.:Korvat punoittivat:.

Tänään lähes kärähti pinna, tai ehkä kärähti, mutten jaksanut inttää. Nimittäin sukupuolirooleista. Ei siinä mitään - olen ensimmäinen joka on valmis häpeämään joitakin miehiä ja heidän asenteitaan. Mutta jos miessukupuolesta luodaan "luonnollisista" seikoista muodostuva pakkomielteinen maanikko, jonka aivot pakottavat piilevästi huonoon toimintaan, ja jonka on mahdotonta todella irtautua patriarkaatin ideaaleista, niin sitten kyllä astutaan jo kulttuurirakenteiden monimutkaisuuden tiedostavankin varpaille. Ei se ole niin binääristä, eikä erotettavissa kulttuurillisista roolimalleista, eikä koskaan saisi yleistää (vastakkainasettelu tässä kirjoituksessa on nyt enemminkin vallitsevien oletuksien kieleen puhumista - ja olisihan se silmitöntä valehtelua väittää, etteikö itse pelaisi samassa järjestelmässä edes osittain). Ja vaikka olisinkin tulkinnut väärin, ja kyse olisi pelkästään niistä kulttuurirooleista, ei silti pitäisi tukeutua mihinkään hemmetin anekdotaaliseen näkemykseen.

Onhan se totta, että yliopistolla hengaavat naiset saavat liian pehmon kuvan miehistä (etenkin humanistien piirissä), kun hengaavat vain "tiedostavien" ja "kriittisten" parissa. Tai ainakaan traditionaalisia (läpimätiä) arvoja edustavat harvemmin uskaltavat avata suutaan, koska saisivat sekä nais-, että miesfeministien ryöpytyksen niskaansa. Mutta sellainen lähestymistapa, että kaikissa miehissä on tiedostamaton nyrkki-hella-ajattelu johonkin selkärangan jatkeeseen koodattuna (tai näin tulkitsen) on kyllä aika paksua reduktionismia, joka ei oikeastaan tarjoa nyky-yhteiskunnan tasa-arvo-ongelman (ja siinähän on ongelmaa niitettäväksi vielä tulevinakin vuosina ja vuosikymmeninä) ratkaisunkaan avaimia. Ainoat syyt, miksi koko väistämätöntä identifikaatiotaan täytyy hävetä ovat varmaan ne sikailijat ja uusimpina tulokkaina "tiedostavan ahdistuneet" Arno Kotrot sun muut "miesasiamiehet". Vanha kulahtanut virsi liian pitkälle menneestä tasa-arvosta - järjestelmä, joka on oxymoron jo määritelmällisesti.

Lyhyesti siis - voin kyllä paheksua joidenkin miesyksilöiden käytöstä (ja sitähän olen jo tehnyt) ja yhteiskunnan tilaa sinänsä. Mutta itseäni en aio syyllistää (harmistuksen lisäksi) sen enempää kuin olen itse vastuussa, ja kaikesta ei oikeasti voi olla vastuussa - tai muuten jo valkoisen miehen taakan syyllisyys vetäisi narun jatkoksi. On tehtävä selkeä ero terminologian suhteen, että syyllisyys on eri asia kuin vastuun tunto.

Tottahan se tietenkin on, että olisi pitänyt argumentoida. Ja säälittävää kaunablogittaa jälkeenpäin, mutta. Epätodennäköistä, mutta jos epämääräisesti viittaamani sattuu tätä lukemaan, voidaan kyllä keskustella nokikkainkin (takaportti matalamieliselle kirjoittelulle). Mutta kyllähän sitä hieman ujostuttaa, esittää väitteitä, että "ei me sellasii olla". Kun olen yleensä tottunut olemaan keskustelussa sillä toisella puolella. Keskusteluyhteyksien rooleihin identifioitumista, eittämättä. Tai sitten sukupuolten välinen sota on niin kauhistuttavan lattea keskustelupolku, että antaudun mielummin kättelyssä. Muistuttaa väittelyistä teistien kanssa. Ei vain oikeasti jaksa, ja kauheaa ajanhukkaa yleensäkin. Matalamielinen postmodernisti!

Onpa hankala tuottaa omaa tekstiä vaihteeksi, eikä vain kommentoida joitain toisia.