomissa uumenissa. Ravunkäyntiä onkin paitsi kertomus laivasta myös uudesta mediasta ja sen tarjoamasta ääriliikkeiden pelikentästä, ja internet-identiteettien toiseudesta suhteessa tosielämään. Hiljaisesta nörtistä sukeutuu verkkoroolin kautta paatunut revisionisti, vaikka ei olutta litkivien klanipäiden seurassa viihdykään.
Grass on itse todennut, että Wilhelm Gustloffista kirjoittaminen oli osaltaan tarpeellista, koska tragedia oli vaarassa joutua äärioikeiston omimaksi, kuoliaaksi vaietusta tapahtumasta tehtiin "veritodistajaa" vastenmieliselle aatteelle. Grass osoittaakin tarinansa sivussa, että sotarikokseksi väittäminen on perusteetonta - Gustloffissa oli myös sotilaita, itseasiassa pakolaisten kustannuksella, ja laiva oli aseistettu ilmatorjuntatykein. Neuvostoliittolaiselle sukellusveneen kapteenille se oli vastaavasti fasistien täyttämä purtilo ja kohde siis siinä missä mikä tahansa muukin.
Harkitsematonta olisi puhua teennäisen huolestuneeseen sävyyn internetin luovan anarkismin vaarallisuudesta, jollaisia poliitikkojen suusta nykyisin kuulee useinkin. Mutta toisaalta melko vastenmieliset liikkeet netissä, useimmiten parin Schweringin toveriyhdistyksen internetsoturin muodostamat, totta vie kytevät. Keskustelupalstoillakin pistetään äärimmäisillä argumenteilla asiallinen keskustelu hukkumaan omaan mahdottomuuteensa.
Kiinnostavasti muuten verkosta löytyy edelleenkin suomenkielisiäkin sivustoja, jotka vähintäänkin muistuttavat Grassin surffaajalehtimiehen mallisivustoa www.blutzeuge.de, joka näyttää nykyään toimivan Grassiakin painaneen painotalon kotisivuina, silloin kuin sattuu olemaan pystyssä. Merkillinen Kolmannen valtakunnan "unohdettujen hyvien puolien" ihannointi istuu ja elää tiukassa jopa yli kansallisuusrajojen. Ainakin verkossa.
Seuraavaksi kai sitten suunnitelman mukaan pitäisi lukea Minun vuosisatani, josta tosin kuulin Ak.:lta varauksellisia kommentteja. Ehkä olisi parempi valita seuraava vain takakansitekstien perusteella, jahka Grassin pariin palaa.
Niin, ja rapu liikkuu kuulemma takaperin vain pelästyessään ja melkoista vauhtiakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti