Puolalaisen scifikirjailija Stanisław Lemin klassikko Solaris poikkeaa Andrei Tarkovskin filmatisoinnista melkoisesti. En ole yllättynyt siitä, että Lem oli käärmeissään ohjaaman ottamista vapauksista, joskin molemmat ovat eittämättä vakuuttavia teoksia.
Kirja on tarina kaukaisesta kaksoistähtiä kiertävästä mystisestä Solaris-planeetasta, jota peittää kimmeltävä valtameri — ihmiskunta on käyttänyt jo useita vuosikymmeniä sen perusteelliseen tutkimiseen ja planeetasta on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimusta. Valtameri osoittautuukin älylliseksi olennoksi, jonka määrittelyyn ja tutkimukseen ihmisäly ei tunnu taipuvan, ja vielä mahdottomampaa tuntuvat olevan yritykset ottaa toiseen elämänmuotoon mitään yhteyttä. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun alimiehitetyn tutkimusaseman miehistölle alkaa ilmestyä vierailijoita, jotka ovat kotoisin heidän menneisyydestään, muistin sopukoista.
Perus-scifiäkö siis? Riippuu vähän mitä kohtia kirjasta lukee. Alun hyytävä tunnelma hylätyllä ja särjettyjä tavaroita täynnä olevilla käytävillä, aavemaiset ilmiöt ja muut ovat melkein kauhukirjallisuutta. Sitten Lem käyttää paljon sivuja melkoisen kuivakkaan Solariksen ilmiöiden kuvailuun, kun päähenkilö Kris Kelvin kertaa mielessään sitä valtavaa tekstikorpusta, joka planeetasta ja sen ainoasta asukkaasta — aaltoilevana aseman alla levittäytyvästä yksisoluisesta olennosta — on tieteellisessä yhteisössä kirjoitettu. Lem kirjoittaa osin kai omaa utopiaansa eksobiologiasta, mutta en malttanut olla lukemassa rivien välissä tiettyä tieteellisen järjestelmänkin kritiikkiä. Loputtomat teoriat, koulukunnat ja vaihtuvat muodit sävyttävät 70 vuoden tutkimusprosessia, joka ei ole koskaan edennyt juuri edes alkupistettään pidemmälle.
Oman osansa Solariksesta muodostaa myös inhimillisyyden pohdinta — Tarkovskin elokuvahan käsittelee melkein pelkästään tätä ja metafyysistä, mutta melko eri kantilta. Tästä painotuksesta Lem ei tainnut pitää, mutta täytyy melkein sanoa, että se on Solariksen kiinnostavin osuus. Soderberghin Solariksesta en vastaavasti tiedä mitään, enkä totta puhuakseni haluakaan. Tiettävästi se painottaa tohtori Kelvinin ja hänen kuolleen rakastettunsa suhdetta, mutta niinhän tekee Tarkovskikin (elokuvan näkeminen kuvittaa kirjaa, Harey/Hari on aina Natalia Bondartsuk). Mistä muistuukin mieleen, että Solaris ansaitsisi uudelleenkatsonnan.
2 kommenttia:
Pidin Solariksesta älyttömästi kun sen aikoinaan tuoreeltaan näin, siis Tarkovskin. En minäkään tahdo tietää uusista Solariksista mitään.
Kiinnostavaa että Lem ja Tarkovski olivat tukkanuottasilla keskenään. Luulin että Tarkovski joutui tappeluun vain neuvostoliittolaisen sensuurin kanssa.
En ole lukenut kirjaa, ilmeisesti ajattelin että Tarkovski on niin paljon auteur, että lukeminen ei miettimistä auta.
Eksobiologiaa joo. Sitähän ei tiedä millaisen muodon elämä jossain voisi ottaa. Joku taannoin mainitsi alun pitkän ajon autolla Tokion ympärystietä. Se on hieno otos, samoin se alun virtaava vesi ruohojen ja käden läpi kun Kelvin tekee hitaasti matkaa kotiinsa.
Mutta mikä minua häiritsisi Solariksen uudelleen katsomisessa on sen kulttimaine Amerikassa. Amerikkalaiset osaavat kuolata pilalle kaiken.
Kiinnostavaa että Lem ja Tarkovski olivat tukkanuottasilla keskenään.
Ei se oikeastaan ole ihme, ottaen huomioon, että Tarkovski osoitti aikalaiskommenteissaan melko yksiselitteisesti, että ei pidä scifiä itsessään juuri minään.
Joku taannoin mainitsi alun pitkän ajon autolla Tokion ympärystietä.
Tästähän ohjaaja tokaisi, että sehän on lähinnä laitettu mukaan niin pitkänä siksi, etteivät sellaiset, joille elokuva ei ole tehty jäisi enää kohtauksen jälkeen katsomaan loppuelokuvaa.
Mutta mikä minua häiritsisi Solariksen uudelleen katsomisessa on sen kulttimaine Amerikassa. Amerikkalaiset osaavat kuolata pilalle kaiken.
Näinhän se on — Tarkovskin voi kansainvälisestikin nauttivan jo jonkinasteiseksi naurettavuudeksi kohoavaa kulttimainetta — mutta eihän siihen nyt välttämättä tarvitse katsoessaan tarttua...
Lähetä kommentti