Jacques Tatin Play Time on huima elokuva, mutta soveltuu tahmaisesti TV-ruudulta katsottavaksi. Komedia on kuvattu pelkkinä kauko- ja keskimatkan otoksina ja ruudulle marssitetaan sellainen määrä yksityiskohtia, ettei ainakaan allekirjoittaneen käyttämästä TVstä saanut välttämättä paljoakaan selvää. Play Timessä on yksinkertaisesti liikaa kohtauksia, jossa huumori kätkeytyy taustalla tapahtuviin pieniin kommelluksiin. Välillä ei vain tiedä mitä kohtaa ruudun tapahtumista tarkastella. Voisi olettaa, että elokuvasta löytyy joka katsantokerralla uusia vitsejä — sääli vain, että tällaisia on melkoisen vaikea nähdä varsinaisesti elokuvakankaalla (paitsi ehkä elokuva-arkistossa, vai mikä KAVA se nykyään onkaan).
Mutta kyllä elokuvan DVDltäkin katsoo, sopasta saa ainakin jotain poimittua talteenkin. Vilinää Tatin elokuvassa riittää. Melkoinen määrä rahaa on varmasti aikanaan uponnut lavasteiden rakentamiseen. Vaikka elokuva sijoittuu Pariisiin, se ei (hyvin samaan tapaan kuin Enoni on toista maata) varsinaisesti sijoitu kaikkien tuntemien monumenttien äärelle, vaan modernin lasi-betoni-teräsarkkitehtuurin keskelle. Tatin tulevaisuus on kliininen, kiireinen ja täynnä tekniikan ihmeitä. Tässä sopassa herra Hulot, selvästi ympäristöön sopimaton piippuveikko, aiheuttaa yleistä kaaosta ja sattumuksia vaeltaessaan väärinymmärrysten ja kommelluksien keskellä. Play Time käy läpi nykyaikaisen toimiston kiireisine työntekijöineen, epämiellyttävine odotushuoneineen (yksityiskohta, jota kierrätetään useampaan kertaan — tavaratalossa samaa tuolia kaupataan Hulotille) ja toimistokuutioineen. Mukaan mahtuu myös amerikkalaistyylinen tavaratalo tuote-esittelyineen (hämmästyttävä etulyhdyin varustettu lattiamoppi) ja kaoottiseksi yltyvä lopun ravintolakohtaus, jossa pieniruutuisilta katoaa pallo lopullisesti. Vähän saman linjan modernisaation kritiikkiä kuin Enoni on toista maata-elokuvassa, joskin ilman traditionalistista "peiliä". Kaikki tekstit lasilaatikkokaupungissa tuntuvat olevan englanniksi, amerikkalaiset turistit hihkuvat kauppaan saapuessaan ilosta, kun valikoimasta löytyy jenkkihyödykkeitäkin. Pariisin maamerkit sentään peilautuvat kerran jos toisenkin ovilaseista. Kuin kiusallaan.
Tatin komiikka Play Timessä on kunnianhimoisempaa — vitsit eivät ole varsinaisesti selviä naurattajia, mutta hyörinän katsominen hymyilyttää. Toiminta tuntuu pyörivän kuin kellokoneisto, voi vain kuvitella minkälainen urakka näyttelijöiden koordinoinnissa on ollut. Dialogi uppoaa pelkäksi toimintaa viitoittavaksi taustahälyksi — henkilöt puhuvat ranskaa, englantia ja saksaa sikin sokin, eikä ainakaan DVD-version tekstittäjä ole turhaan yrittänyt kääntää edes puolia paikoin hyvinkin epäselväksi jäävästä dialogista. Jolla ei tosin ole sen suurempaa merkitystäkään, lähes kuin mykkäelokuvan taustamusiikki.
Nyt täytyy vain jäädä odottamaan, jos vaikka näytäntö valkokankaallakin tulisi jossain vastaan.
Mutta kyllä elokuvan DVDltäkin katsoo, sopasta saa ainakin jotain poimittua talteenkin. Vilinää Tatin elokuvassa riittää. Melkoinen määrä rahaa on varmasti aikanaan uponnut lavasteiden rakentamiseen. Vaikka elokuva sijoittuu Pariisiin, se ei (hyvin samaan tapaan kuin Enoni on toista maata) varsinaisesti sijoitu kaikkien tuntemien monumenttien äärelle, vaan modernin lasi-betoni-teräsarkkitehtuurin keskelle. Tatin tulevaisuus on kliininen, kiireinen ja täynnä tekniikan ihmeitä. Tässä sopassa herra Hulot, selvästi ympäristöön sopimaton piippuveikko, aiheuttaa yleistä kaaosta ja sattumuksia vaeltaessaan väärinymmärrysten ja kommelluksien keskellä. Play Time käy läpi nykyaikaisen toimiston kiireisine työntekijöineen, epämiellyttävine odotushuoneineen (yksityiskohta, jota kierrätetään useampaan kertaan — tavaratalossa samaa tuolia kaupataan Hulotille) ja toimistokuutioineen. Mukaan mahtuu myös amerikkalaistyylinen tavaratalo tuote-esittelyineen (hämmästyttävä etulyhdyin varustettu lattiamoppi) ja kaoottiseksi yltyvä lopun ravintolakohtaus, jossa pieniruutuisilta katoaa pallo lopullisesti. Vähän saman linjan modernisaation kritiikkiä kuin Enoni on toista maata-elokuvassa, joskin ilman traditionalistista "peiliä". Kaikki tekstit lasilaatikkokaupungissa tuntuvat olevan englanniksi, amerikkalaiset turistit hihkuvat kauppaan saapuessaan ilosta, kun valikoimasta löytyy jenkkihyödykkeitäkin. Pariisin maamerkit sentään peilautuvat kerran jos toisenkin ovilaseista. Kuin kiusallaan.
Tatin komiikka Play Timessä on kunnianhimoisempaa — vitsit eivät ole varsinaisesti selviä naurattajia, mutta hyörinän katsominen hymyilyttää. Toiminta tuntuu pyörivän kuin kellokoneisto, voi vain kuvitella minkälainen urakka näyttelijöiden koordinoinnissa on ollut. Dialogi uppoaa pelkäksi toimintaa viitoittavaksi taustahälyksi — henkilöt puhuvat ranskaa, englantia ja saksaa sikin sokin, eikä ainakaan DVD-version tekstittäjä ole turhaan yrittänyt kääntää edes puolia paikoin hyvinkin epäselväksi jäävästä dialogista. Jolla ei tosin ole sen suurempaa merkitystäkään, lähes kuin mykkäelokuvan taustamusiikki.
Nyt täytyy vain jäädä odottamaan, jos vaikka näytäntö valkokankaallakin tulisi jossain vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti