Smultronstället (1957) — suomalaisittain Mansikkapaikka — oli maineensa väärti klassikko. Elokuvassa vanhentuva professori Isak Borg matkustaa autolla poikansa vaimon kanssa halki Ruotsin Lundiin vihittäväksi yliopiston riemutohtoriksi. Matkalla hän vaipuu mietelmiin ja hallusinaatioihin pitkästä elämästään ja sen vaiheista, nuoruudesta ja sen sellaisesta. Elokuva muistuttaakin perusidealtaan jossain mielessä aikaisemmin käsittelemääni Némirovskyn David Golderia — vaikka Mansikkapaikan loppu onkin lopulta optimistinen.
Minulla kesti hetken aikaa tajuta, että Bibi Andersonin näyttelemä Isakin nuoruudenrakastettu (ja porvarillisen sisäsiittoisesti serkku) Sara oli sama henkilö kuin matkalla kyytiin tulevan nuoren liftariporukan piippua polttava Sara — tavallisille ihmisille tämä lienee selvää jo kättelyssä. Andersonin roolisuoritus uudempana Sarana on melkoinen, ja muutenkin ajoretkellä kohdatut ihmiset ovat kiinnostavasti rakennettuja hahmoja — he viittaavat kaikki tavalla tai toisella professorin omaan elämään, jonka kohdatut vaikeudet ovat muuttaneet yhteiskunnallisesta gloriasta huolimatta kylmäksi ja etäiseksi. Lapsuuden flashbackit ovat hieman humoristisen tuntuista tavaraa, porvarillisperheen kesänviettopaikassa heilutaan ylioppilaslakki päässä ja lauletaan umpikuurolle setä Aronille ja muuta yhtä kliseisen ruotsalaisyläluokkaisen 1900-lukuista.
Elokuvallisesti hienoimpia vaiheita on ehdottomasti aivan alun painajaisuni Dante-viittauksineen (jota tosin en tajunnut selittämättä), viisarittomine kelloineen ja painajaiskasvoisine miehineen. Jälkimmäinen viittaa maalaukseen, mutta mihin? En kykene palauttamaan mieleeni. Samankaltaista symboliikkaa on siroteltu muuallekin elokuvan vaiheisiin, osa viiittauksista jää vähän hämäräksi, mutta väliäkö tuolla — ei kaikkea ole pakko ymmärtää.
Lopuksi todettakoon, että Ingmar Bergmanin elokuvien äärimmäisen selkeä ruotsi, joka huomioitiin Jungfrukällanissa jatkuu samaan tapaan Smultronställetissä. Kielitaidollisesti voisi saada paljon, kun katsoisi elokuvat muutamaan kertaan ilman tekstitystä. Nyt ensimmäisellä kerralla ei uskalla, sen pelossa että rajallisen käsityskyvyn takia putoaisi kärryiltä. Temppua täytyy joka tapauksessa kokeilla ensi syksynä, kun kielestä suoriutuminen tulee piinallisen ajankohtaiseksi.
Tänä iltana sitten toistaiseksi viimeinen Bergman-sarjani elokuvista, Djävulens öga.
Minulla kesti hetken aikaa tajuta, että Bibi Andersonin näyttelemä Isakin nuoruudenrakastettu (ja porvarillisen sisäsiittoisesti serkku) Sara oli sama henkilö kuin matkalla kyytiin tulevan nuoren liftariporukan piippua polttava Sara — tavallisille ihmisille tämä lienee selvää jo kättelyssä. Andersonin roolisuoritus uudempana Sarana on melkoinen, ja muutenkin ajoretkellä kohdatut ihmiset ovat kiinnostavasti rakennettuja hahmoja — he viittaavat kaikki tavalla tai toisella professorin omaan elämään, jonka kohdatut vaikeudet ovat muuttaneet yhteiskunnallisesta gloriasta huolimatta kylmäksi ja etäiseksi. Lapsuuden flashbackit ovat hieman humoristisen tuntuista tavaraa, porvarillisperheen kesänviettopaikassa heilutaan ylioppilaslakki päässä ja lauletaan umpikuurolle setä Aronille ja muuta yhtä kliseisen ruotsalaisyläluokkaisen 1900-lukuista.
Elokuvallisesti hienoimpia vaiheita on ehdottomasti aivan alun painajaisuni Dante-viittauksineen (jota tosin en tajunnut selittämättä), viisarittomine kelloineen ja painajaiskasvoisine miehineen. Jälkimmäinen viittaa maalaukseen, mutta mihin? En kykene palauttamaan mieleeni. Samankaltaista symboliikkaa on siroteltu muuallekin elokuvan vaiheisiin, osa viiittauksista jää vähän hämäräksi, mutta väliäkö tuolla — ei kaikkea ole pakko ymmärtää.
Lopuksi todettakoon, että Ingmar Bergmanin elokuvien äärimmäisen selkeä ruotsi, joka huomioitiin Jungfrukällanissa jatkuu samaan tapaan Smultronställetissä. Kielitaidollisesti voisi saada paljon, kun katsoisi elokuvat muutamaan kertaan ilman tekstitystä. Nyt ensimmäisellä kerralla ei uskalla, sen pelossa että rajallisen käsityskyvyn takia putoaisi kärryiltä. Temppua täytyy joka tapauksessa kokeilla ensi syksynä, kun kielestä suoriutuminen tulee piinallisen ajankohtaiseksi.
Tänä iltana sitten toistaiseksi viimeinen Bergman-sarjani elokuvista, Djävulens öga.
2 kommenttia:
Det sjunde inseglet! Se on Bergmanin Peili. et voi unohtaa sitä.
En tietenkään, mutta luonnollisesti sitä ei kirjastosta löytynyt — aika ei ole otollinen Bergmanin kirjastolainaamiselle. Olen jo sinänsä yllättynyt että löytyi edes nämä kolme.
Lähetä kommentti