Florian Henckel von Donnersmarckin elokuva Muiden elämä (Das Leben der Anderen. 2006) sopi mainiosti pitkittämään hieman ahdistavallakin tavalla tyhjän sunnuntaipäivän melankolista tunnelmaa, sillä tavalla positiivisesti. Sentimentaaliin vääntyvä kerronta toimii parhaiten silloin, kun on jo valmiiksi tietyllä tapaa virittäytynyt tunnelmaan.
Stasi-miehen oikeamielisyyden heräämistä harmaassa DDR:ässä jaksaa seurata, ja myötäeläminen ilmeettömän kaljun, edesmenneen Ulrich Mühen esittämään Wieslerin mukana on raukeaa. Pienillä ilmeillä sanotaan paljon, mikä on hienoa filmissä, joka on hidas kuin mikä, mutta kypsyy myös huomaamatta. Elokuvan apeaa perusvirettä (joka kyllä korostuu loppuepilogin myötä) ympäröivä harmaa Itä-Saksa on kaunis kuin märkä betoni, totalitarismin hallintakoneiston univormut ja sellikäytävät kliinisyydessään häiritseviä. Voi vain ajatella miten eri tavalla saksalainen ossi elokuvan näkee. Ja toisaalta ajattelemaan muurin murtumista, sääli että oli silloin oikeastaan liian nuori ajattelemaan koko asiaa kovin analyyttisesti.
Oikeastaan ainoa kohta, joka jäi mieleen humoristisuudessaan oli kirjoituskone-ekspertin raportti kiipijä-everstille. Saa kaipaamaan kyllä myös kirjoituskoneita.
Ainoa valittamisen aihe on ehkä liian "huomattavissa" oleva taustamusiikki, joka myös yrittää hieman päällepukea katsojalle ajatuksia, alleviivaamalla ihan liikaa kohtia - "nyt pitää olla surullinen, viulumusiikkia."
Stasi-miehen oikeamielisyyden heräämistä harmaassa DDR:ässä jaksaa seurata, ja myötäeläminen ilmeettömän kaljun, edesmenneen Ulrich Mühen esittämään Wieslerin mukana on raukeaa. Pienillä ilmeillä sanotaan paljon, mikä on hienoa filmissä, joka on hidas kuin mikä, mutta kypsyy myös huomaamatta. Elokuvan apeaa perusvirettä (joka kyllä korostuu loppuepilogin myötä) ympäröivä harmaa Itä-Saksa on kaunis kuin märkä betoni, totalitarismin hallintakoneiston univormut ja sellikäytävät kliinisyydessään häiritseviä. Voi vain ajatella miten eri tavalla saksalainen ossi elokuvan näkee. Ja toisaalta ajattelemaan muurin murtumista, sääli että oli silloin oikeastaan liian nuori ajattelemaan koko asiaa kovin analyyttisesti.
Oikeastaan ainoa kohta, joka jäi mieleen humoristisuudessaan oli kirjoituskone-ekspertin raportti kiipijä-everstille. Saa kaipaamaan kyllä myös kirjoituskoneita.
Ainoa valittamisen aihe on ehkä liian "huomattavissa" oleva taustamusiikki, joka myös yrittää hieman päällepukea katsojalle ajatuksia, alleviivaamalla ihan liikaa kohtia - "nyt pitää olla surullinen, viulumusiikkia."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti