.:Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki:.

Totesin joskus, että Dan Brown on köyhän miehen Umberto Eco. Econ Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki poikkeaa kuitenkin aikaisemmin lukemastani Ruusun nimestä ja melkein-lukemastani Foucaultin heilurista. Noin lähtökohtaisesti, ei siis tyylillisesti.

Kuningatar Loanan... on yksinkertaisuudessaan tarina antikvariaatinpitäjästä Yambosta, joka kuusikymmentävuotiaana saa kohtauksen ja menettää kokonaan menneisyytensä. Hän muistaa kaiken kirjatietouden mitä on päähänsä pitkien vuosien aikana ahtanut, mutta ei mitään historiastaan. Palauttaakseen menneisyyden luokseen hän vaeltaa takaisin synnyinkartanoonsa Solanaan, johon on säilötty Yambon lapsuudessa ja nuoruudessa lukemat kirjat, sarjakuvat ja äänilevyt.

Muistiaan jäljittävää Yamboa kuvatessaan Eco luo katsauksen oikeastaan ennemminkin omaan menneisyyteensä — kaunokirjallisuuteen, populaarikulttuurin tuotoksiin ja siihen kietoutuvan 1930-40-lukujen fasistisen Italian nationalistisen kouluopetuksen. Yambon (ja siten kai myös Econ) lapsuudessa yhtä jalkaa marssivat amerikkalaiset sarjakuvat ja fasistipropaganda. Mikki Hiiri, räikeät avaruusraketit, jykeväleukaiset ja kovanyrkkiset sankarit ja kevyesti pukeutuneet tulipunahuuliset neitokaiset halkiohameineen. Italian ja Il Ducen puolesta kuolevat sotasankarit rintamakertomuksissa. Yambon etsintäretket ullakolla muistuttavat totta tosiaan seikkailukertomuksia, jossa sankarit koluavat rohkeasti pitkään tyhjillään olevaa, aarteita vilisevää kartanoa.

Econ taito on tehdä kertomuksistaan valtavan määrän yksityiskohtia, kulttuuriviittauksia (tässä teoksessa osa kauniisti lähdeviitoitettunakin) ja muuta sälää, säilyttäen silti tietyn uskottavuuden niin, ettei lipsahdeta pelkän pätemisen puolelle ja juonessakin on jotain järkeä. Kuningatar Loanan... ei aina tässä tosin onnistu, vaan joskus tuntuu, että kirjailija listaa enemmänkin omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan paperille niminä, kenties ennen kaikkia ikäistensä nostalgisoitavaksi. Sukupolvikuvauksena hieno tarina sotkeutuu muutaman kerran (populaari)kulttuurireferenssien ja snobbailun suohon. Mutta ei liian monta kertaa, teoksen paras osa on ehdottomasti juuri se kulttuurimuistia kaiveleva toinen osa, "paperimuisti". Etenkin, kun väliin on laitettu isolla kädellä kuvia, joihin teksti viittaa.

Lopussa Kuningatar Loanan... alkaa jo hieman kompuroimaan, mielenkiinto horjuu ja lukemisesta tulee hieman väkisin eteenpäin matavaa, mutta ehkä loppupuolella sen hyväksyy — kun sivuja on jäljellä enää niin vähän, ettei jaksa keskenkään jättää. Kuningatar Loanan... on melko tavanomaista Ecoa — taitavasti kirjoitettua, viihteellistä ja sivistyneesti viisasta/viisastelevaa, mutta ei mitään maatajärisyttävää. Mielenkiintoisimmin Eco ehkä herättää ajattelemaan omaa (melko lähelle sijoittuvaa) lapsuutta — mitä siitä kykenisi Yambon tavoin kartoittamaan? Maakuntalaulut, viisikot ja MacGyverin vai?

.:Juhannus:.

Mukava juhannus ystävien kanssa kaupungin lähiössä - ruokaa, juomaa, auringonlasku ja rangaistuspotkukilpailu televisiossa. Juhannuspäivästä useamman tunnin haukannut Hannu Salaman Juhannustanssit-kirjan ääneenluku (joka on selvästi taitolaji, en vieläkään kykene seuraamaan juonta itse lukiessani) pakottaa kyllä varmaan ottamaan sen jäljelle jääneen 1/3 kirjasta luvun alle. Salaman maaseudun nuorison juhannusillanvieton värikkäillä ilmaisuilla pippuroitu, räävitön kirja vaikutti - jälleen voi huomata, kuinka yleissivistyksestä puuttuu palasia. Suomalaisten merkkiteosten, lähinnä niiden 60-luvun jälkeen kirjoitettujen, lueskelu ei varmasti haittaisi.

Tässä täytyy kotitaustalla olla jälleen sormensa pelissä - vanhempien kirjahylly kun tuntui rajoittuvan lähinnä niihin "todellisiin" klassikoihin suurilta kirjoittajilta (venäläiset, Minna Canth, Aleksis Kivi ja niin edespäin). Ja koulussakin luettiin äidinkielen tunneilla melko vähän, ja silloinkin Tuntematonta sotilasta, traumatisoivasti myös Ernest Hemingwaytä, jonka Vanhus ja meri-kirjan myötä en koskaan ole voinut kirjoittajaa sietää. Jäähyväiset aseillekin eteni vain alkumetreille. Joskin lukiossa myös Juhannustanssejakin, tosin ei se silloin mennyt juuri minnekään.

.:Postikortteja Italiasta:.

Kun ei ole tähdellisempää kirjoitettavaa, voi naputtaa internetistä. Huolimatta siitä tosiasiasta, että itse harrastelen blogikirjoittamista, seuraan lopulta melko harvaa blogospheren asukasta - lukeminen jää toissijaiseksi kirjoittamiselle. Jos tuttuja ja muutamaa harvaa ei lasketa.

Viime viikonloppuna löysin kuitenkin valokuvablogien hienouden, etenkin urbaanin tilan kuvaamisessa. Monessa tapauksessa kysymys on tietenkin ammattivalokuvaajista tai sellaisiksi havittelevista. Ensimmäisenä haaviin tarttui tarpeeksi erilaista kuvamateriaalia julkaiseva Berlin Guide, joka etenkin itäisen Berliinin jättömaiden ja raideliikenteen aamuisine näkyineen taitaa sarkansa. Pariisia kartoittaa selvästi ammattivalokuvaaja. Wieniläinen Andreas Manessinger on valokuvauksen opiskelija, mutta kirjoittaa niin paljon, että kysymys ei ole ainoastaan valokuvablogista. Hänen kirjoituksistaan olen ennen kaikkea oppinut käynnissä olevien EM-jalkapallokisojen mainosmiesten latteudesta. Fanzonet ovat suuryritysten, Carlsbergin, Coca Colan ja McDonaldsin kansoittamia. Marc Schneider kuvaa Prahaa, mutta lähinnä paljon muutakin. Schneiderin Wienin joukkoliikenteen kuvat olivat hienoja, vaikka salakuvaus mietityttääkin. En itse koskaan uskaltaisi ottaa kuvia salaa ventovieraista. Varsovassa asuva valokuvablogin pitäjä ei ehkä ota niin erikoisia kuvia, mutta niistä puuttuukin mukavasti jälkikäsittely ja itsetarkoituksellinen taidevalokuvaus. Blogi on puolaksi, joten teksti jää muutamaa tuttua sanaa lukuunottamatta käsittämättömäksi.

Pyrin keräämään syötteenlukijaani vielä lisää valokuvablogittajia eri kaupungeista. Niissä on sitä samaa paikallaanpysyvän matkustamisen tunnetta kuin aikanaan Google Earth-ohjelmaan lisättyjen valokuvien kohdalla, joista maailman toiselta puolella asuva voi ihmetellä Caracasin keskustan kauppakatuja tai Cayennen satama-alueen nuupahtaneita puutaloja. Mielikuvamaailmankuva tihenee.

.:Unien unia:.

Joskus luetut kirjat eivät vain vakuuta, ja Antonio Tabucchin Unien unia oli minun tapauksessani juuri tällainen.

Tabucchin kirja on kokoelma merkittävien menneisyyden ihmisten näkemiä unia — samaan nippuun mahtuvat niin Rabelais, Caravaggio ja Rimbaud kuin Majakovski ja Freud. Tabucchi on kirjoittanut näiden uneksijoiden unet niin, että ne tavalla tai toisella liittyvät heidän henkilöhistorioihinsa. Rimbaud (unista parhaimmassa) kantaa mukanaan amputoitua raajaansa ja Majakovski ymmärtää osallisuutensa väärään suuntaan ajelehtineen sosialistisen vallankumouksen ylistäjien ja rikollisten joukossa. Henri de Toulouse-Lautrec näkee unta, jossa hän on jaloiltaan normaalimittainen ja heilastelee Jane Avrilin kanssa. Unien lukeminen on siis lukijan suorittamaa tulkintaa pohjatietojen varassa.

Johtuneeko sitten klassisen sivistyksen puutteesta tai tietämättömyydestä muuten vain, useimmat unista — etenkään vanhempien uneksijoiden kohdalla — eivät avaudu juuri mitenkään. Kenties tästä vaivasta tai sitten ehkä jostain muusta johtuen myös sellaiset, joissa jippo on selvä tuntuvat hieman vaivaannuttavalta eurooppalaisen kulttuurisnobbailulta ja nimien pudottelulta.

Helsingin sanomien kirjoittaja Jukka Petäjä piti arvostelussaan kirjasta enemmän. Tähän liittyen muuten Suomen kulttuurirahaston tarjoilema verkkosivu Kritiikkiportti on varsin kätevä työkalu, kun kiinnostaa lukea julkaistuja kulttuuriarvosteluita. Tuleepahan selattua muitakin kuin Hesarin kulttuurisivuja.

.:Macondo:.

Myönnettäköön, että Sadan vuoden yksinäisyys ei turhaan ole noussut klassikkoasemaansa. Sen päättäessään tietää, että on juuri lukenut erinomaisen romaanin. Buendían suvun nousu ja rappio keskellä Latinalaisen Amerikan viidakkoa jättää jälkensä tarinana. Gabriel García Márquez on kirjoittanut teoksensa taiten — sen kaari on juuri sellainen, että pitkästä sukukronikoinnistaan huolimatta lukija ei lipeä pois maagisen realismin värittämästä ajan virrasta, vaan säilyy siihen uponneena.

Maagisen realismin arvaamattomuus on ehkä kirjassa parasta. Totta puhuakseni minulla on ollut aikaisemmin hieman hämärä kuva tästä (kiistellystä?) kirjallisuustermistä, mutta eiköhän se viittaa juuri Márquezin tapaan heitellä Macondon arjen sekaan eläviä haamuja, taivaallisia ihmeitä ja epäluonnollisuuksia. Itse asiassa koko Macondo on yhtä maagista realismia — se on fiktiivisesti olemassa Kolumbian viidakossa, mutta ei oikeastaan sijaitse missään. Geopoliitikot nillittäisivät tuon omituisen kaupungin epämääräisyydestä, teloitettavaksi riittää aina kylän asukkaita ja kaupunki kutistuu ja kasvaa kuin hallusinogeninen sieni sateella. Joskus on kuin lukisi unta.

Lopetus rappioon ja tuhoon on kruunu pitkän tarinan päätyyn — kaikki toki oli jo ennustettu, mutta tavanomainen hyvän (ja pitkän) kirjan lukemisen päättävään tyhjyyteen sekoittuu Sadan vuoden yksinäisyyden kohdalla enemmän kuin kourallinen ahdistusta. Buendían suvun tarina on etukäteen määrätty, mutta kuolinkouristuksessaan traaginen. Sisäsiittoisuus kulminoituu. Sukupuu kyllä ajoittain tuntui samannimisten ihmisten keskellä tarpeelliselta apuvälineeltä, kun ei toisinaan muistanut kuka olikaan se ja se José Arcadio tai Remedios. Päällekkäisillä nimillä on tietenkin tarkoituksensa, itseään toistavien persoonallisuuksien jatkumo.

Hieno teos. Ihmetyttää miksei moista klassikkoa ole aikaisemmin tullut luettua, mutta kai aikaa on aina liian vähän, ja luettavaa liikaa. Rajallisuuden positiivisuus, ja sen sellaista.

.:Varokaa vihaista runoilijaa:.

Charles Baudelairen Kurja Belgia! on melkoista tykitystä. Moniongelmainen kirjailija lätkii luonnoksenomaiseksi jääneessä teoksessaan belgialaiset ja Belgian maan rakoon — ovat niin vastenmielisiä, tyhmiä, mielikuvituksettomia, ettei maata kannattaisi edes oikeastaan vallata. Taiteesta ja käytöstavoista he eivät ymmärrä mitään ja naama heillä on ruma kuin mikä. Naiset nauravat hysteerisesti ja haisevat pahalle. Eivätkä belgialaiset osaa tehdä ruokaa, eivät edes keittää kananmunia. Ja niin edespäin. Dekadenttiuden arkkienkelillä ja patakonservatiivilla Baudelairella riittää sappea roiskittavaksi.

Kirjan kääntänyt ja toimittanut Antti Nylén on valinnut Kurja Belgia!-teokseen myös nipun Baudelairen kirjaan liittyvää kirjeenvaihtoa — josta on luettavissa palasia elämäntavoiltaan huithapelin ja alinomaisissa talousvaikeuksissa kiemurrelleen runoilijan vaiheista. Nylén ei osu kai esipuheessaan kauas arvellessaan, että Kurja Belgia! kertoo lopulta enemmän kirjailijasta itsestään kuin varsinaisesta maasta. Se myös kiinnittyy hyvin runoilijan konservatiiviseen ihmisvihaan, joka suuntautuu tässä(kin) teoksessa erityisesti naisiin. Kiinnostavaa, kuinka tendenssinomainen stereotyyppi luulosairas, misogyyni (ja yleensäkin misantrooppi) 1800-luvun dekadentti runoilija onkaan (jos August Strindbergiä voi sellaiseksi sanoa).

Erikoista on myös kyllä kuinka Baudelaire nostaa tyylillisesti mieleen kääntäjä Nylénin oman esseekokoelman Vihan ja katkeruuden esseet.

...

Mutta tätä nykyä olen eksynyt Sadan vuoden yksinäisyyden monimutkaisiin sokkeloihin. Parhaita kirjoja pitkään. Onneksi Wikipediasta löytyi Buendíoiden sukupuu, joka auttaa pysymään kärryillä toisiaan muistuttavien nimien lähes dostojevskimäisessä nimilabyrintissä.

.:Elefantit (Slonie):.

Sławomir Mrożekin Elefantti oli melko pitkälle sitä mitä odotinkin. Vanhempana novellikokoelmana Elefantissa tosin tuntuu olevan enemmän sosialistisen järjestelmän verhottua kritiikkiä, uudelleenrakennuksen propagandaa tökkivää sellaista. Puolassa lennätinpylväätkin korvataan ihmisjonon muodostamalla "rikkinäisellä puhelimella", työllistäähän se kaiken lisäksi ja jos viestinsä haluaa perille voi aina tarjota koko jonolle lahjuksia. Ajan järjestelmä näkyy myös monissa viittauksissa puolalaisen syvään juurtuneen katolilaisuuden ja puna-armeijan mukana tulleen marxilaisuuden erikoiseen seokseen.

Mutta siihen loppuikin tämän kirjailijan käännetty tuotanto. Harmin paikka, suomeksi on joskus käännetty tuntemattomampien kirjailijoiden teoksia etenkin novellin saralla valitettavan sirpalemaisissa osissa, kuten Borgesin (joka nyt tietenkään ei ole mitenkään kirjallista salatiedettä) tapauksessa tuli jo mainittua.

Ei se mitään, kirjastosakoista viis, ystävä lainasi pari lukematonta opusta, nimittäin Baudelairen Kurja Belgia! ja, viimeinkin, Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden jonka uupuminen yleissivistyksestä on kaivellut jo jonkin aikaa.

.:Mrożek ja vallankumouksellinen:.

Sławomir Mrożek pistää kokoelmassa Elämää aloittelijoille vielä paremmaksi kuin aikaisemmin lukemassani Häät Atomilassa (josta kirjoitan täällä). Mrożek, joka kai parhaiten tunnetaan näytelmäkirjailijana tekee hyvää jälkeä lyhyissä satiirisissa katkelmissaankin — jotka iskevät niin puolalaisen yhteiskunnan outouksiin kuin kommunistisenkin hallinnon byrokratian herkkiin paikkoihin. Tästä huolimatta Mrożek onnistui kuitenkin lentämään satumaisen kirjoitustyylinsä takia sensuurin tutkan alla. Tai ainakin osan aikaa. Tyyli tuo joka tapauksessa mieleen István Örkényn erinomaiset minuuttinovellit, jotka noudattelevat samankaltaista perinnettä. Eikö sellaisia enää kirjoiteta nyt muurien murruttua?

Ei voi mitään, Mrożekia on helpoin yksinkertaisesti lainata (valitettavasti taas kovin pitkästi). Toivottavasti kokonaisten novellien ylöskirjoittaminen ei käy liikoja tekijänoikeusrikkomuksesta.

...

VALLANKUMOUS — Antiikkiesine

Astuin sisään antiikkiliikkeeseen ja katsellessani sitä sun tätä huomasin nurkassa nuorta parrakasta miestä esittävän luonnollisen kokoisen patsaan. Se seisoi empirekellon ja Ping-dynastian vaasin välissä.
— Vahaa vai norsunluuta? kysyin liikkeen omistajalta.
— Ei kumpaakaan. Tämä on oikea vallankumouksellinen 1900-luvun lopulta, aito. Ostatteko?
— No, minkä verran tuollainen vallankumouksellinen maksaa?
— Ei paljon mitään, annan sen killingillä, vallankumoukselliset ovat kovasti halventuneet. Minulla on vielä kaksikymmentä varastossa. Suoraan sanottuna antiikkina sillä ei ole juuri mitään arvoa ylenmääräisen tarjonnan takia.
— Miksi sitten ehdotatte sitä minulle?
— Voihan sillä olla jotain käyttöarvoa, jos haluatte.
— Mitä hyötyä siitä muka voisi olla?
— Asetatte sen kotiinne ja alatte tehdä vallankumousta.
— Eli siis mitä?
— Rikotte astioita, revitte irti ovenkahvoja, likaatte olohuoneen maton... Sillä lailla kuin vallankumouksellinen nyt tekee.
— Ja sitäkö kutsutte hyödyksi? Sehän saa aikaan pelkkää vahinkoa!
— Eikö teitä kyllästytä? No, tunnustakaa pois!

Suljin silmät. Ja näin mielessäni astiat keittiössä järjestyksessä hyllyillä niin kuin aina, ovenkahvat ovissa ikuisesti paikoillaan, olohuoneen matto putipuhtaana... Totta, millaista näkemyksen puutetta, millaista tylsyyttä...
— Hyvä, otan sen.
— Pannaanko pakettiin?
— Ei, se painaa varmaan ainakin seitsemänkymmentä kiloa. Kävelköön itse.

Se alkoi hakata minua heti kadulla. Ja tunsin heti, että elämässäni tapahtui jotain.

...

Ja vielä ainakin yksi kokoelma, Elefantti (eli Slon!), lukematta.

.:Autoista edelleen — Crash ja Crash:.

J.G.Ballardin romaani Crash (1973) ja siitä tehty samaa nimeä kantava David Cronenbergin elokuva (1996) ovat höyrähtänyttä tavaraa. Ainakin jossain suhteessa. Molemmat tarttuivat verkkoihin lukiessani Jukka Sihvosen Konelihan värinää ja tämän tutkimuksen poukkoilevaan sävyyn kirjoitetussa koneen ja lihan yhdistymisestä niin virtuaalisessa kuin ruumiillisessakin. Tähän aiheeseen työt sopivat tietenkin kuin nenä päähän. Konsepti konelihasta on melkoista proosaa toisinaan, mutta mitäs minä sitä kritisoimaan.

Ballardin vähän yli 200 sivua pitkä kirja on oikeastaan silkkaa pornoa ja väkivaltaa, joskaan ei aivan missään kioskikirjallisuuspaketissa. Tosin eräskin kustannusyhtiön lukija luonnehti tekstiä kuulemma seuraavasti: "This author is beyond psychiatric help. Do Not Publish."

Crash on pilkka- tai varoituskiljaus kulutuskulttuuria, teknologian ylivaltaa vastaan — ja modernin teknologian seireeninhuudon houkutus piittaamattomaan, koneelliseen seksuaalisuuteen. Sitä äärimmillään kirjan nimihenkilöt ovat — Ballardin omaa nimeä kantava päähenkilö, voimakastahtonen vaimonsa Catherine — ja todellisena perkeleenä mustan Lincolnin de sadelaisessa kyydissä ratsastava "tiedemies" ja TV-tähti Vaughan. Nämä onnettomat ovat moderninsa äärimmäisen makaaberiksi taivuteltuja stereotyyppihahmoja, ihmisiä, joiden (kovin mekaaninen) seksuaalinen tyydytys on saavutettavissa vain yhä äärimmäisemmäksi käyvän onnettomuusväkivallan kautta.

Kriittisistä taustarakennelmistaan huolimatta Ballardin kirja on melko pulpvaikutteisen tylsä ja niin jatkuvaa naimista ja märkivien haavaumien esittelyä, että lukijaa kyllästyttää. Sehän Crashin tarkoituskin tietenkin on — kirjailija itse toteaa esipuheessaan seuraavasti: "[...] Crash on ensimmäinen teknologiaan perustuva pornografinen romaani. Eräässä mielessä pornografia on kaikista poliittisin fiktion muoto käsitellessään sitä, kuinka me käytämme ja riistämme toisiamme mahdollisimman sinnikkäästi ja säälimättömästi." Ehkä tämän tarkoitusperän takia sekä seksi että väkivalta Crashissa muistuttaa lääketieteellisen muistion tai poliisin kolariraportin lukemista.

Niinpä niin. Yhteiskuntakriittinen lähestymistapa (post)modernia kohden Ballardilla kieltämättä kirjassaan on teroitettuna, puhumattakaan yksittäiseen ilmiöön — autokulttuuriin — tarttumisessa, tappaahan tieliikenne maailmassa vuosittain satoja tuhansia ihmisiä ilman, että kukaan pitäisi sitä mitenkään kummallisena. Eri asia jaksaako kukaan sen kriittisen huomion tekemiseksi kahlata paria sataa sivua seksiä ja silpoutuvaa lihaa ja metallia.

Entäpä Cronenbergin elokuva sitten? No se onnistuu osittain, mutta kärsii samoista taudeista kuin romaani. Crash houkutteli varmaan teattereihin paljon autojen törmäilyistä ja seksikohtauksista pitäviä katsojia — kuinka ironista — mutta lopulta pidättäytyy myös kuvallisena versiona uskollisena alkuperäisen teoksen nihilistiselle tuntumalle, tahallisen intohimottomana niin ihmisvartaloiden kuin autojenkin yhteentörmäyksissä. Mennen niin äärirajoille, että joskus irtautuneisuus — kuten romaanissakin — lipuu vauhdilla tylsyyden ohituskaistalle. DVD-soittimessa tosin on pikakelausnappi. Roolisuoritukset ovat ihan hyviä, sikäli kun tällaisissa elokuvissa ne kunnolla suhteuttaa kontekstiin (esimerkiksi Catherinia näytellyt Deborah Kara Unger toden totta pohditutti, että onko se oikeasti noin kehno näyttelijä vai onko se vaan se pointti, mitä Cronenberg on halunnutkin). Mietityttämään jää, tajuaako taustoja tuntematon katsoja elokuvan hyvästä, eli antimodernistisesta vittuilusta ja "konelihadiskurssista" (Vaughan puhuukin ainakin elokuvassa "uudesta psykopatologiasta") juuri mitään. Ehkä ei, mutta katsojan aliarvostaminenhan on tietenkin besserwissereiden leipälaji.

Ei silti, ei Crashia tarvitse oikeasti lukea eikä katsoakaan. Onhan taas yksi kulttuurin kuriositeetti koko juttu. Jos välttämättä haluaa, niin voi lukea vaikkapa vain Loki-kirjojen painaman niteen esipuheen ja vaikkapa joka kolmannen luvun, niin hyvin tietää mistä puhutaan. Elokuvan voi vastaavasti pikakelata. Näin se notkeassa modernissa luonnistuu.

.:Novelli lainattuna:.

Menee toiseksi peräkkäiseksi lainaukseksi, mutta menköön. Sławomir Mrożekin erittäin lyhyt kertomus (kokoelmasta Elämää aloittelijoille) on pakko kirjata talteen.

...

ANARKIA - Teetä vai kahvia

— Teetä vai kahvia? talon emäntä kysyi. Pidän molemmista, ja nyt käsketään valita. Se tarkoittaa, että he säästelevät joko kahvia tai teetä.

Olen hyvin kasvatettu, joten en antanut huomata, miten vastenmielistä tuollainen itaruus minusta oli. Olin juuri syventynyt keskusteluun pöytänaapurini, professorin, kanssa, jota yritin saada vakuuttuneeksi idealismin ylemmyydestä materialismin suhteen, ja teeskentelin, etten kuullut kysymystä.

— Teetä, professori vastasi epäröimättä. Tietysti, se porsas oli materialisti ja tunki oitis kaukalolle.
— Entä te? kääntyi rouva minun puoleeni.
— Anteeksi, minun on poistuttava.
Panin servietin syrjään ja lähdin vessaan. Minulla ei ollut mitään tarvetta, mutta halusin harkita ja voittaa aikaa.

Jos päätän ottaa kahvia, niin menetän teen, ja päinvastoin. Jos ihmiset syntyvät vapaina ja tasa-arvoisina, niin kahvi ja tee myös. Jos otan teetä, niin kahvi tuntee itsensä laiminlyödyksi, ja päinvastoin. Sellainen kahvin — tai sitten teen — luonnonlakien loukkaaminen oli vastoin vakaumustani Oikeudenmukaisuudesta Ylimmäisenä Kategoriana.

En voinut kuitenkaan istua vessassa loputtomiin, vaikkapa siksi että se ei ollut WC:n Puhdas Idea vaan yksittäinen WC eli tavallinen kaakeloitu WC. Kun palasin ruokasaliin, kaikki joivat jo teetä tai kahvia. Minut oli mitä ilmeisemmin unohdettu.

Se loukkasi minua syvästi. Ei minkäänlaista huomaavaisuutta, ei mitään suvaitsevaisuutta yksilöä kohtaan. Mitään ei ole vaikeampi kestää kuin väliinpitämätöntä yhteisöä, niinpä kiirehdin keittiöön muistuttamaan Ihmisoikeuksista. Nähtyäni pöydällä samovaarin ja teen sekä kahvinkeittimen, muistin, että en ollut vielä ratkaissut alkuperäistä ongelmaa: teetä vai kahvia vaiko kahvia vai teetä. Tietenkin oli vaadittava molempia, sen sijaan että suostuu mihinkään kompromissiin. Olen kuitenkin sekä hyvin kasvatettu että myös luonnostani hienotunteinen.

Joten sanoin kohteliaasti talon rouvalle, joka puuhaili keittiössä.
— Saanko puolet ja puolet.
Minkä jälkeen hihkaisin:
— Ja oluen!