Laituri jäi ajoittaisten sateiden takia suurimmaksi osaksi kokematta, mutta voihan kirjoja keskellä metsää sisälläkin lukea. Kuunneltuani kärsivällisesti verisukulaisten Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo-kirjan tiettyyn romanttiseen kirjallisuudenlajiin viittaavan kansituksen innoittamaa loputonta vinoilua (ja pullaa kaipaavien sorsien vienon kujerruksen), lukaisin kirjan. Tai ehkä lukaiseminen on alentava termi, Austen nimittäin on klassikkoasemansa ansainnut.
Hitaasti käynnistyvän alun jälkeen romaani nimittäin kieltämättä imaisee mukaansa. Vaikka juoni on loppujen lopuksi lähtökohdiltaan vähemmän erikoinen — ainakin maailmanluokan kertojien yleensä suosimien pateettisten tarinoiden vastaaviin verrattuna — Austenilla on taito saada lukijansa viehättymään ja myötäeläytymään kirjan hahmoihin, ja tietenkin suhtautumaan ivallisesti säälimättömästi karikoituihin komediahahmoihin (kuten rouva Bennet tai herra Collins).
Myönnettäköön, että kirjan 1800-luvun jäykkä keski- ja yläluokan elämän piiri järkyttää. Ihmisiä arvotetaan julmasti varallisuuden, ulkonäön ja luonteenpiirteiden mukaan — pahimmillaan vielä juuri tuossa järjestyksessä.
"'Omasta puolestani minun täytyy tunnustaa', jatkoi neiti Bingley, "etten koskaan ole pitänyt häntä kauniina. Hänen kasvonsa ovat liian laihat, ihonväri ei ole heleä eivätkä hänen piirteensä lainkaan kauniit. Hänen nenänsä ei ilmennä luonnetta, sen viivoissa ei oikeastaan ole mitään merkillistä. Hänen hampaansa ovat siedettävät, mutta eivät millän tavoin epätavalliset; ja mitä hänen silmiinsä tulee, joita joskus on sanottu kauniiksi, en koskaan ole nähnyt mitään erinomaista niissä. Niissä on terävä, riidanhaluinen katse, josta en lainkaan pidä, ja koko hänen olemuksessaan on tyylitöntä omahyväisyyttä, joka on sietämätöntä.'"
Säällisiä eivät todella ole avioliitot jos mies ei tienaa vähintään tuhatta puntaa vuodessa tai nainen tunne miestään ylemmäkseen. Vaikka tärkeintä kirjailijalle taitaakin olla hienon kasvatuksen ja hyvien käytöstapojen merkitys. Sosiaalisen pelin jota Austen niin hellyydellä kuvaa on täytynyt olla veristä nokkimista — jopa niin pitkälle, että on oikeastaan hupaisaa, että Ylpeys ja ennakkoluulo on kohotettu jonkinlaiseksi romanttisen kirjallisuuden arkkityypiksi.
Eräs brittiläinen kommunisti totesi kerran minulle, että luokkayhteiskunta elää Iso-Britanniassa vielä varsin vahvana — puhumattakaan luokkavihasta. Epäilyttävä lähde (ja verrattuna mihin?), eittämättä, mutta en epäilisi paljoakaan syntyperän vaikutusta aatelisten kansoittamassa maassa vieläkään. Tosin Austenin kautta on kai todettavissa, että lopulta elämä 1800-luvun Englannissa tapakoodiston ja moraalintajun talutusnuorassa tempolevan vauraamman kansanosan (sillä vaikka Bennetit ovat köyhiä, on heillä sentään iso porvariskoti ja palvelijoita) parissa ei välttämättä ollut paljoakaan vapaampaa (mitä silläkin sitten tarkoitetaan) kuin toimeentulon rajoilla kahlaavan alaluokan.
Hitaasti käynnistyvän alun jälkeen romaani nimittäin kieltämättä imaisee mukaansa. Vaikka juoni on loppujen lopuksi lähtökohdiltaan vähemmän erikoinen — ainakin maailmanluokan kertojien yleensä suosimien pateettisten tarinoiden vastaaviin verrattuna — Austenilla on taito saada lukijansa viehättymään ja myötäeläytymään kirjan hahmoihin, ja tietenkin suhtautumaan ivallisesti säälimättömästi karikoituihin komediahahmoihin (kuten rouva Bennet tai herra Collins).
Myönnettäköön, että kirjan 1800-luvun jäykkä keski- ja yläluokan elämän piiri järkyttää. Ihmisiä arvotetaan julmasti varallisuuden, ulkonäön ja luonteenpiirteiden mukaan — pahimmillaan vielä juuri tuossa järjestyksessä.
"'Omasta puolestani minun täytyy tunnustaa', jatkoi neiti Bingley, "etten koskaan ole pitänyt häntä kauniina. Hänen kasvonsa ovat liian laihat, ihonväri ei ole heleä eivätkä hänen piirteensä lainkaan kauniit. Hänen nenänsä ei ilmennä luonnetta, sen viivoissa ei oikeastaan ole mitään merkillistä. Hänen hampaansa ovat siedettävät, mutta eivät millän tavoin epätavalliset; ja mitä hänen silmiinsä tulee, joita joskus on sanottu kauniiksi, en koskaan ole nähnyt mitään erinomaista niissä. Niissä on terävä, riidanhaluinen katse, josta en lainkaan pidä, ja koko hänen olemuksessaan on tyylitöntä omahyväisyyttä, joka on sietämätöntä.'"
Säällisiä eivät todella ole avioliitot jos mies ei tienaa vähintään tuhatta puntaa vuodessa tai nainen tunne miestään ylemmäkseen. Vaikka tärkeintä kirjailijalle taitaakin olla hienon kasvatuksen ja hyvien käytöstapojen merkitys. Sosiaalisen pelin jota Austen niin hellyydellä kuvaa on täytynyt olla veristä nokkimista — jopa niin pitkälle, että on oikeastaan hupaisaa, että Ylpeys ja ennakkoluulo on kohotettu jonkinlaiseksi romanttisen kirjallisuuden arkkityypiksi.
Eräs brittiläinen kommunisti totesi kerran minulle, että luokkayhteiskunta elää Iso-Britanniassa vielä varsin vahvana — puhumattakaan luokkavihasta. Epäilyttävä lähde (ja verrattuna mihin?), eittämättä, mutta en epäilisi paljoakaan syntyperän vaikutusta aatelisten kansoittamassa maassa vieläkään. Tosin Austenin kautta on kai todettavissa, että lopulta elämä 1800-luvun Englannissa tapakoodiston ja moraalintajun talutusnuorassa tempolevan vauraamman kansanosan (sillä vaikka Bennetit ovat köyhiä, on heillä sentään iso porvariskoti ja palvelijoita) parissa ei välttämättä ollut paljoakaan vapaampaa (mitä silläkin sitten tarkoitetaan) kuin toimeentulon rajoilla kahlaavan alaluokan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti