Olin hetken aikaa vakuuttunut siitä, että aikaisin nukkumaan meneminen olisi helppoa, kenties Hiroshima mon amourista (1959) hieman lamaantuneena, että painuin kymmeneltä nukkumaan. Tämä ei tietenkään toiminut, vaan torkahdin ainoastaan hetkiseksi, vain havahtuakseni valvetilaan hetken kuluttua. Ja nyt nukahtaminen tulee olemaan kahta vaikeampaa. Täytynee kokeilla jotain tylsää - (kirjoittaa blogia), kuunnella radiota. Nyt, sinänsä harvinaisena ilmiönä, kaipaisi televisiota ja sen myöhäisyön vilkuntaa. Ehkä juuri tästä syystä Yhdysvalloissa näytetään ohjelmaa kellon ympäri.
Isherwoodin novellitkin saattaisivat toimia, niitä vaivaa nimittäin kirjallisesta hienoudestaan huolimatta tietty pysähtynyt lässyttävä pitkästyttävyys. Tai kuten herra Issyvoo saattaisi sanoa, jos olisi tilanteessa: "Oh, by Jove, you are such a bore!" I exclaimed, and couldn't help thinking how much I was annoyed by this. Näin Reugenin saaren ikävystyttäville hiekkarannoille juuttuneena.
Tai sitten kulttuurilla on elokuvia lukuunottamatta vaikeuksia viihdyttää kunnolla juuri nyt.
Aikaisemmin illalla katsomani Allan Resnais'n Hiroshima mon amour (1959) oli kyllä hyvä, ranskalaista uutta aaltoa ensi hetkillään, ja jotenkin Wong Kar-Wai-tyyppisen eleganttia - Hiroshima, Nevers, sota, palaneet ihmiset ja kirkuvan räikeät (jopa mustavalkoisina) valomainokset käsittämättömine japaninkielisine teksteineen. Vakuutuin ehkä ensimmäistä kertaa ranskan kielen soljuvuudesta - tekisi mieli uskoa lapsellisiin stereotyypityksiin kielten käyttökelpoisuuksista. Muutoin koko filmistä on vaikea sanoa mitään sortumatta hirvittäviin latteuksiin - kysymys ei ole siitä etteikö rakkausteemakkeisista elokuvista voisi kirjoittaa, ennemminkin siitä, että leikkauksista ja sen sellaisista kirjoittaminen nyt vain on niin pitkästyttävää näin monen "elokuva-analyysin" jälkeen. Ainakin ennen kuin keksii uusia juttuja tai vaivautuu kirjoittamaan analyyttisemmin.
Uudelleen luettuna ei voi kyllä olla palautumatta siihen ajatukseen postmodernia prolea halveksuvan kulttuurisnobbailijan julkisivusta, ja siitä, että että katselee iltaisin ranskalaista taide-elokuvaa (jota tosin myydään kulutusystävällisesti ihan Anttilassakin) ja tavailee 1900-lukulaisia brittiläisen yläluokan "boheemeja". Onhan se ihan sikamaisesti identiteettiä jäsentelevä "kuulumisen" peruste. Irtiotto televisiosta on tainnut aiheuttaa vajeen sellaisessa viihdekulttuurissa - "huonoja" elokuvia ja ohjelmia kun ei tule koskaan katsottua, eikä niitä nyt kukaan DVD:lläkään halua ostaa.
Isherwoodin novellitkin saattaisivat toimia, niitä vaivaa nimittäin kirjallisesta hienoudestaan huolimatta tietty pysähtynyt lässyttävä pitkästyttävyys. Tai kuten herra Issyvoo saattaisi sanoa, jos olisi tilanteessa: "Oh, by Jove, you are such a bore!" I exclaimed, and couldn't help thinking how much I was annoyed by this. Näin Reugenin saaren ikävystyttäville hiekkarannoille juuttuneena.
Tai sitten kulttuurilla on elokuvia lukuunottamatta vaikeuksia viihdyttää kunnolla juuri nyt.
Aikaisemmin illalla katsomani Allan Resnais'n Hiroshima mon amour (1959) oli kyllä hyvä, ranskalaista uutta aaltoa ensi hetkillään, ja jotenkin Wong Kar-Wai-tyyppisen eleganttia - Hiroshima, Nevers, sota, palaneet ihmiset ja kirkuvan räikeät (jopa mustavalkoisina) valomainokset käsittämättömine japaninkielisine teksteineen. Vakuutuin ehkä ensimmäistä kertaa ranskan kielen soljuvuudesta - tekisi mieli uskoa lapsellisiin stereotyypityksiin kielten käyttökelpoisuuksista. Muutoin koko filmistä on vaikea sanoa mitään sortumatta hirvittäviin latteuksiin - kysymys ei ole siitä etteikö rakkausteemakkeisista elokuvista voisi kirjoittaa, ennemminkin siitä, että leikkauksista ja sen sellaisista kirjoittaminen nyt vain on niin pitkästyttävää näin monen "elokuva-analyysin" jälkeen. Ainakin ennen kuin keksii uusia juttuja tai vaivautuu kirjoittamaan analyyttisemmin.
Uudelleen luettuna ei voi kyllä olla palautumatta siihen ajatukseen postmodernia prolea halveksuvan kulttuurisnobbailijan julkisivusta, ja siitä, että että katselee iltaisin ranskalaista taide-elokuvaa (jota tosin myydään kulutusystävällisesti ihan Anttilassakin) ja tavailee 1900-lukulaisia brittiläisen yläluokan "boheemeja". Onhan se ihan sikamaisesti identiteettiä jäsentelevä "kuulumisen" peruste. Irtiotto televisiosta on tainnut aiheuttaa vajeen sellaisessa viihdekulttuurissa - "huonoja" elokuvia ja ohjelmia kun ei tule koskaan katsottua, eikä niitä nyt kukaan DVD:lläkään halua ostaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti