.:Kirjoja kalastajakylässä:.

Lukulamppua ja Ai.:ta muuttaessa meni tovi. Pehmeiden tieteiden edustajilla taitaa olla lähes säännönmukaisesti (joskin tiedän tähänkin poikkeuksia) helvetisti kirjoja. Banaanilaatikoittain, suorastaan. Siinä mielessä ollut ihme, että päädyin lainaamaan W.G.Sebaldia ja Jean Baudrillardia, ja olisin varmaan lainannut enemmänkin, jos en hyvin tietäisi, että ei kuitenkaan ehdi.

Ja mikäs siinä, kirjat ovat hienoja, niiden omistamisessa on kieltämättä jotain erilaista kuin muussa roinassa. Oma hyllyni on suhteellisen vaatimaton ja sietämättömän satunnainen kokoelma, jossa on liikaa huonojakin kirjoja seassa (onhan se häväistys, heittää kirjoja pois, vaikka ehkä pitäisi — Samojedischer Wortschatz. Gemeinsamojedische Etymologien tai Material from Forest Nenets tuskin erityisemmin nousevat tulevaisuudessa käyttökelpoisuudessaan). Mutta ei kai siitä tarvitse huolestua, voihan sitä parannella sitten joskus toiste. Ja en tarkoita tällä mitään bibliofiliaa sellaisena kuin miten se yleensä tulkitaan — kirja ei ole keräilyesine sinänsä, se on käyttöesine. Pokkarit esimerkiksi ovat parhaimmillaan silloin, kun ne ovat hieman kuluneet, nurkat taivuteltu ja niin edespäin — kertoo elämästä. Omiin kirjoihin saa tehdä merkintöjäkin, joskin sitä harrastan itse aika harvakseltaan.

En muista olenko joskus aikaisemminkin pyöritellyt asiaa, mutta etsiessäni Ferdinand de Saussuren Cours de linguistique généralea tai oikeammin sen ruotsinkielistä versiota (Kurs i allmän lingvistik), alleviivautui taas vanha totuus siitä, että Ruotsissa on, osaksi tietenkin laajemman kielialueen takia, enemmän käännöstoimintaa. Tieteellisiä/filosofisia klassikoita saa myös halvassa taskukirjamuodossa (Saussure olisi maksanut about 90 kruunua, mutta painos sattuu olemaan tilapäisesti loppu). Suomessa kun halpoja pokkareita on monista niteistä turha odottaa ja jos painos on loppu, se on loppu, ja voi voi.

.:Historiasta ja Yhdysvalloista:.

Edelliseen nurinaan näytyy tuoda perspektiiviä, ja surffata vähän Proffan Kellarin hämärästä - lehtiä lukien, aina Helsingin Sanomista New York Timesiin. Jälkimmäinen on viime aikoina ollut hieman kuivakka (vaikka Ahmaji...Ahmanid... Iranin presidentin New Yorkin vierailun aiheuttamaa myräkkää olikin hauska seurata eri poliittista väriä edustavista tiedotusvälineistä - on muuten monessa mielessä kiinnostavaa, että Yhdysvallat kaikesta huolimatta antaa roistovaltioiksi luokittelemiensa valtioiden johtajien ajella pitkin itärannikkoaan, onhan siitä esimerkkejä Fidel Castrostakin, jota Kuubassa yritettiin listiä mitä erikoisimmilla suunnitelmilla).

Ensimmäisessä vastaavasti keitellään kunnon Historikerstreitiä Juhani Suomen ja Jukka Seppisen välille. Jää nähtäväksi menevätkö herrat henkilökohtaisuuksiin, kuten joskus on Suomessa tapahtunut historioitsioiden riidellessä. Toisaalta, ainakin sen perusteella mitä HS kirjoittaa, Seppisen kantimet koko keskusteluun ovat heikohkot.

Sivuhuomautuksena Yhdysvalloista, naturalisaatio-testin uusista kysymyksistä (tai oikeammin kymmenestä valitusta kysymyksestä) olisi mennyt kuusi-seitsemän (tulkinnasta riippuen) oikein. Kysymyksillä olisi kansalaisuus kyllä lohjennut, koska kuusi riittää. Täytyy sanoa, että historia siivitti aika paljon (Kuka oli presidenttinä ensimmäisen maailmansodan aikaan? Mikä osavaltio on alun perin ostettu ranskalaisilta? Miksi lipussa on 13 raitaa? Nimeä yksi Federalist Papersien kirjoittajista?), poliittisen järjestelmän tuntemukseni ei ole oikein ajan tasalla, ainakaan ulkomuistin tasolla.

Kuinkakohan moni syntyperäisistä ei läpäisisi testiä?

.:Tyhjänpäiväisyyksiä tekniikasta:.

Menee kaikki halut kirjoittaa, kun turhautuu toimimattomasta tekniikasta. Läppäri ei löydä langatonta ja pöytäkone on hidas kuin itse taivas. Tekee tärkeistä kommunikaatioistakin todella hankalaa, kun ei käytännössä voi moniajaa mitään — jo siksikin, että on oppinut nopeammilla koneilla huonoille tavoille. Käytännössä siis, että voi lukea paria artikkelia ja käyttää samalla pikaviestintä.

Harmi, että tämän blogin sadas kirjoitus on näinkin ikävystyttävä.

.:Hiroshima, Nevers:.

Olin hetken aikaa vakuuttunut siitä, että aikaisin nukkumaan meneminen olisi helppoa, kenties Hiroshima mon amourista (1959) hieman lamaantuneena, että painuin kymmeneltä nukkumaan. Tämä ei tietenkään toiminut, vaan torkahdin ainoastaan hetkiseksi, vain havahtuakseni valvetilaan hetken kuluttua. Ja nyt nukahtaminen tulee olemaan kahta vaikeampaa. Täytynee kokeilla jotain tylsää - (kirjoittaa blogia), kuunnella radiota. Nyt, sinänsä harvinaisena ilmiönä, kaipaisi televisiota ja sen myöhäisyön vilkuntaa. Ehkä juuri tästä syystä Yhdysvalloissa näytetään ohjelmaa kellon ympäri.

Isherwoodin novellitkin saattaisivat toimia, niitä vaivaa nimittäin kirjallisesta hienoudestaan huolimatta tietty pysähtynyt lässyttävä pitkästyttävyys. Tai kuten herra Issyvoo saattaisi sanoa, jos olisi tilanteessa: "Oh, by Jove, you are such a bore!" I exclaimed, and couldn't help thinking how much I was annoyed by this. Näin Reugenin saaren ikävystyttäville hiekkarannoille juuttuneena.

Tai sitten kulttuurilla on elokuvia lukuunottamatta vaikeuksia viihdyttää kunnolla juuri nyt.

Aikaisemmin illalla katsomani Allan Resnais'n Hiroshima mon amour (1959) oli kyllä hyvä, ranskalaista uutta aaltoa ensi hetkillään, ja jotenkin Wong Kar-Wai-tyyppisen eleganttia - Hiroshima, Nevers, sota, palaneet ihmiset ja kirkuvan räikeät (jopa mustavalkoisina) valomainokset käsittämättömine japaninkielisine teksteineen. Vakuutuin ehkä ensimmäistä kertaa ranskan kielen soljuvuudesta - tekisi mieli uskoa lapsellisiin stereotyypityksiin kielten käyttökelpoisuuksista. Muutoin koko filmistä on vaikea sanoa mitään sortumatta hirvittäviin latteuksiin - kysymys ei ole siitä etteikö rakkausteemakkeisista elokuvista voisi kirjoittaa, ennemminkin siitä, että leikkauksista ja sen sellaisista kirjoittaminen nyt vain on niin pitkästyttävää näin monen "elokuva-analyysin" jälkeen. Ainakin ennen kuin keksii uusia juttuja tai vaivautuu kirjoittamaan analyyttisemmin.

Uudelleen luettuna ei voi kyllä olla palautumatta siihen ajatukseen postmodernia prolea halveksuvan kulttuurisnobbailijan julkisivusta, ja siitä, että että katselee iltaisin ranskalaista taide-elokuvaa (jota tosin myydään kulutusystävällisesti ihan Anttilassakin) ja tavailee 1900-lukulaisia brittiläisen yläluokan "boheemeja". Onhan se ihan sikamaisesti identiteettiä jäsentelevä "kuulumisen" peruste. Irtiotto televisiosta on tainnut aiheuttaa vajeen sellaisessa viihdekulttuurissa - "huonoja" elokuvia ja ohjelmia kun ei tule koskaan katsottua, eikä niitä nyt kukaan DVD:lläkään halua ostaa.

.:Ministerium für Staatssicherheit:.

Florian Henckel von Donnersmarckin elokuva Muiden elämä (Das Leben der Anderen. 2006) sopi mainiosti pitkittämään hieman ahdistavallakin tavalla tyhjän sunnuntaipäivän melankolista tunnelmaa, sillä tavalla positiivisesti. Sentimentaaliin vääntyvä kerronta toimii parhaiten silloin, kun on jo valmiiksi tietyllä tapaa virittäytynyt tunnelmaan.

Stasi-miehen oikeamielisyyden heräämistä harmaassa DDR:ässä jaksaa seurata, ja myötäeläminen ilmeettömän kaljun, edesmenneen Ulrich Mühen esittämään Wieslerin mukana on raukeaa. Pienillä ilmeillä sanotaan paljon, mikä on hienoa filmissä, joka on hidas kuin mikä, mutta kypsyy myös huomaamatta. Elokuvan apeaa perusvirettä (joka kyllä korostuu loppuepilogin myötä) ympäröivä harmaa Itä-Saksa on kaunis kuin märkä betoni, totalitarismin hallintakoneiston univormut ja sellikäytävät kliinisyydessään häiritseviä. Voi vain ajatella miten eri tavalla saksalainen ossi elokuvan näkee. Ja toisaalta ajattelemaan muurin murtumista, sääli että oli silloin oikeastaan liian nuori ajattelemaan koko asiaa kovin analyyttisesti.

Oikeastaan ainoa kohta, joka jäi mieleen humoristisuudessaan oli kirjoituskone-ekspertin raportti kiipijä-everstille. Saa kaipaamaan kyllä myös kirjoituskoneita.

Ainoa valittamisen aihe on ehkä liian "huomattavissa" oleva taustamusiikki, joka myös yrittää hieman päällepukea katsojalle ajatuksia, alleviivaamalla ihan liikaa kohtia - "nyt pitää olla surullinen, viulumusiikkia."

.:Kasviksista:.

Aneeminen päivitystahti. Yritetään korjata kirjoittamalla narsistisesti.

Viime aikojen jaakopinpainia on käyty ajatuksesta kasvissyöntiin (tai ainakin pseudo-sellaiseen) siirtymisestä. Kysymys ei ole oikeastaan siirtymisen vaikeudesta henkilökohtaisista mieltymyksistä lähtien, koska sekasyöntiin ei ole koskaan suhtautunut mitenkään maanisesti - itse asiassa askel olisi varsin luonteva päätepiste tietylle mielessä kyteneelle kehitykselle (näin hegeliläisittäin, mutta sillä tavalla saa ajatella omassa länsimaisessa viitekehyksessään). Kovin looginen mieltymyksin ja lievällä aatteellisella oikeamielisyydellä sävytetty ratkaisu, joka tapauksessa, huolimatta siitä, ettei minusta Peter Singeriä saa punaisuuden takia kirveelläkään. Eikä 12 myyttiä maailman nälästä perusteella mitään nälkäongelman ratkaisijaakaan - onhan siinä kyse enemmän distribuution kuin tuotannon ongelmista.

Tuntemani ja valitustani kuunnelleet kasvissyöjät ovat (ehkä pehmeän maaperän havaittuaan) suosittaneet hidasta tietä ja asteittaista polkua - missä ovat ehdottomasti oikeassa. Äkkiratkaisut kun ovat hankalia, lähinnä sosiaalisista ja käytännöllisistä syistä. En silti voi välttää tuntemasta pientä harmistusta siitä, että koko asia on noussut ajatuksen tasolle vasta nyt - joskus monta vuotta sitten käytynä kaikki olisi jo käsitelty (kasvissyönnin problematiikka paisuu "todellisuutta" suuremmaksi, kun sitä avaa itselleen kirjoittamalla). Ja koska individualismista ja kausaalisuudesta irtautuminen on niin vaikeaa, sysään syyn sille, että olin teininä ei-vihreä punainen, ja pinta-marxilaisuudessa ongelmat liikkuvat hieman eri aiheissa.

Voi niitä kadotettuja vaiheita, vulgaari-Nietzschekin meni vähän mönkään - Antikristuksen tavaaminen oli vain antikristillisyyden sosiaalinen keppihevonen.

.:Leipätekstin asetuksia:.

Pitäisi karistaa yleinen "meh"-olo ja tarttua johonkin toimeen, mutta se ei ole ihan niin helppoa, kuin ensihätään kuvittelisi. Ehkäpä se siitä.

Olen hieman turtunut älylliseen lukemistoon — tässä tapauksessa erääseen artikkeliin ja filosofien nimien esiinkaiveluun, ja yritin ainakin tilapäisesti tarttua vahingossa ostamaani (lyhyt, mutta mielenkiinnoton tarina miksi) Che Guevaran toiseen matkapäiväkirjaan, jossa kolutaan myös eteläistä Amerikkaa. Pidän matkakirjallisuudesta, ainakin silloin kun niissä on jotain muutakin hedelmälihaa, kuin pelkkää kuvausta. Niitä kerta kaikkiaan tarvitsisi olla aina tarpeen vaatiessa saatavilla. Joskus taannuin verkosta löytämääni 1800-luvun kolonialistiseen kuvaukseen Sri Lankasta ihan vain siksi, että oli tarpeen harrastaa pientä eskapismia — ja mikäs eskapismiin enemmän kirvoittaisi kuin syksyinen Suomi. Guevaran matkatarinoissa on myös sitä jotain, mutta minkäs voi, ei se ole yhtä helppoa kuin yksikielisten lakeuksien Etelä-Amerikassa.

Ihailen ihmisiä joilla on tarpeeksi itsekuria istuttaakseen itsensä yhden tekstin eteen, tai ainakin sellaisia joiden lukemistot eivät vapaa-ajalla koostu sykäyksellisistä katkelmista tekstejä, jotka vain kettu voi kaivella esiin. Huominen tulee tässä mielessä toivon mukaan olemaan parempi, ainakin olen jo kirjoittanut päähäni kunnianhimoisia suunnitelmia strategioista etenemiselle.

Taidehistorian luento toi taas mieleeni jo unohtuneen Georges Braquen ja ennen kaikkea hänen kiemuraiset veistoksensa, joita oli Moderna Museetissa. Koko 1900-luvun taiteen kurssi tuntuu melkoiselta nimistön opettelulta, mutta kuten jo valmiiksi ajateltua, sen saanee takaisin yleissivistyksen nimissä.

.:Klassista kasvatusta:.

Harmittaa, lähinnä valtio (totaalikieltäytyjien hämärä kohtelu, joka hyppäsi mieleen aamulla HS:n TV-arvioiden joukossa olleesta dokumentista — muistutti tässä taannoin S-Osiksella käymästäni keskustelusta.) ja vaihtelevasti häipyvä ja uudelleen nouseva päänsärky. Ärsyttävää, mutta onneksi osuu tuurilla sunnuntaihin.

...

Siinä missä pääkoppa sallii, yritän silti madella eteenpäin Auerbachissa. Mimesis on toisaalta älyllisesti äärimmäisen lumoavaa tekstiä — todellista länsimaisen 1900-luvun porvaris-high-culturen viehätystä. Tämä kyllä laittaa kadehtimaan, sillä nykyään harva voi (tai viitsii) hankkia samanlaisen valtavan laajan klassisen sivistyksen (kielitaitoineen) kuin Auerbachilla oli — eikä siitä nyt varmaan niin paljon hyötyäkään olisi, olisihan se aika rajoittunutta (paitsi kielitaidon kannalta). Kuten jossain todettua, saksan-juutalaiset 1900-luvun alussa (yleensä maanpaossa) kirjoittaneet muodostavat toden totta varsin ihailtavan intellektuaalisen perinnön tuottajan ryhmän. Döblin, Auerbach, Benjamin nousevat ensimmäisenä mieleen. Joskin Döblin halveksi tätä kasvatusta melkoisesti, ja ehkä hän olikin niin pirun hyvä juuri siitä syystä.

Sivistyksen puutteessa oikeastaan eniten harmittaa se, ettei tunne kristinuskon referenssejä niin tarkkaan kun oikeastaan jonkin uskonnollisen taiteen (johon minulla on kompleksinen suhde) näkemisen kannalta olisi hyvä. Esimerkiksi Auerbachin osoittama yhteys Aatamin kylkiluusta luodun Eevan (ihmiskunnan liha) ja Jeesuksen kylkeen keihäällä tökätyn keihään tekemän haavan välillä (ihmiskunnan henkisen kodin syntyminen, kirkko. Haavasta roiskahtaa vettä ja verta kuin sakramenteissa. Onpa muuten kartesiolaisesti nähty juttu, vai tulkitsenko minä vain tahallani väärin).

Kuten eräät muutkin, Auerbach pitää nykykristinuskoa individualistisessa länsimaailmassa jo emotionaalis-tunteelliseksi hutuksi muuttuneena, kuolleena uskontona. Raamatun "tyrannimaista", ehdotonta auktoriteettia vaativaa todellisuuskuvaa (tarinoineen) ei voi sijoittaa enää muulla tavalla nykyisen kulttuurin piiriin.

Auerbachin selvästi historisistinen sävy kaivelee kyllä jo kolmannen luvun jälkeen. Mutta ehkä siihen tottuu ajan mittaan.

.:Peili:.

Andrei Tarkovskin Peili (Зеркало. 1975) on kyllä mahtava elokuva, joka pitää aina silloin tällöin katsoa uudestaan. Lievästä uneliaisuudesta huolimatta en edes nukahtanut painotalokohtaukseen (joka olikin paljon aikaisemmassa vaiheessa elokuvassa kuin muistinkaan).

Toisaalta sellainen hieman väsynyt mielentila saattaa olla hyvä lähestymistapa unenpehmeään Peiliin. Juoni, jos sellaista suoranaisesti haluaa elokuvassa nähdä, etenee epäkronologisesti pyörittäen katsojaa Tarkovskille hyvin henkilökohtaisessa tarinassa — ajassa ennen sotaa, sodan aikana ja joskus 1950-luvulla, muistumia lapsuudesta sekalaisessa järjestyksessä ja muutamaan otteeseen todennäköisesti liitettynä sellaisiin ajatuksiin, jotka eivät koskaan katsojalle välity. Tietynlaisen rungon voi halutessaan hahmottaa, mutta Peilistä menee puolet pilalle, jos sen näkee tarinana ennemminkin kuin katkonaisena ajatuksenvirtana. Sinänsä erinomaista kapinaa sille, että elokuvien pitäisi oikeastaan kertoa mitään varsinaista tarinaa, tai ainakaan sellaista tarinaa, joka olisi tulkittavissa "oikein", ja joka olisi sama tekijälle ja katsojalle.

Jostain syystä tällaisia kirjoja on aina ollut "sallitumpaa" kirjoittaa (vissiin Joyce ja ainakin Faulkner), siinä missä vastaavasti elokuvan alalla teos pääsee puretulla juonella suoraan taide-elokuvakoriin. Tarkovskia tietenkin auttaa kovasti se, että Margarita Terekhova muodostuu filmissä kuin ikoniksi ja että Georgi Rerbergin kuvaus on mestarillista.

En tiedä onko se taas mistään kotoisin, mutta kyllä minusta parasta koko elokuvassa on muutamien kohtauksien suorastaan hyökyvä reaalisuus (tai ehkä nostalgisoitu imaginaarisuus). Vaikka "näyillä" ei olisikaan mitään katsojan individualistiseen kokemukseen liittyvää kiinnekohtaa, ne ovat silti vahvoja. Tukkaa pesevän äidin painajaismaisuus, katosta putoava vesi ja rappaus (miellejohtumat erääseen japanilaiseen kauhuelokuvaan). Venäläisen pellon läpi käyvä tuulen henkäys ja kesäisen kirpeä tuoksu, joka katsojan pitää tosin itse kuvitella. Painotalon meteli ja liikkuvat mustat metalliosat. Ja niin edespäin. Puhdasta estetiikkaa (siis estetiikan arkisessa merkityksessä).

Jostain syystä tällä kertaa kiinnitin erityisesti huomiota Tarkovskin uskonnollis-korkeakulttuurillisen taustan näkyvyyteen — Hieronymus Bosch, Da Vinci, ja Tarkovskin ortodoksiaan pohjaava metafyysinen kuvamaailma (jonka saatan ehkä kuvitellakin jonkin pintatason tietämyksen varassa). Täytyisi kai lainata uudelleen Tarkovskin päiväkirjat/vangittu aika ja lukaista kertaukseksi mitä ohjaaja itse nyt totesikaan Peilistä.

.:Ja ketut:.

Subjektiivisen metafysiikan ja CIA:n tiedostoihin ilmoittautuvan verkkosäätämisen lisäksi (Pahkeinen. Tätä tosin vastaan harasi sumuinen WLAN.) olen päässyt melkein loppuun Berlinin kirjassa Siili ja kettu. Suuri leijuntatila taitaa jäädä kokematta, mutta onhan se tosiaan hyvät yli 140 sivua. Tekstin ajatukset lomittuvat varhaisempien kuultujen asioiden joukkoon sujuvasti.

Selkeinä toteamuksina voi oikeastaan pitää vain sitä, että Tolstoi ei olisi pitänyt minusta (vaikka ajan historiankirjoittajista meillä saattaa olla sama mielipide) ja että olen hyvin selvästi kettu. Ehkä nykyään olisi vielä kaiken lisäksi vaikea ollakaan siili, ilman että tekisi todella hävyttömiä oxymoroneita ajattelussaan. Joka tietenkin on myös Berlinin mielestä väistämätöntä siileille. Mikä ideologia nykyään voisi enää selittää paljoakaan, tai ainakaan riittävästi juuri mihinkään?

Kirjan saa kuulemma todella halvalla Huokeiden kirjojen kaupasta Helsingistä. Täytynee harkita seuraavalla kerralla siellä päin liikkuessa sen mukaan poimimista. Ehkä uusi lukukerta joskus toiste avaisi muitakin reittejä.

Nyt vain pohtimaan pitäisikö jatkaa nenä kiinni kirjassa vai katsella pitkästä aikaa Tarkovskin Peili, ehkä pelkästään kauniina peräkkäisinä kuvina ja nukahtaa painotalokohtauksen kohdalla.

.:...:.

Viimeaikaiset tendenssinomaisuudet (obskurantistisesti) ja huonot elämäntavat eivät ehkä ole oikeastaan ruokkineet ketään, joten lienee parasta ryhtyä vain johonkin uudelleenjärjestämiseen. Tällaisessa besserwisserismi toimiikin eittämättä hyvin, vaikka kuluneista fraaseista pitäisi tuulettua - niinkuin tässäkin verkkomonologissa. Yhdeltä yöllä ei jaksaisi kyllä oikein puuhastella uutta ulkoasuakaan, joten jätettäköön se toiseen kertaan. Tai miksi turhaan edes, sehän on oikeastaan uudelleensisustamisen tarkoituksettomuutta. Tuskin kukaan tätä lukee ulkoasun verukkein?

...

Pitäisi siirtyä kirjoittamisessa enemmän siihen suuntaan, että kirjoittaisi auki ajatuksia, joita käy erinäisissä keskusteluissa ympärillä, eikä niinkään kirjoittamaan itselleen muistiinpanoja luetuista kirjoista ja nähdyistä kulttuurituotteista. Tai ainakin pohjaamaan niitä järkevämmin ajatusrakennelmiin (konstruktivistit puhuisivat varmaan rakennuspuista, ja minä tiedän, että olen joskus puhunut niistä itsekin). Onko itsesensuuria, jos blogissaan ei uskalla ahdistua joistain rooleista ja poliittisista nippeleistä samaan malliin, kuin ahdistuessaan yhdessä tuttavien kanssa? Puuttuuko tällaisesta kirjoittamisesta vieläkin heittäytymistä?

...

Tässäkin merkinnässä on tapauskollista muistiinmerkitsemisen makua, vaikka ylös raapustettuja ajatuksenkulkujakaan voi olla vaikea tavoittaa enää jälkeen päin. Jos kohta palapelimäisyys on alkavan syksyn teema (eikä vähiten gradun legoarvoituksen takia), älyllisen itsejalostuksen kohdalla voidaan jo puhua pop-kultturiviittauksin Roy Battyn puheista aikaan katoavista hetkistä.

Olipa korkealentoisesti kirjoitettu. Painan taas julkaisunappulaa vain selkärankaheijasteen takia. On se vain niin, että kello yhden jälkeen ei pitäisi enää kirjoittaa.

.:Il se répete et il philosophise:.

Melkoinen tapaus valtakunnanälyköksi tuo Aki Kaurismäki. Tai ainakin valtakunnan todellisen kulttuurieliitin jäseneksi. Katselin juuri Yle Teemalta alustuksen ohjaajan valikoimaan elokuvasarjaan, jonka tämänkertainen osa oli Casque d'or (1952). En tosin nähnyt koko juttua, mutta kengänkärkiään ja tuhkakupin pohjaa tarkastelevassa elokuvaohjaajassa on kyllä jotain arkkityyppisen "vihaista elitistitaiteilijaa". Tätä ei tietenkään pidä tulkita väärin, pidän hänen elokuvistaan ja mielipiteistään. Korviin takertunein kommentti oli se, jossa ohjaaja puhui siitä, ettei hyvä elokuva oikeasti tarvitse välttämättä audiovisuaalisesti vaikuttavaa esillepanoa tai edes valkokangasta — olen samaa mieltä, kyllä pelkällä televisioruudultakin tiiratulla kokemuksella voi olla painoarvoa. Siksipä Ylen Teema-kanava on elokuvatarjonnallisesti puhdas kulttuuriteko, ja on hiton väärin, että sen takia oikeastaan tekisi mieli hankkia televisiovastaanotin. Mutta katsotaan nyt, jos tarpeeksi monet saisi pyytelemällä nauhalle.

Casque d'or ei ollut hullumpi, en ollut aikaisemmin laittanut sitä oikeastaan mihinkään kontekstiin. Viiksekäs Belle Epoque toimii melkoisen hyvin ympäristönä, joskin juutuin vain ihmettelemään miesten vatsavöitä (cummerbund?). Mutta täytyy myöntää, että lämpenen jotenkin Fellineille enemmän, ehkä Casque d'or oli lähempänä sellaista amerikkalaistyyppistä aikakausdraamaa.

Siinä missä Teemaa sietää suitsuttaa (joka taitaa olla aika vanhanaikaista), muuten pitkästä aikaa televisioon otettu kosketus lähinnä sylettää. Onnistuin katsomaan kymmenisen minuuttia kaikki mediat tukkivaa Big Brotheria, mutta se jää kyllä melkoisen käsittämättömäksi. Keitä nuo pallopäät oikein ovat? Ketä kiinnostaa keitä he ovat? Miksi ne ovat televisiossa kalsarisilleen? Big Brotherin parjaaminenkin tietenkin kuuluu tietyn ihmiskategorian toimintamalleihin (johon tunnustaudun kyllä eittämättä kuuluvanikin), mutta kyllä vähän vähemmän suoraviivaisesti ajateltunakin kyseinen ohjelmasarja menee jo aika (pahalla tavalla) postmoderniksi soosiksi.

Toisaalta, onpa sentään helpottavaa, että aiheista — älyllisistä ja vähemmän sellaisista — voi pitää myös ihan vain kosmeettisesti, ja että aina ei tarvitse kysyä, että "minkä vuoksi", vaan myös pelkkä ymmärryksen yritys riittää.

...

Ja sunnuntaina pitäisikin kai vain juoda teetä ja ihmetellä.

.:Caché:.

Lasi calvadosta ja eurooppalaista cinemaa, ei lopulta huonoista vaihtoehdoista pahimpia lauantai-illan kuluttamiselle. Vaikka sosiaalisuus onkin useimmiten arvostettu ratkaisu, täytyy aina välillä vähän katkoa.

Caché oli oikeastaan aika hyvä elokuva. Hanekenilla on vähän samat valtit kuin Pianonopettajassa — vähän etäännytetty tunnelma, pitkät paikallaan pysyvät kameraleikkaukset, tietynlainen kliinisyys. Porvariskotien rikkumattomuus (tosin en muista oliko tätä Pianonopettajassa), joka sai tosin minut ihailemaan tasaisia kirjaseinämiä.

Elokuvan taustateksti saa olettamaan jonkinlaista kauhuelokuvan tynkää, sellaista Caché ei mielestäni ole — trillerinä se on enempi jotain psykologiseen viittaavaa, eikä siinä oikeastaan "pelota" kuin ihmisten käyttäytyminen. Erottuu tietenkin tietty irrationalismi, joka saattaa vain johtua luulotellusta omasta "näin olisi tietenkin pitänyt tehdä"-rationalismiin. Sukua varmasti ainakin jollain tasolla S:n käyttämälle "oikeamielisyyden" käsitteelle. "Näin ihmiset tekisivät, jos he olisivat oikeamielisiä" (mikä ei muuten painota mitään oikeamielistä erehtymättömyyttä tai ylimielisyyttä. Asiaa minun ymmärryksessäni on vaikea laittaa sanoiksi ilman obskurantismia). Totta puhuakseni tämä oli juuri se asia, joka teki Pianonopettajasta juuri niin häiritsevän elokuvan kuin se on, paljon Cachéta häiritsevämmän.

Cachén pahin ongelma oli kerronnan jähmeä kulku, hidas edistyminen. Voi sen kai nähdä tehokeinonakin, mutta ehkä saman tarinan olisi voinut muutaman tyhjän kohtauksen katkomalla kertoa rivakamminkin. Vähän Pianonopettajan tapaan Cachén loppuratkaisu jää merkityksettömäksi, jos ei ole seurannut tarpeeksi hyvin. Hetken aikaa mietiskelin mahtaako kyseessä olla Euro-Art Houselle tyypillinen "avoin loppu", mutta kelailtuani muutaman kerran ihan viimeisen kohtauksen ymmärsin. Viimeinen Caché, niin sanotusti.

Täytyy myöntää, että Haneken elokuvan katsominen sai nyt miettimään minkälainen Pianonopettaja mahtaa olla kirjana. Mutta Jelinek on niin hemmetin työlästä tahkottavaa, koska hän ei oikeastaan ole hyvä kirjoittaja muuta kuin tuskallisessa mielessä (ja vielä vaan englanniksi, ei saksaksi), ainakin Lustin perusteella. Katsotaan nyt, ehkä jotain mahtuu vielä lukulistaan.

.:Itäinen kalastajakylä:.

Helsinki vaikuttaa aina niin hermostuneen kiireiseltä, tietty kai osaksi nyt siksi, että lähdin matkaan liian myöhään ja kaikki paikat olivat menossa kiinni kovaa vauhtia. Sain sentään palautettua kirjat — toivottavasti kukaan ei hetkeen varaa gradupinostani niteitä. Vain silloin kuin vähiten odottaa.

Sofiankadun Hiltusen antikvariaatti oli sentään pysynyt ennallaan, vaikka itse Hiltunen ei siellä enää olekaan. Vaikka sen (hylly)valikoimat eivät nyt ole aina niin kaksiset — punnitsin kyllä Vasili Šukšinin Nuoren Vaganovin kärsimyksiä, mutta ei sitä kuitenkaan tulisi ikinä luettua — on käytävien keskusteluiden akateemisuutta hauska aina kuunnella. Nytkin jostain arabian ja suomen kielen rakenteista.

Stupidon edustalla, CocoRosien alennettua La maison de mon rêveä (jäin tosin pohtimaan Regina Spektorin Soviet Kitschin ja sen välillä) ostaessani näin yhden Sillä Silmällä-tyypeistä.

Lainasin luentotiputellun Isaiah Berlinin Siilin ja Ketun — sitä lukiessa kyllä hieman huolestuttaa, että valaistumisen ja revelaation odotus on niin vahva, ettei se jätä ymmärrykselle tilaa. Ja joutuuko sitten pakotettuun tilaan lukea Tolstoita? Toinen pudottelu Auerbachin Mimesis onkin vastaavasti melkoisen paksu, se vaatinee useita sohvalla vietettyjä torkkuja.

Onko kukaan muuten huomannut, kuinka tavallisten kirjakauppojen filosofiahyllyt ovat aina ihan käsittämättömiä sekametelisoppia? Siellä on aina muutama oikea filosofiaa käsittelevä, mutta sitten sekaan on heitelty ihmeellisiä new age-filosofia-oppaita ja elämänhallintateoksia. Siis mitä helvettiä.

Tänä iltana ajattelin katsella Lukulampun lainaaman Michael Haneken Cachén (2005). Ainakin Die Klavierspielerin (2001) oli hyvä, mutta on tietenkin vaikea sanoa johtuuko se siitä, että turhauttavuudestaan huolimatta Elfride Jelinek ansaitsi kyllä Nobelinsa. Lisää siitä sitten myöhemmin.

.:Yleisesti monestakin:.

Ehkä edellisessä merkinnässä korostui liikaa lattapäinen kansallisuuksien leimaaminen. Eihän se ihan niin yksinkertaista ole edes Yhdysvalloissa. Ohjelmaan soittaneilta tuli vallan eriäviä mielipiteitä, joskin juontajan amerikkalaistyyppinen tykitys kommentoijan päälle aina hämää tyhmempää. Jos jotain, amerikkalaisista näkyy samankaltaista kansallisvassarireaktiota kuin suomalaisistakin hieman soveltamalla voi tulkita - suuryritysten kritiikki, joka ei kuitenkaan lopulta saa leikata liikaa kapitalismikritiikin puolelle. Työllä pitää menestyä, mutta vain työllä voi menestyä - sijoittamiseliitti on epäeettinen. Vaikka samalla republikaanien rahoitus lepää juuri rahamarkkinoiden menestymisellä.

Ei sillä, KDKA:lle juuttunut kuuntelu saattaa painottaa tätä, koska siihen aikaan kuin minä kuuntelen jenkkiradiota, äänessä tuntuu aina olevan Kevin Miller. Mies itse näyttää kyllä juuri sellaiselta amerikkalaisen republikaanin perikuvalta, kuin kuvitella vain saattaa. Pian täytyy vaihtaa sammalpodcasteihin, kuten A. suositti, tai pään pehmeneminen etenee turtuneelle asteelle. Jos ostaisin auton (tai SUVin) Pennsylvaniassa, ostaisin sen varmaan autoscoop-dot-comista näiden toistuvien mainosten humalluttamana.

...

Nykyinen Ongelma on oikeastaan - pahoittelut metatekstistä - se, että ei kirjoita auktoriteettiblogia, vaan jotain välimaastoon jäävää valmistumattoman besserwisserin tuottamaa "pätemistekstiä", jota lukevat tuntemattomaksi jäävät ystävät. Tai ainakin siltä se tuntuu. Lukijapalaute on tässä mielessä suotavaa, tietää ainakin ketkä seuraavat (pyyntö, kehoitus kuittaukseen?).

...

Polofiliasta. Lyhyellä nettiluku-urakalla pääsee kärryille poliittisesta tilanteesta melkein liiankin helposti. Puolassa hallitus on luhistumassa - vastakkain perjantaina päätettävissä mahdollisissa uusintavaaleissa Kaczynskin veljesten "Laki ja Oikeus" PiS-puolue, "kansalaispohja" PO ja pienet kahjopuolueet, poislukien sossut. Itse Vaclav Havel on Warsaw Voicen mukaan ollut huolestunut maan demokratian tilasta. Syytäkin kyllä on, hallituspuolueet ovat vähemmistövastaisuudessaan, kommunistivainoissaan ja Gazeta Wyborczan uutisoimissa telekuunteluissaan ylittäneet sellaisia rajoja, joita ei Euroopassa enää sopisi kenenkään ylittävän. Tätä polakkispekulaatiota lienee syytä jatkaa omalla merkinnällään vasta myöhemmin, kun selviää mitä itseasiassa tapahtuu.

.:Talk-radio I:.

Labour Daytä viettävä Yhdysvallat kuulostaa radioaalloilta ainoastaan pahemmalta - ehkäpä kanavavalintojen kautta, mutta joka tapauksessa. Olen juuttunut kuuntelemaan KDKA:ta, pittsburghilaista Yhdysvaltain vanhinta kaupallista radiokanavaa. Keskusteluohjelma uutisoi George W. Bushin asevoimille suunnatun ylistyspuheen Irakista Ambarin provinssista suorana. Puhe itsessään oli tuttua kauraa, hittisanoineen, toistuvine joukkojentukemisfraaseineen ja sellaisineen - ei mitään epätyypillistä, sellaistahan voi odottaa. Juontaja sitävastoin juuttui ylistämään Irak-politiikkaa, moittimaan demokraattien todellisuudesta vieraantuneisuutta ja poliittista kiipijyyttä. Kaikki lähetyskeskuksessa kuulemma liittyivät Irakin joukkojen hurrauksiin. Kyynel varmaan tirahti silmäkulmaan.

Ehkä nationalistinen diskurssi on yksinkertaisesti voimakkaampi ja banaalimpi, kuin voisi kuvitella - jokin joka tulee jälleen "toistuvana" yllätyksenä aina kun amerikkalaisuudesta yrittää ottaa jonkinlaista otetta.

Viiden miljoonan maa, joka piehtaroi Stasi-kohussa ja Smash Asem-oikeudenkäynneissä ei tietenkään ole sinänsä kovinkaan avara nurkka puhua, mutta vaikuttaisi, että laajuudestaan huolimatta yleisen debatin aihevalikoima on helposti sormin laskettavissa - ainakin tänään lähinnä illegaaleista (ja nyt NAFTAan liittyvistä meksikolaisista rekkakuskeista, jotka vaarantavat tiet, kuten Suomessa venäläiset ikään), ammattiliittojen kusipäisyydestä (Labour day-aihe) ja Irakin sodasta. Ehkä oletettavaa, mutta sotaan keskitytään kuin Vietnamissa ikään. Ei tietenkään tule liioitella, soittajien mielipiteet vaihtelevat ainakin hieman, vaikka protektionismi maailmankaupassa nähtävästi on huudossa. Hylsyksi jäänyt siirtolaisuuslainsäädäntö puhuttaa selvästi vieläkin.

Masentavaa juttua joka tapauksessa, ainakin eurooppalaisesta kuvakulmasta.

Nyt kanavalla siirryttiin suoraan nationalismiin vetoamiseen ("Nationalism is being proud of your country, nationalism is seeing your neighbour working in a job he is proud of."), joten täytyy keskittyä hieman.

Asia on tietenkin hieman monimutkaisempi, koska keskusteluohjelma on konservatiivi-juontaja Kevin Millerin tekosia. Kanava itsessään on CBS:n omistuksessa.

"Red commie loving Vietnamese." "My government - right or wrong." Tss. Korvissa vain helisee. Tekstiä, jota Euroopassa saa kuulla ehkä vain Puolassa Radio Maryjalta.

.:Yöradioista (addendum):.

Blogi on uinunut lisää jos jonkinlaisten epäsäännöllisyyksien takia. Itseaiheutettujen sellaisten. Tämän takia ihmiset kai hankkivat kuntosalikortteja ja keittiöpsykologiaa Dr. Phililtä. Huonoja tapoja, ja olla nyt kirjoittamatta vaikka nettiyhteys onkin toiminut - vaihtelevasti, silloin kun harvoin on jaksanut roikkua, mutta toiminut kuitenkin.

Koska aina välillä täytyy rauhoittua, eikä tähän aina lukeminenkaan auta, varsinkin jos pitäisi samalla yrittää päätehtävänään nukahtaa, tulevat nettiradiot taas avuksi. Taisin kirjoittaa tästä aikaisemminkin, mutta toistellaan nyt hieman itseä, jos näin on päässyt käymään. Unettomuuden iskiessä en osaa nukahtaa ajastettuun musiikkiin, mutta talk radiot toimivat tässä ihan hyvin. Huono puoli on se, että iTunesin näyttämiltä eurooppalaisilta kanavilta tulee liian puuduttavan asiallista ohjelmaa (joka tietenkin saattaisi olla hyväkin asia) tai BBC:n tavoin jotain auto-ohjelmia, ja valinnan vara on huonompi kuin amerikkalaisvalmisteisissa. Näitä tuntuu asemaa määrittävän kovin usein poliittinen epiteetti.

Konservatiivikanavat ovat ehkä parhaita, koska ne ovat vähän humoristisia, mutta eivät pääse koskaan yllättämään liiallisen mielenkiintoisilla aiheilla. Kristilliset eivät niinkään, koska ne soittavat väliin virsirokkia tai kovaäänisiä rahanlahjoituskehotuksia, jotka rikkovat amerikkakonservatiivisuuden pastissin. Öisin tietenkin haittaa myös se, että aikaeron takia jenkeissä on päivä, ihan kun eivät normaalisti olisi jo liian upbeat. Ja etteivät ne ole oikeasti yöradioita...

Tietenkin saattaa olla, että tässäkin on kantavana rakenteena aavistuksen verran melodramaattinen ajatus yöllisistä dinereistä, fiktiivisestä americanasta kuin Edward Hopperin tauluissa ja Neko Casen kappaleessa Things that scare me. Ja piileviä muistumia siitä yhdeksänkymmentäluvun alun sarjasta Keskiyön kutsu, josta en tunnusmusiikin lisäksi muista paljoakaan, ja jota ei koskaan luojan kiitos ole uusittu rikkomaan eheyksiä. Mutta sallittaneen toisinaan individualismin illuusiossa (viitaten "taidekokemuksen" kuviteltuun puhtaaseen "tunteellisuuteen") eläminen kollektiivisuudesta huolimatta.

Onpa monimutkaisesti muotoiltu suhteellisen yksinkertainen ajatus. Enkä voi olla tuntematta pientä itseinhon pistosta kirjoittaessani moista "intellektuelli"/banaali-keitosta. Mutta menköön nyt, tähän aikaan. Minä menen kuuntelemaan yöradiotani.