Günter Grassin Sipulia kuoriessa olisi varmasti parhaimmillaan, jos olisi lukenut kirjailijan aikaisemman tuotannon perusteellisesti. Nyt monessa kohdassa viittaukset aikaisempien kirjojen syntytaustoihin jäävät hieman usvaisiksi — joskin aleneehan se varhaisempiin kirjoihin tarttumisen kynnys näinkin.
Sipulia kuoriessa on pitkä elämäkerrallinen tilitys, joka alkaa sirpaleisista muistoista lapsuudesta — Danzigin punatiilisiltä kaduille, ja matkaa läpi Grassin maailmanpalossa vietetyn nuoruuden, raskaan työn ja köyhyyden täyttämien sodanjälkeisien vuosien (jolloin talousihme kohteli saksalaisia melkoisen eriarvoisesti, ja Konrad Adenauer käytännössä pesi ruskeat tahrat pois kansakunnan papereista, Persilillä) ja niin edespäin, aina esikoisromaaniin jonnekin 1950-luvulle asti. Välillä tarina polveilee nykyaikaan, Grass on tarinaniskijä, ja sipulin kerroksista paljastuvat muistot eivät tottele kronologiaa.
Kirjailija, johon hänen omien sanojensa mukaan liitetään jo kuin ylimääräisenä ammattinimikkeenä se nobel- (elävinä kuolleiden kirjailijoiden palkinto?), ei turhaan säästele itseään — mutta eipä hän vaatimatonkaan ole, naisseikkailuista, kirjallisista lahjoista ja oikeassa olemisesta vanhemmalla iällä osataan kyllä mainita arvostavaan sävyyn. Ja liftausmatkoista Italiaan, kirjoitusmatkoista Pariisiin. Ja kokkailusta. Melkoinen ruumiinavaus elämälle, mitä nyt voi Grassista olettaa, että fiktiota lienee ripoteltu joukkoon. Mahtoikohan sittenkään vankileirillä tavattu Joseph päätyä paavinistuimelle Roomaan, vai jujuttaako kirjailija lukijaa, väritellen juttua ilkikurisemmaksi?
Suurin kohu, eli se Grassin kauan sisällään kantama salaisuus sodasta Waffen-SS-joukkojen riveissä jää oikeastaan hieman ylimainostetuksi kohuksi. Kai kirjailijan vakuuttelun siitä, ettei hän tahallaan riimukaulusjengiin liittynyt, saati 17-vuotiaana Kolmannen Valtakunnan aivopesun läpikäyneenä ollut ihan täysissä sielunvoimissakaan. Eikö ripitykseksi riitä sitten se, että kirjailija katuu olleensa ainakin lammasmainen Mitläufer? Vaikka kummallistahan se tietenkin on, että Grassin kaltainen kansakunnon omatunnon kolistelija tekee moisen tunnustuksen vasta uudella vuosisadalla.
Joka tapauksessa Günter Grassin "muistelmien" toinen osa, Die Box, onkin jo julkaistu Saksassa ja jos aikaisemmasta käännöstahdista mitään on päätteleminen, ilmestynee joskus vuoden päästä suomeksi. Nyt se on selvästi pakko lukea, ehkä 1950-luvusta ei enää irtoa yhtä meheviä muistelmia kuin aikaisemmasta vuosikymmenestä, mutta eihän sitä tähänkään voi jättää, Grassia kirjallisen nousunsa kynnykselle istuksimaan.
Kansanmurhista ja hirmutöistä puheenollen, Lukulampun lähettämä linkki häiritsee minua yli kaiken. Voiko koskaan enää luottaa joulupukinpartaisiin vaihtoehtolääketieteilijöihin, mistä voi tietää ettei heilläkin ole ollut aikaisemmassa elämässään etninen puhdistuspalvelu?
Sipulia kuoriessa on pitkä elämäkerrallinen tilitys, joka alkaa sirpaleisista muistoista lapsuudesta — Danzigin punatiilisiltä kaduille, ja matkaa läpi Grassin maailmanpalossa vietetyn nuoruuden, raskaan työn ja köyhyyden täyttämien sodanjälkeisien vuosien (jolloin talousihme kohteli saksalaisia melkoisen eriarvoisesti, ja Konrad Adenauer käytännössä pesi ruskeat tahrat pois kansakunnan papereista, Persilillä) ja niin edespäin, aina esikoisromaaniin jonnekin 1950-luvulle asti. Välillä tarina polveilee nykyaikaan, Grass on tarinaniskijä, ja sipulin kerroksista paljastuvat muistot eivät tottele kronologiaa.
Kirjailija, johon hänen omien sanojensa mukaan liitetään jo kuin ylimääräisenä ammattinimikkeenä se nobel- (elävinä kuolleiden kirjailijoiden palkinto?), ei turhaan säästele itseään — mutta eipä hän vaatimatonkaan ole, naisseikkailuista, kirjallisista lahjoista ja oikeassa olemisesta vanhemmalla iällä osataan kyllä mainita arvostavaan sävyyn. Ja liftausmatkoista Italiaan, kirjoitusmatkoista Pariisiin. Ja kokkailusta. Melkoinen ruumiinavaus elämälle, mitä nyt voi Grassista olettaa, että fiktiota lienee ripoteltu joukkoon. Mahtoikohan sittenkään vankileirillä tavattu Joseph päätyä paavinistuimelle Roomaan, vai jujuttaako kirjailija lukijaa, väritellen juttua ilkikurisemmaksi?
Suurin kohu, eli se Grassin kauan sisällään kantama salaisuus sodasta Waffen-SS-joukkojen riveissä jää oikeastaan hieman ylimainostetuksi kohuksi. Kai kirjailijan vakuuttelun siitä, ettei hän tahallaan riimukaulusjengiin liittynyt, saati 17-vuotiaana Kolmannen Valtakunnan aivopesun läpikäyneenä ollut ihan täysissä sielunvoimissakaan. Eikö ripitykseksi riitä sitten se, että kirjailija katuu olleensa ainakin lammasmainen Mitläufer? Vaikka kummallistahan se tietenkin on, että Grassin kaltainen kansakunnon omatunnon kolistelija tekee moisen tunnustuksen vasta uudella vuosisadalla.
Joka tapauksessa Günter Grassin "muistelmien" toinen osa, Die Box, onkin jo julkaistu Saksassa ja jos aikaisemmasta käännöstahdista mitään on päätteleminen, ilmestynee joskus vuoden päästä suomeksi. Nyt se on selvästi pakko lukea, ehkä 1950-luvusta ei enää irtoa yhtä meheviä muistelmia kuin aikaisemmasta vuosikymmenestä, mutta eihän sitä tähänkään voi jättää, Grassia kirjallisen nousunsa kynnykselle istuksimaan.
...
Kansanmurhista ja hirmutöistä puheenollen, Lukulampun lähettämä linkki häiritsee minua yli kaiken. Voiko koskaan enää luottaa joulupukinpartaisiin vaihtoehtolääketieteilijöihin, mistä voi tietää ettei heilläkin ole ollut aikaisemmassa elämässään etninen puhdistuspalvelu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti