Lyhytaaltoradio uhkaa muuttua kovin elokuvapainotteiseksi, mutta ei voi mitään. Kirjastosta mukaan eksyneet klassikkoelokuvat suorastaan kerjäävät pientä kirjoittelua.
Aikaisemmin käsittämättömästi tuntemattomaksi jäänyt ranskalainen koomikko Jacques Tati iski saman tien ytimeen. Ei ihme, että Toriäijä on (muistaakseni) niitä itselleen hamstrannut. Enoni on toista maata (Mon oncle, 1959) on kerrassaan hieno teos.
Mon oncle sijoittuu "lähitulevaisuuteen" (tai ehkä Uuteen Ranskaan), jossa maailma on jakautunut automatisoituneen modernistiseen, rationaaliseen maailmaan — autot kulkevat viivasuorasti jonottaen, kaikkialla on laatikkomaista arkkitehtuuria, päähenkilön herra Hulotin (Tati) siskon mies — muovitehtailija — asuu perheineen huippumodernissa kodissa, jossa kaikki on automatisoitu ja puutarha viivasuoran laatoitettu "taideteos". Kulutuskapitalismi on kuin suoraan Jenkeistä. Vastapainona tälle on Vanha Ranska, Hulotin kotiseutu, joka on suorastaan liioitellun romantisoitu pienine puoteineen, nukkavieruine taloineen, jättömaineen ja huolettomine asukkaineen. Modernisaation ja teknologiavillityksen kritiikkiä, siis. Puhumattakaan modernistisille mööpeleille naureskelusta — joista moni taitaisi olla kuuminta retrokamaa nykyään.
Elokuvan komiikka on pitkälle visuaalista, muttei kovinkaan ruumiillista — Tatin huumori on tuttua mykkäelokuvista. Paljon perustetaan vitsiä myös Uuden Ranskan teknologiaihmeille ja muovitehtailijan pikkuporvarillisuudelle naureskeluun. Hyvinhän se toimii, tematiikka on vain hieman vanhentunut — esimerkiksi unelma äärimmäisyyksiin modernisoidusta keittiöstä ei kai koskaan toteutunut edes Yhdysvalloissa niin naurettavan pitkälle kuin 1950-luvun lehdistössä uhkailtiin. Lempeän hidastempoinen ja dialogisesti minimaalinen elokuva huvittaa hyvin ranskalaiseen tapaan, eikä joidenkin klassikkokomedioiden tapaan Mon onclea tarvitse kahlata läpi vaivaannuttavana elokuvahistoriallisena pakkokatseluna.
Aikaisemmin käsittämättömästi tuntemattomaksi jäänyt ranskalainen koomikko Jacques Tati iski saman tien ytimeen. Ei ihme, että Toriäijä on (muistaakseni) niitä itselleen hamstrannut. Enoni on toista maata (Mon oncle, 1959) on kerrassaan hieno teos.
Mon oncle sijoittuu "lähitulevaisuuteen" (tai ehkä Uuteen Ranskaan), jossa maailma on jakautunut automatisoituneen modernistiseen, rationaaliseen maailmaan — autot kulkevat viivasuorasti jonottaen, kaikkialla on laatikkomaista arkkitehtuuria, päähenkilön herra Hulotin (Tati) siskon mies — muovitehtailija — asuu perheineen huippumodernissa kodissa, jossa kaikki on automatisoitu ja puutarha viivasuoran laatoitettu "taideteos". Kulutuskapitalismi on kuin suoraan Jenkeistä. Vastapainona tälle on Vanha Ranska, Hulotin kotiseutu, joka on suorastaan liioitellun romantisoitu pienine puoteineen, nukkavieruine taloineen, jättömaineen ja huolettomine asukkaineen. Modernisaation ja teknologiavillityksen kritiikkiä, siis. Puhumattakaan modernistisille mööpeleille naureskelusta — joista moni taitaisi olla kuuminta retrokamaa nykyään.
Elokuvan komiikka on pitkälle visuaalista, muttei kovinkaan ruumiillista — Tatin huumori on tuttua mykkäelokuvista. Paljon perustetaan vitsiä myös Uuden Ranskan teknologiaihmeille ja muovitehtailijan pikkuporvarillisuudelle naureskeluun. Hyvinhän se toimii, tematiikka on vain hieman vanhentunut — esimerkiksi unelma äärimmäisyyksiin modernisoidusta keittiöstä ei kai koskaan toteutunut edes Yhdysvalloissa niin naurettavan pitkälle kuin 1950-luvun lehdistössä uhkailtiin. Lempeän hidastempoinen ja dialogisesti minimaalinen elokuva huvittaa hyvin ranskalaiseen tapaan, eikä joidenkin klassikkokomedioiden tapaan Mon onclea tarvitse kahlata läpi vaivaannuttavana elokuvahistoriallisena pakkokatseluna.
...
Elokuvat jääköön hetkiseksi — ja suunta yhdeksi yöksi metsän siimekseen. Jos vaikka lukisi laiturin nokassa vähän Jane Austenia. Ei ihme, että Pride and Prejudice eteni niin hitaasti englanniksi — kyseessä ei tainnutkaan olla keskiluokkaisen brittiluokan kielen kiemurat — Austen aloittaa ainakin kyseisen kirjan elämääkin hitaammin. Hämmentävää muuten, miten 1800-luvun keski/yläluokan kohteliaisuusrituaalit ja tönkkösuolaisuus toistuu aina Austenin Englannista Setä Fjodorin (Dostojevskin) Siperiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti